Kesä muistoja ja syksyn tuuliaLore ei välittänyt enää työ miehistä. Alku päivinä oli Lore muiden ponien tavoin ollut hermostunut ja stressaantunut. Enää nelijalkaiset ystävämme eivät hyppineet seinälle, vaan Lorekin saattoi jo ottaa tärkeät rem – unensa rauhassa. Olin taas pikkuhiljaa palaamassa arki uomiini. Tallilla käymisestä tulisi taas osa viikko ohjelmaani. Lorekin oli saanut levätä rauhassa (ison) mahansa kanssa.
Moni tyttö oli jo kuolannut raksamiehien perään. Olivathan he söpöjä, pakko myöntää, mutta en minä nytkään aamu kahdeksalta heidän takia tallille raahautunut. Juuri niin, kello oli nyt tasan viisi minuuttia yli kahdeksan. Äitinikin oli melkein pudottanut silmät päästään, kun oli nähnyt minut seitsemältä hereillä.
– Alkaako teillä jo nyt koulu? Oli hän hämmentyneenä kysynyt.
– Ei, kun menen tallille, olin vain vastannut. Äitini oli mutissut jotain ihmeellistä, mutta ei väittänyt vastaan. ’Tallille kyllä herätään aikaisin, olisipa koulun kanssa sama juttu.’ Hän taisi mutista. Äh, en välittänyt. Olin saanut pariin otteeseen koulusta myöhästymis lapun. Onneksi sain muuten hyviä numeroita, muuten olisi tullut huutia.
Talli näkyi jo lehvästöjen takaa, ja samassa kuului sirkkelin läpitunkevaa ininää. Minua aina särki päästä kovien äänien takia. Tämän kestin, koska tiesin, että raksamiesten rakennelma olisi hyväksi hevosille. Tai oikeastaan poneille. Ja sitten tulisi yksityisiä. Olin ihan seonnut ponien menemisestä ja tulemisesta. Kai tilanne rauhoittuisi kohta.
Tallissa oli rauhallista. Aamun ensitunnit olivat parhaita, jos halusi olla rauhassa. Jassu oli jo ruokkinut kaikki ponit ja hevoset. Karvamopomme olivat nyt laitumella viettämässä hyvää päivää. En viitsinyt vielä hakea Lorea laitumelta. Päätin sen sijasta tehdä jotain hyödyllistä. Hainkin oitis lannan luomiseen tarvittavat välineet ja ryhdyin hyvillä mielin työhön.
Karsinat olivat nyt koko pikkutallissa puhtaat. Loren karsinan olin siivonnut niin nopeasti, että oli vielä liian aikaista lähteä hakemaan Lorinaani laitumelta. Mikäpä siis mukavampaa kuin ottaa käsiini Loren suitset ja satulan ja ei kun putsaamaan. Vähän satulasaippuaa, ja sitten vain hinkaten. Jynssäsin oikein olan takaa suitsia ja satulaa. Lisäsin vähän satularasvaa ja jätin varusteet kuivumaan. Tänään ei ratsastusta siis.
Lynnin tulo talille oli, ei niinkään shokki vaan jotain sen ja iloisuuden väliltä. Hänellä oli tuomisinaan hieno Vippe ori, jonka olin kuullut menestyneen. Itse olin jättänyt kauhean kaveeraamisen ja kiehnäämisen Lynnin ympäriltä pois, koska jotenkin aavistin, että tässä kohtaa ihminen haluaa olla yksin ja ajatella rauhassa. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Kaverini – jonka äiti oli kuollut – oli surussaan halunnut juuri ihmisiä ympärilleen, jotta saisi muuta ajateltavaa.
Kävelin kohti laitumia. Lore laidunsi tyytyväisenä laitumen ruohotupsun luota ja ajoi pois kavereita, jota yrittivät päästä osingoille. Vislasin matalan äänen huulieni välistä. Lore nosti päätään ja suu ruohoa jauhaten poni ravaili luokseni.
– Ai, sä muistat mut vielä? höpisin ponilleni ja livahdin aidan alitse tätä moikkaamaan. Rapsutin ponia kutisevasta kohdasta kaulalla ja mutisin yksikseni.
– Hah, liitytkö kerhoon! Me poneille puhujat. Kuulin äänen takaani ja käännyin. Jasu ja Rica kävelivät kimpassa kohti meitä. – Tuutko ratsastelemaan?
Pudistin päätäni kieltävästi.
– Levitin juuri rasvat valjaille, ei pysty, mutisin naurahtaen.
– No pöh, mene ilman satulaa, Jasu puuskahti ja helli Ricaa.
– Suitsetkin on kyllä rasvattu, hymähdin tytölle.
– So? Riimu on keksitty, Jasu sanoi kuin riimulla ratsastaminen olisi arki päivää.
– Jaa, mihinkäs ajattelit mennä? Välttelin Jasua ja hänen toteamustaan.
– Maastoon, ja sinä tulet mukaan, oranssihiuksinen tyttö sanoi ja katsoi minua pistävästi.
– Riimulla maastoon?! totesin hämmästyneenä. – Hulluko olet? Ja vielä säpsy Loren kanssa.
– Sunhan pitäisi olla hyvä ratsija? Jasu hiosti.
– No ääh! Riimulla en kyllä tule! sanoin päättäväisesti ja luulin päässeeni ulos koko hommasta.
– No, hommataan sulle jostain laina suitset. Kitin suitset on varmaan ihan ok, Jasu mietti.
– Ei me voida pummasta Kitin suitsia! Mitä Aimiekin sanoisi? melkein jo huudahdin Jasulle, joka ei luovuttanut.
– No, kysytään.
– Jos palautatte ne kuin uusina, Aimie sanoi jo varmempana.
– Kopsu pesee ne kiiltäviksi, Jasu sanoi ja loin häneen murhaavan katseen.
– No sitten sopii, Aimie virnisti. Hän oli juuri mennyt Kitin kanssa kentällä, joten hän ei tarvitsisi suitsia enää.
– Ja Leeakin soitti olevansa kuumeessa raukka parka, Aimie mietiskeli ja jatkoi Kitin harjaamista.
– Tack so mycket! Jasu huusi ja menimme harjaamaan ponejamme, jotka oli tuotu ulos puomille.
Harjasimme uljaat ratsumme kiiltäviksi ja sujautimme vain suitset suuhun. Loren suitsia täytyi säädellä parilla reiällä, mutta muuten suitset sopivat oikein mainiosti.
– Toivottavasti mä muistan näiden suitsien reiät, mutisin, kun nousin läheiseltä kannolta Loren selkään. Jasu oli jo hypännyt Rican paljaaseen selkään.
Siitä oli ikuisuus, kun olin viimeksi mennyt Lorella maastoon ilman satulaa. Viime kerta oli mennytkin niin, että olin päätynyt hyppäämään puron yli Loren kanssa. Tapaus vieläkin vähän hirvitti minua. Pääsimme metsän reunalle ja mietimme reittiä.
– Joku epätavallinen reitti, Jasu tuumi ja kävi mielessään läpi Shelyesin reittejä. – Perusreitti kiertää aina Kjeldbergtindin, samoin Prestvatnet on suosittu.
– Entäpä jos mennään kohti Nøkkvatnetia, kyselin ääneen. Jasu nyökytteli.
– Se voisi olla, aika paljon vuoristo reittejä, Jasu sanoi ja lisäsi heti perään: – mutta laukkaamme silti Kopsu, turha livistää tästä tilanteesta nyt.
– En minä mitään yrittänytkään, sanoin huonoilla valehtelun taidoillani. Jasu rupesi nauramaan ja lähdimme kohti Nøkkvatnetia.
Kävelimme pois Shelyesin pihasta miettien missä laukkaisimme. Päätimme kiivetä ensin vuorille, tulla alas ja laukata, kääntyä ja laukata vähän lisää ennen loppu lämmittelyjä. Kuulosti aika helpolta ja hauskalta.
– Kokka kohti Nokkavatnettia, huusin, kun pääsimme metsän siimekseen. Olimme juuri menneet Mellavatnetin oikealta puolelta ohi, ja suunnistimme kohti Kongsmarkan tietä. Maa oli vähän pehmeää eilisen sateen jäljiltä ja multa tuoksui huumaavalta. Sieniä pisti eteen jokaisen kannon ja mättään takaa ja ketunkin näimme juoksemassa polun läpi. Olimme ihan hiljaa koko ajan. Kohta kuulimme rapinaa läheisestä marjakuusesta.
Loren korvat suuntautuivat niin paljon eteenpäin, ettei sen luulisi olevan mahdollista. Myös Rica katsoi kohti puskia. Rica oli paljon uteliaampi kuin Lore. Lore oli menossa kohti kotia, mutta Rica halusi tietää mitä puskassa oli. Lore veivasi, riuhtoi, viskoi ja kääntyili. Steppaava hevonen alla oli vaikea pidettävä. Samassa rahina puskassa loppui. Täysin hiljaista. Kohta kuusen takaa jolkotti esiin lumenvalkoinen koiran näköinen eläin.
– Naali, Jasu henkäisi ja katsoi upean valkoista eläintä. Rica tavoitteli pienen eläimen hajua sieraimiinsa ja pärskähti lopulta pikku eläimelle. Naali pelästyi Rica pärskähdystä ja ryntäsi jalat viuhtoen pakoon. Lore rauhoittui kun naali lähti. Rica olisi tosin halunnut varmana tutustua tähän ihmeelliseen pikku luontokappaleeseen.
– Tosi nätti, henkäisin lopulta ja rauhoittelin Lorea, joka uskalsi jo pysyä paikoillaan.
– Jos ravataan? Jasu virnisti lopulta. Lähestyimme polkuja, joissa voisi ravata. Onneksi Lorella on pehmeä ravi, mietin, kun siirryimme raviin.
Loressa oli ravin aikana paljon pidäteltävää. Se ei olisi millään halunnut pysyä Rican perässä. Jalat kuopivat ja kirnusivat mutaa.
– Vähän kovempaa vielä! Jasu nauroi ja lisäsi ravin tempoa. Ravi nopeutui ja Lore sai esitellä monté taitojaan. kumarruin vähän eteen Loren paljaassa selässä ja kuopaisin käteeni harjatukon. Lore viiletti hulluna, kunnes Jasu edellä ilmoitti käynti pätkän alkavan nyt.
Kongstindan vuori oli paljon helpompi kiivettävä kuin olin luullut. lähestyimme kokoajan vuorilla olevaa järveä, Nokkavatnetia, kohti. Lore puhisi onnellisena, mutta joutui keskittymään siltikin vaikeaan maastoon.
– Luulin tämän olevan vaikea reitti, nauroin edellä menevälle Jasulle.
– Älä, huoli, alas tulo matka on vaarallisempi, Jasu hymähti. Pala kurkussa kasvoi enkä kehdannut kysyä, oliko tyttö tosissaan. Lopulta pääsimme purolle. Puro vietti solisten alaspäin.
– Tämä vesi menee lopulta Storkongsvatnetiin, Jasu luennoi. – Jos menisimme puroa ylöspäin, pääsisimme lopulta Nokkavatnetille.
Katsoin puroa ylöspäin. Järveä ei näkynyt, mutta kyllä kai se siellä oli.
– Mistäs sitten? uskalsin jo kysyä. Jasu hymyili hiukan ja sanoi: – Ylitetään puro ja sitten paluu matkalle.
Rica ylitti puron kahlaamalla, mutta Loren kanssa oli vaikeampaa. Se olisi halunnut vain rynniä läpi. Lopulta se riuhtaisi ohjat käsistäni ja hyppäsi yli puron. Pysyin selässä vain käärimällä käteni Loren kaulan ympäri. Jasu nauroi kun kampesin itseni istumaan.
– Hys nyt siinä, alas ja laukkaamaan, sanoin itsekin vähän hilpeänä.
Kiipesimme vaikeaa polkua alas. Se oli jyrkempi ja kiemurteli enemmän. Ponit kulkivat turpa alhaalla katsoen jokaista kohtaa mihin ne astuivat. Rica olisi alussa halunnut mennä kovempaa, mutta se rauhoittui polun muuttuessa vaativammaksi. Istuimme molemmat poniemme selässä nojaten reilusti taakse. Lopulta olimme turvallisesti alhaalla ja päästimme katsoa laukkaamisen tarpeelliseksi.
Tällä kertaa minä sain johtaa. Lore lähti pienestä pohkeesta ja myötäyksestä liikkeelle. Horjahdin ensin selässä, vaikka olin varautunut räjähtävään lähtöön. Korjasin tasapainoni ja katsoin taakseni. Rica kuroi kaviot villisti takoen välimatkaa umpeen ja olikin kohti rinnallamme. Lore pinnisteli päästäkseen ohi. Se venytti kaulaansa ja pääsikin hetkeksi ohi. Sitten päätimme hidastaa, jotta ponit jaksaisivat laukata myös tallille päin.
Ravailimme vähän matkaa takaisin ja siirsimme vielä hetkeksi ponit käyntiin antaen pitkät ohjat. Huokailimme itseksemme, kun saimme ojennella pidättämisestä kangistuneita sormia.
– Se oli kyllä aika ihanaa, Lore on nopea, Jasu kommentoi ja venytteli Rican paljaassa selässä. Emme kyllä kauaa jaksaneet kävellä vaan otimme pian ohjat käteemme ja valmistauduimme revittelyyn.
Ensin Jasu oli Rican kanssa johdossa, mutta Lore kiiti pian ohi. Pikku ponillani oli voimaa ja kestävyyttä vaikka muille jakaa. Loren kaviot rummuttivat maata kun kuulin huudon takanani. Katsoin hämmästyneenä olkani yli ja näin Rican. Mutta Rican selässä ei ollut enää ketään. Pysäytin Loren lähes väkivalloin. Koska Rica halusi jäädä Loren luo, oli sen kiinni saaminen helppoa. Heitin jalan Loren selän yli ja laskeuduin pehmeään maahan.
– Jasu! huusin tyttöä. Ensin en kuullut mitään, mutta kohta kuulin pientä mutinaa ja kiroamista. Mutkan takaa ilmestyi kurainen, mutta muuten terveen näköinen Jasu.
– Murr, ärrin purrin känkkäränkkä, Jasu manasi kunnes huomasi minut.
– Huh, luulin ettet kuullut huutoani! Jasu helpottui ja meni silittämään Ricaa.
– Etkö kuullut minun huutoani? ihmettelin heti. Jasu nousi ylös Rican kaulalta, väänteli naamaansa ja pudisteli päätään.
– Miten on mahdollista, huusin melkein täysillä, mietin, mutta huomasin lopulta Jasun upean mutakuorrutuksen. Tirskahdin kuuluvasti.
– Olen kyllä kuullut, että mutahoito on hyvää kasvoille, nauroin ja Jasukin uskalsi katsoa hemaisevaa olemustaan.
– Kieri sinäkin mutalätäkössä ja naura sitten, Jasu sanoi leikillään vihaisena.
Nousimme molemmat takaisin ratsujen selkään ja vain ravasimme ja kävelimme kohti tallia. Seikkailtu oli jo tarpeeksi ja se taisi riittää molemmille. Olin myös kysynyt Jasulta olin paikkaamme ja tämän päivän päivämäärää, ihan vain varmistaakseni, että hän oli täysin terve. Jasu vain nauroi ja sanoi vastaukset. Totta kai hän oli terve.
Kun riisuimme poneilta varusteita Jassu tuli paikalle uuden karheissa ratsastushousuissa. Nähdessään Jasun hän rupesi nauramaan kippurassa. Jasu oli kuitenkin valmistautunut vastaiskuun.
– Tuskin sinun Chanel housusi näyttävän niin hyviltä karsinoiden ja Brellalla ratsastamisen jälkeen, Jasu iski ja sai Jassun lopettamaan nauramisen.
– Varrohan sanojasi mukula, Jassu heitti takaisin, mutta Jasu tyynesti jatkoi Rican jalkojen pesemistä sienellä ja vedellä.
Pesin Loren jalat ja kuivasin varsinkin vuohiskuopan hyvin. Harjasin ponini ja palautin pestyt ja omiin reikiinsä laitetut suitset takaisin Aimielle. Hän katsoi suitsia ja nyökkäsi puhtaalle jäljelleni hyväksytysti. Harjasin Lorea myös vähän lisää ja katsoin, että kaikki olivat kunnossa sen kanssa. Rapsuttelin Lorea hetken harjauspuomilla ja noin vartin rapsuttelun jälkeen vein Loren laitumelle odottamaan illan tunteja.
Kapusin ylös portaita ja kuulin naurua portaisiin asti. Jasun ääni kuului suurieleisesti ja ajattelin hänen kertovan tarinaa maastomatkastamme. Astuin sisälle oleskeluhuoneeseen ja lorautin mukin täyteen juissi mehua. Istuin upottavaan tuoliin ja kuuntelin Jasun vähän väritettyä tarinaa syksyisestä maastoretkestämme.
_31hm_