|
Post by Jassu on Mar 7, 2010 16:51:11 GMT 3
Illalla maailma on kauneimmillaan - Catu ja Vani 50HM!Iltahämärän laskeutuessa Catu ja Kermaponi tuijottivat vuoren taakse laskeutuvaa aurinkoa. Vihdoin..
|
|
|
Post by Catu on Mar 28, 2010 23:52:20 GMT 3
26/3/2010 Syntymäpäiväonnittelut! 90hooämmää - Hei sori tyypit, mä tosissaan olen ollut vähän hiljaiselolla mutta... Äh... Moro tyypit! Mua ei ookaan näkynyt hetkeen! Eieiei... Heissan typyt, mitäs tänne kuuluu? Puhuin ja huutelin vastapäätäni olevalle lasille, itselleni, peilikuvalleni. Olin ollut poissa. Sen nyt huomasi. Se oli noloa. Se oli yllättävän noloa. Olla siis poissa niin kauvan. Mutta. Koko se aika oli kulunut koulun kanssa ja suunnitellessa vähän omanponini Lissun varaan. - Ai saakutti! Sekin poni, sanoin itselleni. Nyt tekisi oikein mieli mätkäistä itseäni poskeen, kunnon bitch-läpsäisyllä. Mahanpohjassa lenteli jokseen kärpäsiä ja perhosia, ja muita satakielisiä lintuja. Katselin ympärilleni, suuremmalla näköetäisyydellä kuin että näkisin peilikuvani. Jassun talossa tuntui niin kodikkaalta. Kun olin aloittanut Shelyesissä ja oli lomaa koulusta, olin viettänyt useitakin hetkiä tässä talossa. Intoa minulla riitti vieläkin, mikä on todella hyvä asia, mutta nyt tahdoin keskittyä kouluun. Halusin hyviä arvosanoja. Halusin että olisin hyvä koulussa, ja takaisin hyvän tulevaisuuden. Paljon oli muuttunut kuukaudessa. Uusi tamma, Connemara Luna oli saapunut talliin. Pesce ja Kasino olivat uutta porukkaa. Ja mitä muuta hössötystä, hyvä kun pysyi mukana. Hengitin syvään nenäni kautta, ja päästin raskaat ilmat ulos suun kautta. Tein tätä pari kertaa ennekuin uskalsin tarttua liiviini ja lapasiin ja tepastelin ulos. - Catu! Kuului ensimmäinen yllättynyt tervehdys jo heti kun olin päässyt ovesta ulos. - Minä! Vastasin ja yritin hymyillä mitä iloisimmin. Vaalea hiuksinen, Sanni, kantoi sylissään suurta heinäpaalia, enkä yhtään ymmärtänyt tai tajunnut miksi. Toisaalta nyt minua ei myöskään kiinnostanutkaan. - Missäs sitä ollaan oltu? Tyttö kysyi lähes tomerasti mutta hymyili. - Koulussa kaksneljä kaut seittemän, vastasin pepsodentti-hymylläni. Olikin ihanaa tehdä pitkästä aikaa se hymy. Sanni hymyili edelleen ja katsoi minuun. - Noh, toivottavasti koulu ei vie sua kokonaan pois, tyttö sanoi ja huikkasi jotain ennekuin jatkoi matkaansa oritalliin. - Catu! Tyttö! Uusi, liiankin iloinen blonditervehdys sai minut hätkähtämään isontallin edustalla. - Ei hessukka tejän kanssa! Minähän se vaan, sanoin vähän kalpeana hätkähdyksestä. Henna hymyili ja levitti kätensä suureksi ympyräksi miltä ei pääsisi pakoon. Tyttö hivuttautui luokseni isontallin ovelta ja kiotoi kätensä ympärilleni. - Ikävä, tyttö sanoi ja kidoin käteni hänen ympärilleen nyt. - Sori, sanoin hymyillen. - Ei mitään, tyttö vastasi ja naurahdin. Hennan blondit hiukset kutittivat nenänpäätäni ja aloin irrottamaan otettani. Henna teki samoin ja hymyilille nyt toisillemme. - Mut mä kiidän tonne pikkutalliin ettei kukaan yksäritallin hoitajista tai omistajista kerkee mua tervehtimään, sanoin vähän huvittuneena ja Henna naurahti. Kiihdytin vauhtini pikkutalliin suunnatessani, en halunnut että koko Shelyes oli minua tervehtimässä. Toivoin etten enää koskaan jäisi näiden yllättyneiden tervehdyksien uhriksi. Livahdin liiankin James Bondimaisesti pikkutallin avoimesta ovesta sisään ja "vedin" taskustani esiin pienen leikkiaseeni. Osoitin aseellani pikkutallia ympäri. - Selusta varmistettu, kuiskasin itselleni ja hivuttauduin pikkuhiljaa eteenpäin. - Hei Catu! - KRÄÄÄÄÄÄHHHHHHHHHH!! Huusin tuskaisesti ja kompuroiden taaksepäin, kaatuen maahan lopulta. - Sinä! Huusin erittäin kalpeana osottaen Svean karsinaan, Maissia kohti. - Kauheeta että pelästyin, Maiss sanoi pidellen suurinpiirtein sydämmestään kiinni. - Noh entäs mää? Kysyin vieläkin järkyttyneenä - No se oli ilmiselvästi pinkki norsu jonka hännän päälle oli astuttu, Maiss vastasi ja näytin tytölle kieltä. - Sä oot tainnu unohtaa jotain, Maiss puhui vihjailevasti minulle samalla kun heitin Vanin harjapakin tamman karsinan eteen. - En ole, vastasin omahyväisestä. - Oi kyllä mä luulen että olet, Maiss sanoi naurahtaen. - Jos sun syntymäpäivää tarkotat niin lahjas oottaa ihan satulahuonees, vastasin hyvä omahyväisemmin. Kuulin jonkun kovan kolahtavan maahan. Sitten tänään juuri täyttäneen 13 veen tytön jalat juoksivat satulahuoneeseen. Valtasi hetken hiljaisuus. Siirryin hoitoponini karsinaan ja odottin jotain ääntä. Pienet, tepsuttelevat askeleet alkoivat poistua satulahuoneesta ja tulivat Vanin karsinaa kohti. - Kiitti Catu, ei sun ois tarvinnut, Maiss sanoi karsinan edestä ja katsahdin häneen. Tyttö piteli kädessään violetin värisiä villasukkia ja suklaarasiaa. - Ei mitään, vastasin hänelle ja hymyilin. - Teiks sää itte nää villasukat? Maiss kysähti nopeasti ja katseli niitä. - Jeps! Ja sit jos et tykkää siit suklaast niin on myös vaahtokarkkii, sanoin hymyillen. - Eiei, tää on ihana lahja, kiitti Catu, tyttö selitti ja hymyili kauniisti. Vedin pitkiä vetoja tamman voikkoa karvaa pitkin. Vanin talvikarva näytti melkein jo lähteneen eikä pehmeä harjakaan tuntunut enään niin "uppoavan" karvaan. - Mäh tota aattelin, näin synttäreideni kunniaks, jos lähtisin Vanin kanssa maastoon. Nih toivoisin et voisit tulla mukaan? Maiss lähes anova ääni kuului Svean karsinasta. Samalla heittäessäni pehmeän harjan harjakippaan, katsahdin Svean karsinaan. - Mielelläni! Vastasin arvokkaalla pepsodentti-hymylläni. - Loistavaa! Maiss vastasi ja hymyili nyt takaisin. - Tota, jos mää laitan Vanin kuntoon niin sä saat muhinoida Svean kanssa, sanoin ilveillen ja Maiss naurahti liiankin iloisesti. Käänsin nenänpääni kohti satulahuonetta ja ripein askelin kävelin huonetta kohti, hakemaan varusteet. Kuinka kauvan siitä olikaan ollut että olin itse ottanut Vanin varusteet tältä seinältä alas. Minähän en Vanilla saanut ratsastaa, Maiss hoiti sen puolen. Joten hän se näitä varusteita oli ottanut jo useitakin kertoja, mutta entä minä? Olinkohan tosissaan koskaan laittanut edes Vania kuntoon. Noh. Muistini on alkanut vähän hapertumaan että ei sitä tiennyt vaikka vuonna 2009 minä olinkin tosiaan laittanut toffeeponin kuntoon. Ajatella. Minä aloitin Shelyesissä lokakuussa 2009, ja nyt meni jo Maaliskuu, ensi viikolla jo Huhtikuu. Kauheeta kun viikot menivät niin nopeasti. Musta yleissatula lepäsi sylissäni ja kädessäni roikkuivat mustat suitset. Jotenkin minä olin innoissani. Enh minä kyllä sinne selkään ollut kiipeämässä, mutta tämä tuntui jotenkin niin ihanalta. Käsittämättömän ihanalta... Voikko tamma, itse Vani, seisoi nätisti paikallaan asettaessani satulan sen selkään. Satula asettui paikoilleen ja suoristin mustan satulan alla olevan, vihreän satulahuovan. Hymyilin vinosti ja kiristin samalla satulavyön. - Hienoa tamma, kehuin Vania rapsuttaen sitä ja se katsoi minuun takaisin mustilla nappisilmillään. - Harvalla ponilla on noin säihkyvät silmät, sanoin itselleni ääneen ja katselin hetken niitä, syvän tummia, silmiä. - Catu! Onks se Vani pian valmis? Maissin kärsimätön ääni herätti minut syvästä ajatuksestani. - Juu, vastasin ja nappasin karsinan edestä tamman suitset. Maiss hyppäsi poninsa selkään ja minä itse olin Vanin vierellä, pitämässä tammasta kiinni. Toisessani kädessäni oleili oranssi riimunaru, aivan varmuuden vuoksi... - Okei, Maiss sanoi kun oli kiristänyt kypäräänsä ja tarkistanut muut tärkeät hömpötykset. Maissin painettua pohkeet Vanin kylkiin, tamma lähti reippaasti kävelemään eteenpäin ja kävelin Vanin vierellä. Tamman pienet jalat nousivat reippaasti ylös ja korvat olivat höröllä. Maiss hymyili pitkästä aikaa leveästi, siis oikein kunnolla leveästi. Ei mitään "hihii..." vaan oikein "hihihihihihihihihihiihihhihihihi..." - Näkisit ittes, sanoin naurahtaen Maissille ja tyttö hymyili edelleen. Jättäydyin kaksikosta hieman taaksepäin ja nappasin kameran taskustani. Painoin laukaisinta ja näin oli ikuistettu Maissin syntymäpäivä vuonna 2010. Vani ile Catu (tarkoitettu perjantaille)
|
|
|
Post by Maiss on Apr 18, 2010 20:31:26 GMT 3
Time to change 18.4
Viimeinen ratsastus ennen ponin lopullista mammalomaa, ja ensimmäinen ratsastus ponin pääsiäisloman jälkeen. Hetki oli siis kulunut edellisen selkään nousun jälkeen, mutta se oli tehnyt ponille ihan hyvää, sillä talliin astellessani se näytti yllättävän virkeältä ja innostuneelta. “Hey Jude, don’t make it bad, take sad song and make it better”, lauloin avatessani Vanin karsinan ovea. “Remember to let her into yo heart, then yo can start to make it better!” Lauluni ei nähtävästi ollut Vanin mieleen sillä se hirnahti niin kovaa ettei minun ääntäni kuulunut sen aikana. “Voi kiitos”, sanoin tulkiten sen hirnahduksen ihmisten taputusten veroiseksi. Vanilla oli päällään ohut sadeloimi, jonka Jassu oli sille aamulla ulos viedessään laittanut, sillä aamu oli ollut kylmä sekä sateinen. Avasin loimen kaikki soljet ja laitoin loimen tamman karsinan eteen. Sitten avasin harjapakin ja otin sieltä harjan. Aloin harjaamaan ponin kaulaa ja lauleskelin Beatlesin Hey Jude -biisiä, mistäköhän sekin oli jäänyt päähäni?
“Hiiop!” tokaisin noustessani keskellä kenttää seisovan Vanin satulaan. Poni liikkui sivulle ja yritti potkaista kun kiristin sen vyötä. “Lopeta!” ärähdin ja vetäisin ohjista yrittäen saada sitä pysähtymään. Vani nosti päätään, ja oli juuri ehtinyt kiristää vyön ja ottaa ohjista kiinni, kun voikko ponini säntäsi pukkilaukkaan. Istua nökötin sen selässä, ilman vasenta jalustinta, ja yritin rauhoitella sitä. “Soo poni…” Se teki pukkeja toisen perään, ja tuntui siltä kuin se ei koskaan loppuisi. Onneksi Kermavaahtoponi kumminkin päätti lopettaa (kolmenkymmenen pukin jälkeen) ja sain jalustimen jalkaani. Se käveli reippain askelin eteenpäin pää korkealla. “Onko sulla ollu pitkä loma, onko?” puhelin ja aloin työstämään ponin askelia ankarasti: puolipidäte, myötäys, puolipidäte, myötäys…
“Anna palaa, mamma!” sanoin ja nousin kevyeeseen istuntaan. Shetlanninponi siirtyi villiin laukkaan ja laukkasi kentän uraa pitkin. Kova tuuli sai Vanin harjan hulmuamaan todella nätisti ja tunsin oloni prinsessaksi uljaan pikkuponiratsuni selässä. “Hei!” Loviisa pysäytti haaveiluni. “Kuulin että se saa ponivaavin.” “Joo! Kohta… Tää on vika ratsastus ennen sen virallista lomaa”, kerroin tytölle samalla kun hidastin Vanin käyntiin. “Hihi, mä meinasin mennä Elluralla maastoon, haluutteko teki?” hän kysyi sitten ja nyökkäsin innoissani. “Mikä ettei.”
Kävelimme vierekkäin, minä ja Vani Ellan sekä Loviisan vierellä. Kaikki oli hiljaista, me emme sanoneet mitään, kävelimme vain, tai no ponit käveli. Oksa räsähti Ellan kavioiden alla ja minun alla kulkeva poni pelästyi suunnattomasti. “Prr”, yritin rauhoitella, mutta se oli liian myöhäistä: poni lähti täyttä neliä eteenpäin, kohti jotakin. Yritin saada sitä pysähtymään sahamalla sen suuta, mutta se ei tainnut auttavan. Nojasin taaksepäin ja rauhoittelin tammaa äänelläni. “Hieno tyttö, prr, soo…” taputin sitä hiukan kaulalle ja se rauhoittui. Ensin se siirtyi rauhalliseen laukkaan, jonka jälkeen pidätin sen raviin. “Hyvää”, kuiskasin ja pysäytin sen. “Nyt vaan takas.” Käänsin Vanin ja ravasimme takaisin Loviisan ja hänen Ella-poninsa luo. Tien päässä näimmekin jo ratsukon. “Mites meni?” Loviisa kysyi. “No mites tässä…” vastasin hiukan tirskuen Vanin epäluuloiselle ilmeelle Ellaa kohtaan.
“Vani vähän sääti”, kerroin Viiville joka käveli vierelläni taluttaessani poniani talliin. “No?” Viivi uteli. “Ensin se sai jonkun pukkikohatuksen, ja sit se lähti maastossa mun käsistä…” selitin. “Se vähän päästeli höyryjään, ja ihan hyvä, kun edessä on mammaloma!”
Maiss♥Vani♥maha
Kirjotettu puolaivosena, ja rennosti, eli sisältää paljon virheitä. ;)
|
|
|
Post by Maiss on Apr 27, 2010 21:00:35 GMT 3
Maha sen kun kasvaa... 27.4
…ja kasvaa, ja kasvaa, ja taas kerran kasvaa. Vani sen kun rauhoittuu, ja rauhoittuu… ja siihen se rauhoittuminen loppuukin! Tiedän, että kaikki tallilaiset toivovat varsan olevan voikko, niin kuin emänsä. Mutta minulle se on itse asiassa aivan sama, sillä tiedän, että siitä tulee aivan mahtava poni! Vähän niin kuin Pepe. “Pepeee, Vanii, Sveaa”, hihkun tarhan luona. “Tulkaapas nyt, niin saadan Kermiskin puhtaaks!” Pepe ravaa innoissaan luokseni, kun taas molemmat mammaponit vain seisovat vierekkäin ja katselevat toisiaan - niin kuin kaksi tylsistynyttä teiniä. “Moi Pepe-poni”, juttelen melkein mustalle shettisvarsalle sen nuuskiessa kättäni portin alta. Kun Svea huomaa minun silittelevän sen varsaa, se ravaa reippaasti paikalle ja haluaa myöskin huomiota. Naurahdan ja nostan toisen käteni silittääkseni Sveaa, jonka jälkeen avaan portin. Vihellän parhaani mukaan ja paikalle astelee kuin asteleekin Vani, isoine vatsoineen. “Hyvä pouni!” kehun omaa shetlanninponiani kun laitan narun kiinni sen päitsiin. Pepe ja Svea haluavat nekin selvästikin narun päähän, joten kiinnitän Sveankin päässä olevaan riimuun narun ja talutan kaksi tammaa ulos tarhasta, Pepe tietysti seuraten äitiään. Talutan ponit pikkutalliin, vaikkakin Svea varsoineen asuukin yksityistallin varsomiskarsinassa vielä toistaiseksi. Vanin ohjaan sen omaan karsinaan, eli oikeanpuolen vikaan karsinaan, ja talutin sitten Svean viereiseen boxiin. “Mä harjaan eka Vanin, sit hoidan teijät”, selitän Ponponille ja Pepelle. Miten nopeasti aika oikein meni? Kohta Pepe vieroitettaisiin, ja minne se menisi sen jälkeen? Niin minne… Jäisiköhän se Shelyesiin? Menen sisään avoimesta karsinanovesta Vanin karsinaan. Poni nuuskii minua jonka jälkeen se käänsi päänsä ja rapsutti mahaansa. “Kutittaako vaavi?” kysyn hymyillen ja otin harjan käteeni.
Kävelimme vierekkäin metsäpolkua pitkin. Muistin ensimmäisen kerran jolloin olimme tätä tietä kävelleet, kun Vani oli lähtenyt käsistäni, kun olimme juuri tutustuneet. “Muistat sä?” kysyn voikolta tammaltani. Vani vain katsahtaa minuun, ei se ymmärrä. Kuitenkin kuvittelen sen puhuvan ihmisten kieltä, joten jatkan sille höpöttelyä: “Kohta sä saat varsan, ja susta tulee yhtä hyvä äiti ku Sveasta.” Shetlanninponi hörähtää ja venyttää päättään, sitten se haukottelee. Sillä on pitkä päivä takana, ainakin pitkä kantavalle tammalle. Herään ajatuksistani kun tajuan meidän jo olevan tallipihassa. Heidi hoitaa Milkaa hoitopuomilla kun taas kentällä on menossa jonkinlainen tunti jolla köpöttelevät Pablo, Lore sekä Lizzy. Lunanki uusi hoitaja tallustelee isoa tallia kohti. Kaikki on muuttumassa, ja sitä todella oli vaikea käsittää. Minun pikkuinen vauvani on jo täyttänyt viisi, ja se saa varsan!
Harjaan Pepeä ja Sveaa. Vanin ja minun lenkki kesti tunnin, joten kello on nyt kuusi. On todella vaikea harjata Sveaa kun sen varsa pyörii jaloissa kokoajan, se on kyllä niin huomionkipeä tapaus! Sveakin hyörii hiukan sillä en ole laittanut sitä kiinni, mutta se ei itse asiassa haittaa; sillä en välitä harjaustuokion lopputuloksesta vaan siitä että saan olla yhdessä hoitoponieni kanssa. Pepe laskee päänsä ja vetäisee Lacoste-kenkieni kengännauhoista. “Pepe mitä sä teet?!” hihkaisen ja yritän saada varsaa päästämään minut otteestaan. Vedän itseäni taaksepäin, toinen jalka ilmassa, ja koitan saada kiinni jostain niin että saisin tasapainoni pidettyä. En kuitenkaan saa kunnolla kiinni mistään joten kaadun pehvalleni, Pepen pitäen kiinni kengännauhoistani. “Peepeee…” sanon vihainen ilme kasvoillani. Varsa katsoo minua ihmeissään ja sitten se tulee luokseni… ja nuolaisee minun naamaani! Milloin minä olin saanut koiran hoidokikseni? “Mitäs täällä touhutaan?” kuulen Jassun kysyvän. Siinä samassa talliomistaja seisoo karsinan luona. Koitan vääntää kasvoilleni mitä kauneimman hymyn samalla kun nostan oikean käteni turpeen seasta ja heilutan naiselle kättä.
Maissi♥Vani 28HM +♥Svea♥Pepe♥MAHA
|
|
|
Post by Catu on May 1, 2010 20:48:19 GMT 3
|
|
|
Post by Maiss on May 4, 2010 19:21:53 GMT 3
POKS! 4.5 “MAISSI, MAISSI!” Jassu huusi puhelimeen. “Tuu heti tänne!” “Mu-mut mä oon koulussa”, kuiskasin kännykkääni. “Ja meil on historiaa, ja ope on ihan sika…” “SAATANA TÄNNE!” talliomistajan huuto kuului nyt vierellä istuvalle luokkalaisellemme, joka sattui olemaan suureksi onnekseni hevosia inhoava poika. “Hiljaa”, kuiskasin ja yritin piilotella puhelinta opettajalta samalla kun irvistin pojalle. “Sun äänes kuuluu ympäri luokkaa.” “Ei kiinnosta”, Jassu jatkoi. “Sä tulet tänne, nyt, heti.” Opettaja katsahti minuun ihmeissään ja asteli sitten vierelleni, katsoi puhelinta ja ojensi kätensä minua kohti, ja se tarkoitti hänen kielellään: “Hyvä lapsi, kännyköitä ei saa käyttää tunnilla”. Koitin vääntää kasvoilleni Catun pepsodent-hymyn mutta se ei auttanut: opettaja painoi kännykkäni punaista nappia, ja puhelu katkesi. Sitten hän asteli takaisin luokan eteen ja jatkoi opetusta: “Kun Per Brahe perusti…” hän aloitti mutta kännykkäni soittoääni (joka muuten oli muumien tunnari) keskeytti hänet. Opettaja nosti kännykän, painoi vihreää nappia ja sai puhelimen jotenkin kaiuttimelle. Puhelimesta kuului Jassun ääni: “SAATANA MAISSI, tuu tänne, tää on tärkeetä”, Jassu aloitti, saaden koko luokan nauramaan. “SE ON SYNTYNY!” Katsoin ihmeissäni eteenpäin, historianopettaja vilkaisi minuun hymyillen. “Onko se sun ponis varsa syntyny?” hän kysyi, olin joskus kertonut hänelle Vanista. “Mm…” vastasin ujosti. “No mitä sä odotat? Lähe!” opettaja huudahti sitten. Katsoin häntä kuin aavetta, mutta nousin sitten ylös, heitin laukkuni olalle ja juoksin luokasta. Mutta silloin muistin puhelimeni ja käännähdin hakemaa sen. Opettaja oli täyttä hymyä kun ojensi kännykän minulle. “Vihdoinki!” tallipihalle rymistellyt Jassu hihkui. “Tuu tänne.” Juoksin naisen luo yksityistalliin sillä Vani oli asunut siellä jo pari päivää. Astelin reippaasti Jassun perässä varsomiskarsinalle ja kuulin Vanin kimeän hirnahduksen. Kurkkasin sisään karsinaan ja siellä, ponini vieressä seisoi rautias pieni poni. “IHANA!” sanoin ja avasin karsinan oven. “Ootko sä käyny kattomassa sitä?” “En”, nainen hymyili. “Aattelin että sä haluut olla eka joka koskee siihen.” Nyökkäsin ja menin kyykkyyn niin etten näyttänyt niin suurelta ja pelottavalta. Ojensin käteni kohti poneja ja Vani tuli heti nuuskimaan sitä herkkujen toivossa. “Turha luulo”, naurahdin. Varsa tuli nuuhkaisemaan kättäni vaikka ensin se vaikutti vähän ujolta. Sillä oli vielä hiukan verinen karva, oli se sen verran pieni. “Mitäs aattelit antaa nimeks?” Jassu kysäisi ja katseli touhujani. “Ajateltiin sen laukkatyypin kanssa että Vincent ois kiva, ja se sopii kyllä tälle!” kerroin ja katselin oria. “Ku täähän on ori.” “Jepp”, Jassu sanoi. “Pikku Vincent.” “Eli Vinski, kiitos Lynnin”, selitin ja nousin seisomaan. “Vinski on ihan erilainen ku Pepe, paljon ujompi, mut onneks; Pepen kanssa on jo aika paljon kestämistä.” Talliomistaja naurahti, mutta tiesihän hän kyllä itsekkin kuinka vilkas poika Pepe oli. Suljin karsinan oven ja lähdin Jassun perässä hänen talolleen sillä Vanin ja Vinskin oli hyvä olla rauhassa, ja minun piti saada jotain syötävää - kouluruokailu oli jäänyt välistä. KLICKMaissi ♥Vani ♥VINSKI 29HM
|
|
|
Post by Maiss on May 6, 2010 18:11:41 GMT 3
Vani on nyt PP-MVA! HIENOPONI. <3 Kiitos kuvien piirtäjät. :')
|
|
|
Post by Catu on May 9, 2010 23:04:58 GMT 3
9/5/2010 Don't look me like that 92hooämmää
Pitelin käsissäni jotain (lähes) pyöreää. Pystyin haistamaan nenässäni sen kirpakkaan tuoksun. En ollut maistanut sitä vielä, mutta sen tiesin kuinka tuoreelta ja mehukkaalta se maistui. Mehut puristuisivat pois kun vain puraisisin tuota ihanan puhdasta, vihreää omenaa... "Ei. Pidä itsesi kurissa Katu!" Se juisiomena oli säästettävä omalle toffeekullalleni. Enhän ollut nähnyt sitäkään tammaan varmaan vuoteen, kiitos niin rakkaan koulun "Ai lööw juu fööreveer..." Olin vain kuullut menninkäisten kertovan minulle Vanin odottavan varsaa... Oih että. Minun pieni Vanipallero saisi oman varsan. Siitä tuli jopa minua ennen äiti. Jah se oli vielä niin nuori...
Shelyes, se kuvankaunis tallipiha sai joka kerta minut hengähtämään syvään ja miettimään. "Minulla oli elämä kunnes löysin rakkaani..." Liian rajua. Pärjäisin paremmin koulussa ilman tätä, ei tarvisi stressata jos ei olisi hoitanut kuukauteen, saisi olla nyttekin kotona. Mutta oli vain yksi (+yksi) asia mikä voittaa ne kaikki. Nimittäin Rakkaus (+ystävyys). Tällä kertaa tämäkin tapaaminen jäisi lyhyeeseen mutta sydämmeen se jättäisi jäljen. Ainakin saisin nähdä Vanin masun pyöreänä, kun pieni varsa sen sisällä rökittäisi tamman kumoon.
Körähdin. Silloin taisi olla vielä lumet kun oli ollut täällä. Mutta nyt, tarkeni pelkällä hupparillakin jo. Uskomatonta. Jopa häpeämisen arvoista. Tallipiha näytti hiljaiselta ja pystyin jopa kuvittelemaan jonkun oksapallon vierivän ohitseni merkitsemään hiljaisuutta. En halunnut juuri nyt kääntyä nokka kohti päärakennusta, minulla oli määränä tietty suunta. Minkä ilmansuunta ei nyt muistu mieleen mutta siellä jossain se kuitenkin on, pikkutallissa.
Ruskean oven saranat narahtivat kun avasin oven. Kävelin eteenpäin pienessä rakennuksessa ja hymähdin. "Catu! Suunta kohti yksäritallia!!" Maissin käsialalla kirjoitettu lappu sai minut hymähtämään.
- Se on niin lutunen, kuului tuttu ääni. - Kato ny sen silmii, kuulin jonkun hihkaiseivan. Katsoin ovensuusta kuinka hoitajaporukka oli kertynyt viimisen karsinan ympärille, varsomiskarsinan ympärille. Henkäisin syvään. Kukaan ei tuntunut näkevän minua ja kävelin hitaasti katsomaan mitä he oikein niin kehuivat suloiseksi. Ensiksi ajattelin kylläkin Jassun istuvan karsinassa ja kaikki kehuisivat häntä kun hän räpsyttelisi silmiään siellä. Hetken minulla kesti että pystyin yhdistämään kaiken. Rautias nuori shetlanninponi katseli minua. Minun kermavaahtis vierellään. Asetin käteni suuni eteen. Varsa oli kaunis mutta mielessäni ei jyssännyt mikään muu kuin yksi lause. "Se sai varsan, ilman minua..." Vihreä, maukas omena luisui sormieni välistä lattialle ja vaikka tiedän sen olevan hyvin hiljainen ääni kun omena putoaa mutta se tuntui kirpaisulta sydämmessä asti. Silmiäni kutitti ja en hengittänyt, ainakaan tietoisesti. Rautiaan otsan keskellä paistatteli kaunis tähti ja Vani asettui varsan viereen. Otin yhden askeleen taaksepäin. Tuskin kukaan oli vielä huomannut minua ja pudonnutta omenaa. Mieleeni juolahti jonkunmoinen draamaelokuva missä tässä vaiheessa päähenkilö juoksee itku kurkussa pois, mutta se olisi liikaa tässä tilanteessa. Lähdin rauhallisin askelin ulos. "Se sai varsan, ilman minua..."
Nyt oli sen draamaelokuvan osuuden vuoro. Pitelin kättäni suuni edessä ja yritin hillitä askeliani. En kuitenkaan pystynyt ja vauhtini kiihtyi. En nähnyt kunnolla eteeni ja kompuroinkin vaikein askelin tallipihassa. Oranssinhupparini kaulusta koristi märät kyyneleet mitkä valuivat punaisia poskiani pitkin maahan. Ruskeat hiukset lensivät lähes vapaina takani ja niiden kiharat eivät tahtoneet suoristua. - Vani on äiti, kuiskasin hyvin hiljaa itselleni. Tiesin tasantarkaan että nyt ihmiset olivat iloisia, ja olihan myös äitienpäivä. Mutta, minulla ei ollut mitään juhlimisen arvoista. Kaikki tuntuivat olevan unohtaneen minut. Aluksi olin aktiivinen ja kävin täällä usein. Pidin vakkaritunteja aktiivisesti. Minut huomattiin. Vani tuntui huomaavan myös minut, mutta nyt. Nyt kukaan ei aivan varmana ollut ajatellut minua. Vani tuskin muisti niitä hetkiä joita olimme miettineet. Muistiko Maissi minua? Merkitsinkö hänelle mitään edes? Entä Jassu? Ja Viivi? Hennakin oli juuri nauranut että olimme yhtä epäaktiivisia. Se sattui.
Riuhtaisin pikkutallin oven auki enkä välittänyt vaikka ovi olisi jäänyt käteeni kiinni. Olisin vaikka kantanut sen mukana sisään.
Tunsin kuinka kovat heinänkorret nipistivät vaatteineni lävitse minua. Asetuin pieneen kyyryyn Vanin karsinan pohjalle. Näin muutaman korean lantakasan karsinan toisella puolella, mutta se ei tuntunut juuri nyt pistävän silmään. Puristin jalkani rintaani kiinni. Mietein. Halusin vain olla täällä Vanin tukena kun se ei vielä ollut saanut varsaa. Olisin tahtonut nähdä tamman mahan paisuneena. Olisin tahtonut olla todistamassa sen pikkuorin tuloa maailmaan. Istuin siinä.
Jos muutaman tunninkin. Aivan hiljaa. Mielessäni Vani. Heiluin välillä edes takaisin, kuiskasin itselleni kuinka kaipasin tammaa ja itkin silmät punaisina.
Vani - Catu - Vinski
|
|
|
Post by Catu on May 18, 2010 18:20:58 GMT 3
|
|
|
Post by Catu on May 28, 2010 23:56:09 GMT 3
28/5/2010 Mami & Vaavi94 hooämmää(ja kukaan ei huomaa et kuvast puuttuu jotain...)Vani - Catu - VinskiMää huomaan <3333 Kaviot & Vanin silmä! Mut hienohan tosta tulit ja uskalsit varjostaakki aika hyvi : D T: NIPO <33<3<<33
hemmekon nipojassu... sun ei pitänyt huomata!! murhi... mut kiitti kulta T: MURISEVA <3<3<3<3ihana. :)
|
|
|
Post by Maiss on May 30, 2010 16:08:55 GMT 3
Oripojan vieroitus 28.5
Vinski ja Vani seisoskelivat karsinassaan, tietämättä mitä olisi tapahtumassa. Oli nimittäin vieroituksen aika, sillä Vinski-vaavi oli kasvanut nopeasti. Aika todellakin kului nopeasti, ja kohta ori muuttaisi uuteen kotiin… Mutta sitä ei pitänyt ajatella vielä! “Nyt sä kuule orhi lähet Pepen kanssa telmimään”, sepitin ja avasin karsinan oven. Vinski haisteli minua joten koin parhaaksi vetäistä riimun orin päähän. Vani katseli minua hiukan ihmeissään, mutta ei piitannut sen enempää, sillä se luotti minuun. Vinskikin oli pikkuhiljaa alkanut luottamaan minuun sekä Catuun, ja se tuli mielellään haistelemaan meitä. Aluksi se oli vain pysynyt emänsä varjossa ja yrittänyt kurkkia kermavaahtoponin mahan alta tapahtumia, ja niin se kylläkin edelleen teki - tuntemattomille. “Haluutko et mä otan sen ni sä otat Pepen?” minua seurannut Catu kysyi. “Voithan sä ottaa, mä haen sen Pepen…” ilmoitin ja katosin ulos tallista, sillä Pepe asui yksityistallissa. Niin, Pepekin oli jo aika hyvässä vauhdissa sillä sekin oltiin vieroittamassa ja se ei olisi vaikeaa: olihan Pepe niin itsenäinen poika. Kohta sen koulutuskin alkaisi ja siitä tulisi katastrofi… Päästin Pepen laitumelle jonka jälkeen Catu otti riimun Vinski päästä. Tummempi poni laukkasi reippaasti pois, kun taas Vinski seurasi varovaisesti perässä. Yhtäkkiä Pepe kumminkin pysähtyi, joka sai pienemmän oripojan pelästymään ja nelistämään takaisin luoksemme. “Hassu olet”, sanoin Vinskille ja hymyilin sitten Catulle joka seisoi vierelläni. Vinski tuli nuuskimaan meitä jonka jälkeen se taas rohkaistui menemään kaverinsa luo. Pepe katsahti pikkupoikaan ja asteli sitten sen luo. Kohta pojat ravasivat peräkanaa ympäri laidunta.
Vani seisoi ulkoa sidottuna harjauspuomiin. Harjasimme ponia Catun kanssa pitkästä aikaa ilman Vinskiä. Kermavaahtoponi nautti täysin siemauksin huomiosta, jota se totisesti sai. Minä harjasin Vania kovalla harjalla kun taas Catu suki poni kumisualla sen toisella puolella. “Voi kun tulee ikävä Vinskiä”, kaverini totesi sitten. “Jepp… Mut me ei unohdeta sitä, Vanin ekaa varsaa!” sanoin hiukan surullisena. “Ei unoheta, ei. Ja kyllä se saa hyvän kodin”, Catu lisäsi ja alkoi harjaamaan poni pehmeällä harjalla. Juttelimme siinä niin kuin ennen vanhaan, kun olimme vain olleet minä, Catu ja Vani. Kun olimme vasta tutustumassa toisiimme.
Vani♥Maiss♥Vinski 30HM
Oli viime perjantaille. :)
|
|
|
Post by Maiss on May 31, 2010 21:04:07 GMT 3
Heippa kulta 31.5
Tuire hymyili nähdessään Vinskin leikkimässä Pepen kanssa laitumella. Minäkin hymyilin, tai ainakin yritin vaikka itku oli lähellä. Vinski oli muuttamassa, eikä sille voinut mitään. Ja minähän olin päättänyt myydä Vinskin, niin minä olin päättänyt, joten turha oli kitistä. “On se kyllä mahtava!” Tuire tokaisi ja katseli Vinskin touhuja. Poni juoksenteli Pepen vierellä laitumella iloisesti, tietämättä että se oli muuttamassa Suomeen laukkatallille. Kaikki muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Mutta että näin nopeasti? “Se ei oo enää niin ujo ku oli silloin, mutta ei sitä vielä kannata kaikkien käsiin päästää”, Jassu selitti vierelläni. Minä en pystynyt puhumaan, olin niin omissa maailmoissani. Mutta onneksi Vinski oli muuttamassa suomeen, sillä sinne menimme aina sukuloimaan jolloin voisin mennä katselemaan otusta ja kertomaan sille kuulumisia. Mutta nyt täytyi yrittää keskittyä tähän hetkeen. “Vinski on paras!” tokaisin. Minusta paistoi läpi ikävä, joka kohtaisi minut heti Vinskin päästyä traileriin. Tuire huomasi sen sillä hän sanoi: “Me pidetään siitä hyvää huolta.” Mutta tiesinhän minä sen, en vain halunnut luopua, päästää irti.
“Heippa kulta”, kuiskasin orin pieneen korvaan. “Tulee ikävä.” Vinski nuolaisi kättäni sen karhealla kielellä niin että kättäni kutitti. Sen silmissä paistoi iloinen katse, sen jalat kertoivat reippaudesta ja sen korvat olivat suuntautuneet eteenpäin, todistaakseen sen uteliaisuuden. Se luotti minuun. Se tiesi että sillä ei ollut mitään hätää kun olisin sen vierellä, kun pitäisin siitä huolta. Talutin ponin pois laitumelta, kyynel tipahtaen poskelleni. Mutta kyynel ei ollut ainoastaan surullinen vaan se oli samaan aikaan toiveikas. Kyynel tiesi että Vincent eläisi mahtavan elämän.
I miss you. I miss your smile. And I still shed a tear every once in a while. And even though it's different now, you're still here somehow. My heart won't let you go and I need you to know: I miss you. I miss you. I know you're in a better place, yeah. But I wish that I could see your face, oh. I know you're where you need to be, even though it's not here with me. I miss you. Miley Cyrus - I miss you
Byebye! ♥
Maissi♥Vinski (+Vani) 31HM
|
|
|
Post by Catu on Jun 9, 2010 1:20:34 GMT 3
9/6/2010 Kahlausta ja pyykinpesua 95hooämmää
- Vani, tähtipää oon nyt poissa, sanoin ponille. Vani näytti ymmärtävän sen, mutta sillä oli niin ikävä Vinskiä. Polvistuin tamman viereen ja tunsin kuinka heinänkorret kutittivat paljaita jalkojani. - Varsoja menee ja tulee, mutta mä pysyn aina sun vierelläs, kerroin tammalle. Aloin hivuttautua hiljaa ponin viereen ja halasin lopulta tamman kaulaa. Voikkoväri näytti erityisen hienolta näin läheltä katsottuna ja tunsin myös sen lämpyyden. Minä nojasin Vaniin ja Vani minuun. Rapsutin samalla shettistä ja tamman valkoinen harja oli vähän tielläni halaamisessa. Vani hörähti lempeästi ja ymmärsin irroittaa otteeni, silmäni olivat kostuneet mutta pyyhein ne nopeasti kuivaksi. Ei nyt ollut aika purkaa tunteitaan. Noustessani takaisin omien jalkojeni varaan, nappasin samalla oranssinväriset riimun ja -narun karsinan pohjalta.
Aurinko paistoi korkealla, pilvettömällä taivaalla, ja näin muutaman tytön ottamassa aurinkoa vesilähteen vieressä. - Löhöt, sanoin tarpeeksi lujaa jotta he kuulisivat. Blondi, oikealta nimeltä Henna, nosti kätensä ylös ja näytti minulle kunniakaan kansainvälisen sormimerkin. Naurahdin vain vastaukseksi ja jatkoin matkaa maastopolulleille. Vani katseli välillä minuun ja oritallia. - Oi, kyllä siellä ne Romeot asuvat, sanoin Vanille kiusoitellen. Jatkoimme aina maneesin sivulle asti, kun kuulin sen saman Blondin huudon. - Catu! - Jees hani? Huudahdin hänelle takaisin. - Maastoon menossa kävelee? Tyttö kysyi. - Tottakai, vastasin hymyillen. - Kelpaisko seura? Blondi kysyin ja väläytin hänelle kauniin pepsodenttihymyni vastaukseksi
Hiirakko, vuonis käveli lopulta Hennan kanssa pois yksityistallista, meitä kohti. Vani oli jo alkanut käymään kärsimättömäksi ja kuopinut maata. Hymyilin tytölle kun he saapuivat vierellemme. Miki ja Vani tunsivatkin toisensa jo hyvin, puhumattakaan minusta ja Hennasta. Tytön pinkki paita pisti oikein silmiin, mutta ei minun kirkaankeltainen paitakaan ollut huomaamaton. Blondin hiukset lepäsivät rauhassa tämän harteilla, hipaisten pinkkiäväriä. - Noh mitäs Henna? Kysyin lopulta kun rehevä metsämaisema ympäröi meitä kokonaan. - No nyt tarvisin seuraa katsomaan Sex and the City 2 -elokuvaa, tyttö sanoi vihjailevasti. Naurahdin tytölle ja vastasin: - Mikäs siinä, ykkösenkin kun oon nähnyt.
Hiirakko ja voikko kävelivät mieluusti yhdessä, pidin siitä näystä kuinka, paksu side pystyi syntyä myös hevosille. Pian Mellavatnet alkoi lähestyä meitä ja Vanin vauhti vain kiihtyi. - Hoitoponis taitaa halut pääst uimaan, Henna nauroi. - Älä, sanoin blondille ja yritin pitää Vanin housuissaan. Miki käveli esimerkillisesti Hennan vierellä, kun itse roikuin melkein Vanin hännässä kiinni. Lopulta erillaiset puut alkoivat väistyä tieltämme ja eteemme avautui hiekkaranta. Vani jatkoi kiitoraviaan aina veteen saakka. - Kräääh! Saatoin vain rääkkäistä kun tunsin kylmän veden tavoittavan ihoni. Onneksi oli napannut mukaani shortsit enkä pitkiähousuja. Vani kahlasi vedessä ja innostui jopa täysin. Tamma kuopi vettä ja seurasi kalojen liikkeitä. Poni tosissaan nautti tästä. Miki ja Hennakin alkoivat ilmaantua paikalle ja ruuna pääsi myös kahlaamaan. Ihoni oli jo kananlihalla, mutta olin tottunut veteen. Pystyin näkemään puhtaan veden takia pohjaan ja minua hymyilytti. Vuoden 2010 ensimmäinen kahluureissuni. - Tiedäks mitä, Henna sanoi minulle ja katsoi taivaisiin. - No en tie, vastasin hänelle. - Mä haluan tehdä nyt tän, Henna sanoi ja hyppäsi yhdellä heitolla vuonohevosensa selkään. Katsoin tytön menoa hetken ihmetellen. Tyttö vain tarttui hiirakkonsa harjaan ja painoi pohkeensa kiinni poniin. Katsoin kuinka Miksu käveli eteenpäin vedessä. Henna hymyili nyt leveämmin kuin hetkeen, ja Miksukin nautti vedessä kahlaamisesta. - Varo ettei se mene uimaan! Huusin heille nauraen. Henna tuskin jaksoi kuunnella minua ja antoi vuoniksen painaa vain eteenpäin. Jäimme Vanin kanssa rantaan kahlaamaan kun huomasin jo Mikin uivan eteenpäin. - Nyt se sitten kasteli ittes, sanoin tammalle joka loiskutteli vettä tyytyväisenä.
Istuin hiekan päällä ja Vani oli kauvempana vedessä, se kun ei tahtonut tulla pois sieltä. Sormeni liikkui vaaleaahiekkaa pitkin, muodostaen kirjaimia. Hennan avunhuuto kuitenkin keskeytti taideteokseni: - Catuu!!! Näin vain vilauksen siitä kuinka blondi huojahti alas, suoraan kirkkaaseen veteen ja Miksu ryntäsi Vanin luokse. Kesti hetken ennekuin Henna palasi pinnalle kiroamaan vuoniksen. - Senkin pieni nilvijäinen! Henna huuteli vedestä samalla kun yritti uida rantaan. - Mä luulin että hevoset on nisäkkäitä, sanoin vitsaillen. - Uskallakin olla vahingoniloinen! Henna huudahti äristen takaisin ja yritin pidätellä täydellistä hajoamistani. Miksu oli innostunut piehtaroimaan rannalla kun Hennakin viimein kosketti jaloillaan pohjaa. Odottaessani että vuononhevonen nousisi jaloilleen, kuulin hengästyneen äänen läheltä. Blondi oli päässyt hiekalle itsekin makoilemaan. Miksun lopulta lopettaessa maassa ryömimisen, otin ponin kiinni ja vein sen maassa makaavalle tytölle. - Mennäänkö? Kysyin huvittuneena. - Vain jos kannat mua sun repparis! Henna ehdotti mutta kieltäydyin vaihtoehdosta. - Ala tulla nyt vaan, sanoin naurahtaen.
Hennan kävellessä eteenpäin, pitkä vesijana seurasi tyttöä. Blondin pinkkitoppi oli nyt aivan märkä, mukaanottaen hänen rättihiuksensa. Vettä jopa tuntui tulevan kokoajan kuin pienestä saavista kaataen. - No ainakin sait vaatteet pestyy samal, sanoin hymyillen. - Niin ja hiukset, Henna tuhahti. Matka Mellavatnetilta Shelyesiin oli yllättävän lyhyt, eikä kestänyt kauvaan kun olimme jälleen tutulla aukiolla. Hennan ja minun tiemme erosivat pikkutallin kohdalla, kun blondi jatkoi matkaa ja minä jäin tähän. Sujautin voikon päästä oranssisen riimun pois, ennekuin jätin tamman karsinaansa.
Vani - Catu
|
|
|
Post by Catu on Jun 12, 2010 14:20:26 GMT 3
12/6/2010 Todellinen toffeeponi96 hooämmääTunnen kuinka jokin kutittaa minua päästä, vartalosta, varpaistakin. Itseasiassa minua ympäröi korkea, vihreä, pehmeä, nurmikkovuori. Silmieni ollessani auki, näen kuinka valkoiset pilvet liikkuvat hitaasti, odottaen perässä tulevaa aurinkoa. Silmieni ollessa kiinni, muut aistini vahvistuvat. Pystyn haistamaan helpostikin lämpimän hevosen hajun. Tunnen paremmin kuinka joku kävelee paljasta kättänii pitkin, luultavasti hyttynen nipistyksestä päätellen. Pystyn maistamaan kielelläni tuoreen, mehukkaan, kotimaisen mansikan. Kuulen jopa kaukaa laukkaavan ponin askeleet. Erityinen kuudesaisti taas kertoo minulle kuinka sopiva hetki olisikaan nyt nauraa. - Ja täällä sitä vain löhöillää! Kuulen tutun vaaleahiuksisen tytön äänen. Avatessani silmäni, näen kuinka joku on asettunu auringon ja minun väliin. Pieni tuulenpuhallus kertoo minulle jotain tuttua. - Se ois kesä, Maisskulta, vastasin tytölle ja suljin jälleen silmäni. Jatkoin kuitenkin tytölle puhumista: - Asetu toki viereen! Maiss naurahti ja tiedän hänen hymyilevän. Kuka nyt voisi vastustaa vihreillä laitumilla lepäämistä kun hevosetkin siitä nauttivat? Tunnen jälleen, kuinka lähellä olevani ruoho alkaa liiskaantumaan tytön alla. Olimme molemmat hiljaa, lepäsimme paikallamme ja ainoastaan rintakehämme liikkui hengittäessämme. Jossain tuolla, laitumen toisella puolella makasivat toffee- ja suklaaponi. Toisaalta, heidän seurassa paini vielä lakritsaponi. - Pepe aikoo varmaan jäädä tänne, Maiss sanoi huokaisten. Kuulin jopa huokauksen läpi tytön olevan iloinen. - No ainakin saat taas yhden puunnattavan, sanoin tytölle hymyille, vaikka tytöllä luultavasti oli minun tavoin silmät kiinni. - Niin, tyttö sanoi ja jatkoi: - ...Pepestä pidän kyllä kiinni! Ymmärrän tarkalleen mitä tyttö sillä tarkoitti, olimmehan käyneet joku päivä tässä henkisenkeskustelun, juuri samasta aiheesta. Olin nostanut itseni ylös istumaan, ihmeen avulla. Katselin nyt suoraan eteenpäin, ihan silmät auki, kuinka tuttu shetlanninponi ravasi vastatuuleen. Valkoinen harja liehui takana ja mieleeni juolahti jonkinlainen vanha sarjakuva, missä esiteltiin uljasta ponia. Ponin kauniin värityksen ansiosta, se onkin saanut yhä useampia lempinimiä. Maissin keksimät Kermavaahtoponi ja Toffeeponi olivat sen alkuperäiset. Olihan sitten myös Kinuskiponi, mutta se oli jo vähän jäänyt. Ylipäätänsä Shelyesiläiset olivat keksineet omille hoitsuilleen lempinimiä, juuri johtuen värityksestä. Miksi aina värityksestä? Kai se oli luontaista. Kai se aina tuli siitä, kun katseli juuri lempiponiaan ja pystyin näkemään ensiksi sen värityksen. - Jos sua mitenkään kiinnostais, niin ihan hyvin voisit mennä kentälle Vanin kanssa, Maiss ehdotti laiskasti, vieläkin tuntien ruohon joka puolellaan. Hymyilin tytölle, en ollut koskaan ratsastanut toffeeponilla, olihan se Maissin hommaa vieläkin. Mutta itse tyydyin todella hyvin tähän hommaan mikä minulla oli nyt. En ollut vielä kertaankaan valittanut tai ajatellut lopettavani, varsinkaan syynä etten voisi ratsastaa. Kuka tarvitsee ratsastusta kun on olemassa muutakin tekemistä. Nousin vatsa- ja käsilihaksieni avulla - mitkä on kertynyt nauramisen avulla - seisomaan jaloilleni. Kävellessäni Vania kohti, tamma huomasi lähestymiseni ja lähti tulemaan vastaan. Suklaa- ja Lakritsaponi jäivät syömään pitkää, rehevää ruohoa. Toffeeponin askeleet näyttivät pehmeiltä ja liitäviltä. Ponin ollessa koulutettu aivan loppuun, toivoisin toffeeponin osallistuvan omistajansa kanssa koulukisoihin. Niin hienolta se näytti ja saatoin olla sen ylpeähoitaja. Ollessamme tarpeeksi lähellä toisiamme, asetuin ponin tasolle. - Miltä kuuloistais Poniagility? Kysyin tammalta ja tunsin naamallani sen pehmeän hörähdyksen. Nojasin valkoiseenpuuaitaan Vani vierelläni. Katselimme tamman kanssa kuinka kaunis hopeanmustan värinen islanninponi hyppäsi kentällä. Poni ylitti helposti kuudenkymmensenttimetrin korkuisen esteen Jassu selässään. Tytön hiukset hulmusivat vapaina kun tamma laukkasi toista estettä kohti. Ponin pienet pukkikohtaukset eivät häiritseneet keskittynyttä Jassua, eikä sillä ettei Brella olisi näyttänyt nauttivan hyppäämisestä. Vani katseli kiinnostuneena parivaljakkoa, sen pää oli kurottautunut aidan välistä kentän puolelle. Jassu oli aina oikeassa puhuessaan että Brellasta oli huono sanoa issikaksi. Ponin ilkikurinen luonne sai ihmiset nauramaan ja Jassun hymyilemään, mutta luonne ei vastannut yhtään "normaalia" issikkaa. Lopulta Jassun saadessa tammansa rauhoittumaan tyttö tervehti minua iloisesti. - Onks joku hätä? Tyttö kysyi heti, minut tuntien se oli normaali kysymys minulle. - Ei, odotetaan vaan kentän vapautumista, vastasin tytölle hymyillen. - No pääsettekin tähän heti, me mennään Brellan kanssa maastoon loppuverkkaan, Brunetti vastasi ja naurahdin. - Käske jonkun tulla kuvaamaan teitä, sanoin iloisen kuuloisena. Jassu nyrpisti nenäänsä ja avasin heille puisenportin. Kaksikon lähtiessä kenttä jäi tyhjäksi ja talutin toffeeponin sisään. Vani käveli vapaana kentän uraa pitkin, samalla kun asetin agilitytavaroita kasaan. Pitkästä aikaa kun tätäkin kokeiltiin, päätin tehdä lyhyehkön radan tammalle. Agilityratamme. - Toffeeponii, kutsuin tammaa luokseni. Poni katsoi minua hetken ja katsoi myös agilityrataa. Nuo mustatnappisilmät olivat täynnä toivoa ja ponin ollessa vieläkin paikallaan, lähdin itse liikkeelle. Nappasin toffeeponin riimunarun päähän ja kävelimme yhdessä pujottelun alkuun. Tamma halusi lähteä jo liikkeelle mutta pidin ponia paikallaan. Pian maiskautin Vanin liikkeelle käynnin kautta raviin. Pujottelua harjoittelimme Vanin kanssa joka kerta, poni kun osasi sen ehkä parhaiten. Ponin liitävät askeleet pujottelivat kauniisti tötteröt, minä vierellä. Keltaisten tötsien jälkeen siirsin toffeen värisen ponin käyntiin ja kävelimme varovasti portaita kohti. Tamma heilutteli päätänsä kuin kertoen osaavansa kyllä tämän! Vani asteli kuitenkin varovasti portaalta toiselle ja hymyilin hiukan. Portaat sujuivat tammalta moiteettomasti ja saatoin olla hoitoponistani ylpeä. Valkoinen harja heilui jälleen edes takaisin ja sain väistellä sen piiskaniskuja. Vani katseli hetken ihmetellen seuraava kummitusta, pressua. Uteliaana tamma kuitenkin lähti kävelemään pressua pitkin, vaikka hiukan varovasti. Tamman turpa haisteli pressua ja pienikin äkkiliike sai sen pelästymään. Tyynen päivän ansiosta suoritimme nätisti pressun. Ravasimme autonrenkaan luokse jolloin hidastin tamman pysähtymään. Tammalla oli vielä kovasti ponnistelemistä tämän ymmärtämisessä. Poni kompasteli aina renkaaseen yrittäessä asettaa etujalkojaan sen sisään. - Oikein iso askel, kerroin tammalle rauhassa ja asetin ponin etujalat renkaan sisälle. Kehuin ponia ja rapsutin sen kaulaa. Autonrenkaan jäädessä taaksemme annoin Vanin nostaa rauhallisen laukan ja laukkasin itsekin ponin vierellä. Vani kiihdytti huomatessaan muuriesteen lähestyvän. Ponin takajalat nousivat ilmaan ja hetken päästä toffeeponi ponnisti itsensä esteen ylitse. Viisikymmenisensenttimetrin korkuinen este näytti olevan liiankin pieni ponin ponnistukselle. - Hieno toffis! Kehuin Vania keksien sille samalla oudohkon lempinimen. Katselin hetken kentän ympärille ja näin hiljaisen tallipihan. Kesäaurinko lämmitti selkääni ja hymyilin. - Vani, tuskin Maissi pahastuu? Kysyin ponilta ja katsoin muuriestettä ilkikurisella ilmeellä. Mentyämme vielä kerran radan läpi saatoin päästää ponin vapaaksi uralle. Poni kylläkin piehtaroi kentän nurkassa ennemmin kuin käveli. Siivosin agilitykamppeet nyt sivuun, mukaan lukien muurin, mutta toin esille nyt estetolpat ja kolme puomia. Rakensin ponille nyt viidenkymmenenviiden korkuisen esteen. Nappasin jälleen toffeeponin riimunaruun ja henkäisin syvään. - Se on vaan viissenttii korkeempi, sä pystyt siihen leikiten, puhuin tammalle, joka ei näyttänyt huomata esteessä eroa. Ravasin tamman kanssa yhden kierroksen uralla kunnes maiskautin tamman laukkaan. Poni heitti jälleen rimupukin ja lähti sitten laukkaan. Lähestyessämme yhä estettä toivoin esteen alla olevien mörköjen lähteneen. Nyt Vanin tulisi hypätä korkeinta mitä on koskaan hyvpännyt. Vauhti kiihtyi ja este lähestyi lähestymistään. Viimein pääsimme ponnistamaan Vanin kanssa. Näin vain nopeasti sivusilmällä kuinka Vanin ja esteeseen jäi huikea ilmarako. Tunsin tuulen puhaltavan harjamme/hiuksemme taakse ja osuessamme jälleen maata vauhti jatkui. - JES! Huusin innostuneena, se tunne oli korvaamaton. Olin juuri tehnyt kerrankin historiaa Vanille. Pysähdyttyämme asetuin polvilleni maahan ja halasin tammaa. Toffeeponi kuitenkin innostui hyppäämisestä ja kuopi maata samalla kun heilutteli päätään. Hymyillen päästin ponin vapaaksi ja näin kuinka poni lähti kirmaamaan ympäri kenttää, välillä hypäten sen ainoan esteen. Vani - Catu
|
|
|
Post by Catu on Jun 16, 2010 23:02:27 GMT 3
16/6/2010 Matkalaulu Suomeen! 97hooämmää
Matka Norjan Lofooteilta aina Suomeen asti kuulosti järjettömältä minun korvissani, mutta varmasti se tulisi olemaan sen arvoista. Maiss talutti kermaponiaan, harmaata traileria kohti ja jutteli rauhallisesti tammalle. Kuuntelin vieressä vaaleahiuksisen juttuja ja katselin Vania. Tamma ei voinut kuvitellakaan kuinka pitkä matka sillä oli edessä, vielä jossain neljän harmaan seinän sisällä. Vaaleahiuksinen Maiss talutti tammansa traileriin. Katselin haikein hymyin tamman menoa. Vaikka olin järjettömän iloinen Vanin tämänpäiväisestä astutuksesta, mikä toisin tapahtui pitkän automatkan jälkeen, Jackin kuolema pyöri vielä kaikkien päässä. Vanin asettuessa mukavasti traileriin, Maiss saattoi lopulta jättää ponin ja sulki trailerin oven. Tamma hirnahti ja Maiss katsahti minuun. - Kyllä Vani nyt pärjää tän matkan! Sitähän odottaa komea shettisori, sanoin hymyillen hänelle ja Maiss saattoi naurahtaa. Maissin isä oli asettautunut autonsa ratin taakse kun minä ja Maiss istahdimme auton takapenkeille. Tästä se matka alkoi.
Olisin halunnut sulkea korvani, en kestänyt kuunnella iskelmää mikä kaikui auton radiosta, samalla Vani taas piti minut hereillä. Sekunnit olivat muodustuneet minuuteiksi ja ne taas tunneiksi. Parin tunninkin kuluttua olin erittäin kyllästynyt matkaan, inhosin automatkoja. Ei voinut liikkua tarpeeksi itse. Talli, missä shettisori, Börje, sijaitsi Liekkijärven lähellä. Varsan tuleva omistaja tulisi olemaan tuttu ja turvallinen, kultakutri Lynni. Tyttö kuulemma odotti meitä Artsilassa, juoden kuppi kahvia Börjen omistajan, Rosin kanssa. Minullekin kelpaisi juotava, saisin pois mielestäni tämän tuskallisen liikkumattomuuden.
Musta ympäröi minua. Pystyin näkemään jossain valkoista valoa ja jossain pelkkää kylmää pimeyttä. Hento musiikki kuului taustalla ja näin nyt itseni pyörimässä pimeässä. Tanssimassa. Yksin. Kauvempana näytti laiduntavan pappaponi, Jack. Toisaalla taas Vani ja tamman perässä jokin, väritön varsa. Shettisvarsa, mikä ei vielä ollut saanut väriään. "Catuu..." Kuului jostain. Jostain ylhäältä kuului hento kuiskaus. Itse aloitin laulamaan huvittuneena: "hento kuiskaus, pimeässä..." Nyt pystyin kuulemaan Maissin naurahduksen ja ymmärsin näkeväni unta. Avasin varovasti silmäni, ja odotin. Odotin auton olevan pysähtynyt. - Tyhmä, Maiss sanoi nyt nauraen ja katsoin ympärille. Maisema liikkui edelleen ja tyhmä iskelmälaulu soi vieläkin radiosta. Huokaisin pettymyksestä samalla kun oikaisin selkääni. - Onko vielä pitkä matka? Koska ollaan perillä? Kysyin nyt soinnullisesti kuljettajaltamme, Maissin isältä. Miehen vähän matalampi ääni vastasi: - Ylitettiin tässä hetki sitten Suomen raja. Hymyilin nyt pepsodentti-hymyäni. Pian perillä jo.
Vanin hirnahdus takanani sai minut havahtumaan, jo toisen kerran olin nukahtanut johonkin iskelmään. Maissin käsi veteli viivoja tyhjälle paperille ja pystyin näkemään hänen piirrustuksen. Suloinen shettisvarsa odotti paperilla vain värittämistä. Katsoessani juuri ikkunasta pystyin näkemään sulosointuisen kyltin; "Liekkijärvi" Matka oli sittenkin sujunut luistavan nopeasti ja saatoin hypähtää pystyyn. Asettelin mustia lenkkareitani jalkaani. Katsoin kaiken olevan vielä kunnossa ennekuin jatkoin maiseman kyyläämistä. Suomen luonto näytti olevan lähes samanlainen kuin Norjassa, sää oli vain hiostavampi. Juuri etsiessäni jotain erillaisuutta Suomen- ja Norjanluonnon kanssa pystyin näkemään kesälaitumen. Silmäni suurenivat ja etsein silmilläni shetlanninponia.
Auton kaartaessa pihaan, pystyin erottamaan kultakutrisen Lynnin ja hänen vierellään pienen kokoisen, lyhyt hiuksisen naisen. Auton ollessa tarpeeksi pysähtynyt minulle, riuhtaisin oven auki ja hoin jotain epämääräistä "happea, happea!" - Catu, tässä on Ros, Börjen omistaja, Lynn esitteli hymyillen hänet. Nainen ojensi kätensä minulle kuin kätelläkseen. Hetken kuitenkin minulla kesti älytä se, kuitenkin kättelin häntä. Ymmärsin sujuvasti naisen puhetta. Vaikka jotakin sellaisia outoja sanoja oli, mutta kuitenkin pääasiassa ymmärsin häntä. - Oltiin tossa juteltu Rosin kanssa, että jos annettasiin Vanin ja Börjen ensin päästä ihan kahdestaan laitumelle, Lynn selitti minulle ja Maissille kun vaaleahiuksinen tyttö saapui vierelleni. Maiss nyökkäili Lynnille ja hymyili tälle. Itse lähdin avaamaan trailerinovea, tamma raukka oli joutunut sietämään tuota koppia liiankin kauvan. Raottaessanikin jo ovea, kuulin Vanin hörähtävän. Avasin trailerinoven ja saatoin päästää auringonvalon tulvia traileriin. Tartuin lopulta tamman riimunaruun ja talutin Vanin ulos. - Sieltäkös se kaunotar tulee! Kuulin Rosin huudahtavan innostuksesta. Hymyilin suloisesti, tunsin oloni erittäin hienoksi taluttaen Vania eteenpäin. Utelias poni kuitenkin olisi halunnut jäädä tutkimaan kaikkea muuta kuin juuri sitä mitä piti.
- Börje asustelee uudessa tallissa, Ros osoitti meitä liikkumaan eteenpäin. Seurasin Vania taluttaen häntä. Naisen liikkuessa punaista, pientä rakennusta kohti, näin sänkipartaisen miehen seisoskelevan jonkinlainen kossupullo kädessään keltaisen rakennuksen portailla. Mies nikkasi minulle silmään, mutta tiesin hänen olevan humalassa, nikkasin hänellekin silti huvittuneena takaisin ja jatkoin matkaa uuteen talliin.
Ros silitteli kimon väristä shettisoria ja pitelin Vania hiukan kauvempana. Nainen selitti orinsa luonnetta ja hymyilin vain hänelle. Maiss seisoi vierelläni, olikin kokoajan seisonut. Ei halunnut kai jättää Vania ja minua yksin. Ties missä seikkailisimme... - Noh, mennäänkö viemään nämä shettikset laitumelle? Ros kysyin hymyillen ja Maiss hymyili hänelle takaisin. Nyt olisi sen aika.
Lynn, Ros ja Maiss olivat tarkkailemassa astutuksen sujuvuutta, itse halusin jättää sen välistä. Syinä minulla oli a) sen näkeminen ei juuri nyt huvittanut minua pitkän automatkan jälkeen ja b) halusin seikkailla uudessa talliympäristössä... - Huhu, sanoin hiljaa kun kävelin laitumelta eteenpäin. Keltaisen rakennuksen takaosa näkyi laitumelle päin ja lähdin kävelemään vain pois. Kiersin laitumen vierellä, katsellen kuinka Vani ja Börje tekivät tuttavuutta. Kävelin lopulta alaristeykseen, mistä en enään nähnyt mitään laitumelle. Hymy oli vallannut suuni. En ollut hetkeen saanut seikkailla näin uudessa paikassa, nyt kun vielä olisi kaveri mukana. Näin nyt edessäni jonkinmoisen, vanhan maitolaiturin. Hymyilin itsekseni. - Mitäköhän siellä on, sanoin ilkikurisesti hymyillen. Vilkaistuani olkani ylitse, saatoin hipsiä maitolaiturin luokse. Katsoin ovessa olevaa lukkoa ja murahdin. - Ei mulla nyt ole aikaa tän murtamiseen, sanoin ilkeästi ja katsahdin eteenpäin. Sitten hymyilin. Mitä olin ajatellut? Jättäisin välistä tämän tärkeän hetken?
Olin asettunut istumaan muiden viereen ja jäin seuraamaan astutusta. Mikä sujuikin liiankin loistavasti, Vani näytti huumaantuvan tuosta komistuksesta. Eihän sitä voi kyllä väittää ettei Börje olisi komea poikaori, varsasta tulisi varmasti ehana... - Olisiko tää sitten tässä? Ros kysyi lopulta kun kaikki vain katsoivat poneja hymyillen. - Siltä vaikuttaa, Lynn vastasi hymyillen. Maiss tahtoi itse hakea voikonponinsa, eikä minä vastustanut sitä. Ros meni hakemaan myös Börjen ja tiesin hyvin mitä tämä tarkoitti. - Takaisin Norjaan, sanoin haikeasti. - Mikä siinä nyt vikaa on palata kotiin? Ja vielä ehkä kantavan ponin kanssa? Lynn kysyi viereltäni. - No voi dääm kun mä vihaan automatkoja!
Vani - Catu -
|
|