|
Post by Catu on Jan 23, 2011 19:51:58 GMT 3
Memories Istuskelin lämpimässä päärakennuksessa, pakkaselta piilossa. Sormeni rämpyttelivät kamerani nuolinäppäintä taaksepäin, muistelin hyviä hetkiä viime vuodelta. Jassu omistajamme syntymäpäivää, ratsastushetkiä, ikimuistoisia ilmeitä, joulua. En voinut muutakuin hymyillä, vaikka niskaani koski tässä oudossa asennossa. Olin suorastaan hukkunut nojatuolin syliin ja silmiini pisti kermavaahtoponistani kuva Maissin ratsastaessa tammalla, katselin noita syksyisiä värejä ja suunnittelin jo tulevaa kesää. Seuraavassa kuvassa Vani oli pelästynyt nurkassa olevaa mörköä ja lähtenyt blondin käsistä, muistin sen päivän kuin eilisen. Seuraava kuva taas oli myös syksystä, minä ja ponini Lissu. Kuva oli yllättävän ylhäältä otettu ja näin mielessäni jonkun linnun räpsäilemässä kuvia, ikuinen mysteeri luultavasti tämäkin kuva. - Hei laiskiainen! Kuulin tutun naisäänen. - Niin oih valtiatarjassu? - Iltatallia tekemään! Selailin kuvia kansioista ja pistipä silmään nämä kaksi vanhaa kuvaa ((;
|
|
|
Post by Catu on Jul 18, 2011 11:26:54 GMT 3
16.07.2011Kermaponia jääden kaipaamaan, Catu
|
|
|
Post by Maiss on Jul 18, 2011 12:48:45 GMT 3
Now you're gone and I wish that I could give you everythingMiten yksi, yksi vaivainen ukkosmyrsky voikaan olla niin ratkaiseva? Miten kolme, minulle niin tärkeää ponia, voi vain jättää minut, hyvästejäkään sanomatta? Laidun on aivan tyhjä, vain musta heinä peittää maata, maisema on niin synkkä ja ankea. Miten onkaan mahdollista, että tuolla, alle vuorokausi sitten, ponit laidunsivat kylläisinä ja tyytyväisinä, tietämättöminä tulevasta? Katson kohti taivasta, joka on muuttunut viimeöisestä myrskystä hiukan kirkkaammaksi, aurinkokin yrittää tirkistellä pilvien lomasta. Miten aurinkokin voi olla iloinen, vaikka kaikki on niin surullista? TK’s Vanity, ensimmäinen oma ponini, jonka sain sen ollessa vain nelivuotias. Vani, jota koulutin, jota aina vain ajattelin, jonka kanssa koin elämäni parhaat hetket, jonka hoitajaksi Catunkin valitsin, ja joka oli kaikista maailman poneista kaunein, voi vain kuolla, yhdessä yössä, noin vain? En koskaan kuvitellut kaiken päättyvän näin, kuvittelin kaikkien lähtevän yksi kerrallaan, niin että saisin lohtua muista, mutta tämä, miten juuri tämän piti tapahtua? Haluaisin vain rutistaa kaikkia kolmea ponia, edes kerran vielä, vaikka vain pienen hetken. Miten voikaan olla tällainen ikävä, jo nyt? Kysymyksiini ei ole vastauksia, kukaan ei voi tulla minun eteen ja vastata rehellisesti kysymyksiini, ei sitten kukaan. Vaikka kuinka yritän, en minäkään niihin osaa vastata, en osaa edes keksiä vastauksia. Minun on vain hyväksyttävä tosiasiat, ja jatkaa elämääni, vaikka se onkin vaikeaa. Nuo kolme, elämäni ponit, laukkaavat nyt vihreämmillä laitumilla, kaukana täältä, kaukana minusta. Mutta muistot, elämäni parhaat muistot, eivät katoa minnekään, eivät koskaan. En koskaan unohda sinua, olet maailman paras, Maiss
|
|