|
Post by Maiss on Jun 27, 2010 15:56:27 GMT 3
Reipas ratsastus 27.6
Taas on mahan kasvamisen odotus -aika. Vani on vieläkin ihan horroksessa Börje-komistuksen näkemisen jälkeen, eikä tee muuta kuin tanssahtele sinne tänne. Vanilla en ole hirveästi ehtinyt Vinskin lähdön jälkeen, mutta tänään olisi aikeena selkään meno. “Hei toffeeponisein”, tervehdin tammaani. “Mites olis ratsastus?” Vani ei vastaa, ihme ja kumma, mutta se ei minua lannista. Kipaisen hakemassa vaaleanpunaisen harjapakin, ja alan harjaamaan voikkoa shetlanninponiani tyytyväisin mielin. Vani haistelee ensin taskujani, mutta tajutessaan niiden olevan tyhjät, se jää seisomaan nätisti paikoilleen ja sulkee silmänsä. “Näetkö sä unia Börjestä?” kysyn nauraen. Voikko ei liikauta korvaansakaan, joten päättelen, että se ei kuuntele.
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
“Liiku kaakki, liiku, liiku!” määrään poniani haukkuen sitä kaakiksi ja antaen sille koulupiiskastani. (Niin, tosiaan: wikipediassa sanotaan että se on koulupiiska eikä kouluraippa. Joten kai se piiska sitten on, vaikka luultavasti käytän vielä sitä toista nimitystä.) Siitäs saa, kun et ratasta mulla koskaan! Vani voisi ajatella tavallisina päivinä, mutta tänään sen ajatusmaailma on enemmän tämän kaltainen: Missä päin Börje mahtaa asustaa, pitää pysähtyä hetkeksi ja miettiä. Kohta tamma kumminkin alkaa kävelemään ohjaamaani suuntaan. “Hienoa työtä, tyttöseni”, naurahdan huvittuneena ja liikahdan hiukan satulassa etsien hyvää asentoa.
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Pukkiesitys on käynnissä kun Vani tapansa mukaan pukittelee, sillä edellisestä kerrasta on jo vierähtänyt tovi. Vanilla on nimittäin erittäin mielenkiintoinen, mutta hauska tapa: loman jälkeen pitää pukitella niin kauan, kunnes joko ratsastaja tai poni väsyy. “Mä en kyllä luovuta, siitä voit olla varma!” vakuutan ponilleni joka jatkaa pukitteluaan. Kotvan kuluttua poni väsyy kuin väsyykin, ja minä taputan Vaniani kaulalle. “Nytte ku oot rauhottunu, voitas mennä maastoon laukkailee, eiks nii?”
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Ponin selässä kevennys tuntuu oudolta, sillä olen mennyt niin paljon Svealla ilman satulaa. Nyt kun allani köpöttelee Vani, minä olen suosiolla heittänyt satulan selkään. Toffeekermavaahtoponini askeleet nopeutuvat ja nopeutuvat sen huomatessa olevamme tiellä, jossa yleensä laukkaamme. “Haluutko laukata?” kysäisen, mutta en odota vastausta vaan painan pohkeeni tamman kylkiin laukan merkiksi, ja niin sitä menään. Voikko laukkaa tuhatta ja sataa eteenpäin, välittämättä mistään muusta. Olen varma, että jos alkaisin pidättämään Vania, se ei kuuntelisi pidätteitä. Mutta minä luotan siihen, ja annan sen laukata niin kovaa kuin haluaa. Se ei ryöstä, sillä minä annan sen mennä. Auringonsäteet lämmittävät ihanasti selkääni vauhdinhuumassa. Vanin paksu harja pysyy nätisti omalla puolellaan, eikä edes yritä päästä toiselle puolelle. Nousen hitaasti kevyeen istuntaan, enkä huomaa että laukkasuora on jo lopuillaan. Siksi horjahdankin kaulalle toffeeponin yllättäen siirtyessä raviin. Onneksi Vani ei säikähdä, vaan jatkaa matkaansa ravissa, ja sillä aikaa ehdin nousta takaisin satulaan. Olen kyllä onnentyttö kun minulla on Vanin kaltainen poni!
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Nousen alas ratsailta ja taputan kaunista tammaa. Se on kyllä sanoinkuvaamattoman täydellinen poni, en voi kuvitella vaihtavani sitä toiseen! ajattelen taluttaessani Vania talliin. Pikkutallissa ei ole vielä ketään, ja Catukin on ulkomailla, joten voin riisua ponilta varusteet ihan rauhassa. Ensin avaan satulavyön ja nostan sen karsinan eteen, ja sitten otan suitset pois ponin päästä. Huuhtasen kuolaimet ja vien ne sekä satulan omalle paikalleen. Samalla otan harjapakin, jonka asetan Vanin karsinan eteen. “Oliko hauskaa?” kysyn voikoltani joka haistelee kädessäni olevaa kumisukaa. Alan sukimaan Vania hymyillen. Kohta on taas varsan vuoro, ja silloin emme taaskaan ole kahdestaan, mutta sen jälkeen mikään ei pidä minua erossa toffeeponista!
Maiss♥Vani 32HM
|
|
|
Post by Catu on Jun 30, 2010 21:35:05 GMT 3
30/6/2010 Kesäkuu 98hooämmää
Kermavaahtoponi kävelin rauhallisesti eteenpäin, vihreyden keskellä. Maiss istuskeli pörröisen ponin selässä, pitäen vaaleasta harjasta kiinni. Itse kävelin hymyillen vähän takanapäin, katsellen Vanin korkeita ja reippaita askelia. Olin vähänaikaan sitten saapunut etelästä, Kreetalta, sieltä kuumuudesta. Minkä vuoksi kaipasinkin virkistystä, pahat vierotusoireet minulla kun oli ollut siellä etelässä. Olin myös ruskettunut - mikä näytti oudolta ihossani - ja pahasti palanut. Kiharat hiukseni eivät liikkuneet näin tyynenä päivänä, jotta ne olisivat voineet hipuilla palaneita olkapäitäni. Aurinko paistoi suoraan ylhäältä ja pystyin kuvittelemaan kuinka jalassani olevat keltaiset crocsit sulivat kuumuudessa. Maiss heilutteli hiljaa jalkojaan ponin kylkien lähellä ja tamma höristi korviaan. Vanin oranssinen riimu sointui voikon väriin ja kädessäni taas roikkui oranssinen riimunaru. Näin kuinka Maissin vaaleat hiukset heiluivat hieman paikallaan, Vanin askeleiden tahtiin. Mielessäni pyöri kylläkin enemmän suklaa kuin Maissin hiukset. Suklaan tuoksu, ja se makea maku mikä sai minut riippuvaiseksi suklaasta. Tulisin vielä kiittämään Jumalaa kun suklaa alkaisi laihduttaa. Havahduin unelmallisesta suklaameren ajattelusta kun näin Maissin kääntäneen katseensa minuun. - Oleks sää kunnossa? Tyttö kysähti ja irvistin hänelle. - Riippuu siitä lasketaanko hulluus hyvinvointiin, vastasin naurahtaen. - Noh kun sä oot kyseessä niin joo, Maiss sanoi irvistäen takaisin ja hymyilin tytölle. Aurinko tulvi sisään korkeiden, puiden oksien välistä, tuoden valoa vihreille. Sammaleet, puolukat ja mustikat muun muassa lepäsivät maassa ja pieni tie erotti oikean- ja vasemmanpuolisen metsän. Pian pystyin erottamaan puiden välistä sinertävän Mellavatnetin. Aurinko heijasti puhtaan veden pinnasta ja hymyilin vinosti.
Vani ravasi rantaviivaa pitkin, Maiss pomppien selässä mukana. Tamma oli innostunut kastelemaan koko maailman märäksi, minä pysyen mahdollisimman kaukana terroristikastelusta. Vain pienet aallot saivat veden liikkumaan rannassa. Poni kuitenkin liikkui eteenpäin, kohti veden syvyyksiä. Maissin varpaat hipoilivat jo vettä, kun tamman jalat piiloutuivat veden alle. Itse jäin katselemaan heidän menojaan rannasta, istuen vaalealla hiekalla. Tunsin kuinka hiekanjyvät tunkeutuivat varpaitteni väliin, veden taas heijastaessa aurinkoa kasvoilleni. Maissin hihitys kantautui kauvempaa ja kuulin samalla plumpsahduksen. Kermaponi oli sukeltanut uimaan, kuin kala, kuin koira, kuin shettis.
- Voih Vani, et sää haluis tulla mun viereen nukkuu ku mun nalle on hukas, Maiss naurahti samalla kun taputti ponia. Ilman satulaa, ilman suitsia, ja Maiss oli selvinnyt ihmeen kaupalla putoamatta veteen! Pakkohan se oli myöntää, että niiden kahden tytön välillä oli jotain suurta… Vanin kääntyessä kuitenkin omatahtoisesti kohti kuivia vesiä, pystyin näkemään kuinka Maissin minishortsit olivat litimärät. ”Kesä kuivaa sen minkä ponit kastelee…” Ajattelin mielessäni hymyillen. Katsoin nyt taivaalle ja pystyin selvästi raportoimaan päivän sään. ”Tänään, viimeisenä kesäkuun päivänä, vaikuttaisi olevan erityisen aurinkoista ja tyyntä. Tuuli ei puhalla tänään hiuksia sivuun, eikä ole pilviä tuomassa varjoja meille.” Ajattelin pepsodentti-hymyni yhteydessä. Kuulin kuitenkin veden hiljaisen äänen ja laskin pääni maan tasalle, Maiss ja Vani olivat juuri poistumassa vedestä. - No oliko se virkistävää? Kysyin huvittuneena. - Olihan sen, hyvä että viitseit tulla mukaan, Maiss vastasi hymyillen lempeästi. Olimme aikaisemmin tänään vain valitelleet yhdessä auringon paisteen kuumuutta, tyttö oli siitä sitten innostunut lähteä Vanin kanssa uintireissulle. Löhönä tyttö oli kuitenkin jaksanut napata vain riimun ja –narun mukaan, sekä Vanin pörröinen selkä oli lähes kutsunut tyttöä hyppäämään selkään. Normaali päivä, kuten yleensä, mutta aina joku hetki päivästä, jää vielä pitkäksi aikaa mieleen.
- Catu, miks sä olet niin hiljanen? Maiss lopulta uskalsi avata suutaan, tuntui että hän oli kokoajan tahtonut kakistaa sen ulos. Olimme nyt matkalla takaisin tallille, Vanin jättäen mukavan vesijanan taaksemme. - Mulla tuli niin pahat vierotusoireet Shelystä, Kreetalla, että nyt tasapainotan olotilaani, vastasin tytölle samalla kun metsä alkoi tihentyä ympärillämme. Maiss naurahti ja ohjasi pohkeillaan Vanin pois pusikosta. Hiljaisuus jatkoi vieläkin keskuudessamme, mutta silti ympäristö ei hiljentynyt. Jossain kuului aina rysähdys tai eläimen ääni, sekä veden loiskunta rantaa vasten. Kesä. Se oli mennyt niin nopeasti, vaikka sitä oli vielä jäljellä. Silti, en haluaisi että tämä hetki loppuisi, tuskiin kukaan haluaisi.
Päästessämme viininpunaiseen, pieneen rakennukseen, Vani asettui suoraan karsinassaan makuulleen. - Poikki? Maiss naurahti kysyen voikon väriseltä ponilta. Vani kuitenkin jatkoi makaamisesta selälleen ja jalat alkoivat vispata ilmassa ja Vani kääntyili ympäriinsä. - Tai sitten pirteä? Kysähdän nyt Maissilta joka irvistää minulle. Katselimme hetken tamman piehtaroimista ja sitä, kuinka tamman puhdas, pörröinen karva vain likaantui yhä enemmän ja enemmän karsinan pölystä. - Ajattella, että sillä on nyt tuolla mahassa joku, Maiss sanoi samalla kun seurasi Vanin jalkoja. - Jeb, vastasin hiljaisella äänellä. Vanista tulisi taas pian mamuli.
Vani - Katu (Anteeksi lyhyys ja kökköys <3)
|
|
|
Post by Catu on Aug 1, 2010 18:35:47 GMT 3
1/8/2010 Salamoita ja ukkosia 99hooämmää
Kosteus ja hiostavuus, mikä yhdistys... Tummia pilviä oli liikkeellä ja ihmisiä näkyi nyt tavallista vähemmän kaduilla. Potkein edessäni olevaa, harmaata kivimötikkää, kädet housujeni taskuissa. Mustat lököhousuni toivat jotenkin lämpöä itselleni, vaikka kesä saattoikin olla, pidin silti ylläni pitkiä housuja ja oranssista huppariani. Sitä rakasta, kirkaan oranssin väristä hupparia. Ruskeat, kiharaiset hiukset taas sojottivat pehkona korkealla. Kosteailma teki minut joka kerta peikon näköiseksi ja pienimmät vastaantulijat saattoivat pyörtyä pelkästä vilahduksesta. Kuitenkin, saatoin myös saada vanhat ihmiset hymyilemään ja minun ikäiset nauramaan. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen olkapäälläni. Pääni viskahti katsomaan koskijaa ja erotin hennoista, suorista vaaleista hiuksista tulija. Maissin harmaa, kuvioillinen huppari korosti tytön silmiä ja etuhiukset olivat ylhäällä pinnillä. Suuni saivat väriä elämään ja automaattisesti sain hymyä. - Hellou my sunshine, Maiss sanoin hennolla äänellään ja hymyni leveni. - Gooooood morning, sanoin tytölle korostaen ääntäni. Maiss naurahti sisäpiiri vitsilleni ja silmäni sätennöivät. - Tallille menossa? Maiss kysähti ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Maissin hymy tuntui suorastaan valaisevan minulle tien eteenpäin, vaikka yhäenemmän ja enemmän tummat pilvet pimensivät taivasta.
Mitä lähemmäs pääsimme Shelyä, sitä kauheammaksi sää alkoi muuttua. Sateinen kesäpäivä. Juuri parkkipaikan lähettyvillä pystyin tuntemaan viilentävät sadepisarat päälaellani. Maissin vauhti vaihtui mestaripikakävelijän vauhdiksi ja minä sain melkein hölkätä pysytäkseni tytön vierellä. Viininpunaisen värinen rakennus lähestyi ja katselimme ympärillemme - täysin autio alue. Katsahdin päärakennuksen ikkunan suuntaan ja pystyin näkemään jonkun naaman liiskaantuneena ikkunaa vasten. Hymyilin omahyväisesti kun pikkutallinovi aukesi ja sade yltyi kaatosateeksi. Lähes kiljaiseva hirnahdus kajahti tallissa ja Maissi katsoi minua. Kävellessämme vierekkäin tallin perimmälle karsinalle, pystyin näkemään silmissäni kuinka maha olikaan kasvanut. Siis ihan jäätävästi, mikä pallura... Omahymy silti välähti kasvoilleni ja blondi syöksähti karsinalle. Tyttö rapsutti kermavaahtoponin mahasta ja poni höristi korviaan uteliaana. Silmäilin karsinassa lojuvia lantakasoja ja nenäni nyrpistyi. - Mitäs sanoisit jos pistäisin Vanin käytävälle kiinni ja harjaisin sen siinä samalla kun sää Katurakaskullannuppu siivoot tän tamman karsinan? Maissi aloitti ja näin tytön ilmeen muuntuvan bambi-ilmeeksi. Naurahdin tytölle, mutta siinä tilanteessa ei paljon kiemmurreltu. Kuka nyt voisi vastustaa tytön suloista ilmettä? Maissi kääntyi kohti satulahuonetta hakemaan poninsa harjapakin kun itse käännyin oveen päin. Täältä tullaan senkin kaatosade.
Tunsin kuinka piiskaava, märkä sade lävisti vaatteeni. Jokainen sekuntti oli täyttä tuskaa, olihan sateen ääni jotain niin rauhoittavaa - mutta sen kokeminen oli erijuttu. Askeleeni suuntasivat kohti isoa tallia. Riuhtaisin ruskean oven vain auki ja näin muutaman katseen kääntyvän minua kohti. Millin karsinan edessä seisoi uusi hoitaja, pastellinvärinen paita päällään. Jess katsoi minua ihmeissään kun pinkaisin itseni sisälle. Tyttö siirtyi vuonohevosen karsinaan missä Mystinen Minä jo lepuutti jalkojaan, nauttien paijauksesta. Siirryin suoraan satulahuoneesta rehuhuoneeseen ja katseeni etsi kottikärryjä. Huomasin seinään nojaavat keltaiset kottikärryt ja sen vieressä olevan mustan talikon - viivin lempihabatalikko vierellään. Nappasin kottikärryt ja talikon mukaani ja tallustelin takaisin tallin käytävälle. Samassa näin blondi, lyhythiuksisen seisovan nyt muutaman kolmen metrin päässä minusta. - Heidi! Huudahdin iloisen kuuloisena ja kottikärryt tömähtivät maahan. Tytön siniset silmät ja raidallinen t-paita saivat tytön näyttämään hyvältä. En muistanutkaan milloin viimeksi olimme nähneet. Kesäloma oli ja olihan hoitoponimme aivan toisissa talleissa. Nopeilla askeleilla kipaisin hyppäämässä tytön kaulaan kiinni. Vampyyrin tavoin halasin tyttöä, mutta en sentään purrut tai iskenyt kiinni. - Mitäs Katutyttö? Heidi sanoi naurahtaen ja samassa kuulin järkyttävän jyrähdyksen minkä jälkeen ikkunaista näkyi välähdystä. Hevoset kävivät levottomiksi ja sateenääni vain yltyi. Heidi katsoi minua hiukan järkyttyneenä mutta itse hymyilin vain. - Hyvää, mutta mitä sä oikeen teet täällä tällä säällä? Ehdein juuri kysyä kun ison tallin ovet jälleen pamahtivat auki ja kuulin kiljaisevan voihkauksen. - Jauts... Älä jätä koskaan kottikärryjä oven eteen... Sanoin varoittavasti ja samalla käännyin hitaasti katsomaan tapaturmaa. Näin kuinka Jassu melkein makasi kottikärryjen päällä ja kuulin hänen kiroukset. - Mikäs saa prinsessan tulemaan talliin yöpöksyissä ja nalletossuissa? Kysähdin nyt pidätellen nauruani. - Ei naurata Katu, tulin sammuttamaan valot! Jassu kirosi ja katsoin häntä hätäisesti. - Entäs mitäs nää kaks sit tekee? Kysyin tallinomistajalta. - Heidi ja Jess, menkää päärakennukseen, mä hoidan tän kuntoon! Jassu huudahti ja pyöräytin silmiään. Miksi aina ukkosella sähköt pitikin ottaa pois? Jess ja Heidi hipsuttelivat nopeasti päärakennukseen kun itse nappasin ison tallin toimistosta lyhtyjä ja tulitikkuja, sekä kottikärryt ja talikon.
Pikkutallissa näin kuinka Maiss kiinnitti juuri poniaan käytävälle. Kuulin jälleen jyrähdyksen ja Vani muuttui levottomaksi. - Otin kaks lyhtyy meille että voidaan sammuttaa valot kun ukkostaakin, sanoin hymähtäen vaaleaverikölle joka vain hymyili. Avasin punasien tulitikkurasian ja raapaisin tulitikun palamaan. Avasin lyhdyn pienen oven auki ja sytytin sen sisällä olevan kynttilän palamaan. Samassa kurottautui asettamaan lyhdyn roikkumaan kattoon kiinni ja toisen lyhdyn asetin satulahuoneen kattoon. Sammuttaessani valot tallista - kaikki muuttui niin tunnelmalliseksi. Näimme tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi himmeästi. Hitain, varmin käsin kuljetin kottikärryt karsinan eteen ja aloin keräämään pieniä lantakasoja kottikärryihin. Tilanne oli hiljainen. Kuului vain kauniita jyrinöitä ja välillä ikkunoissa välähti. Hevoset kuopivat maata ja potkivat seiniä, välillä Maiss huusi jonkun ponin nimeä. Kottikärryissä oleva lantakasa kasvoi pikkuhiljaa ja karsina alkoi näyttää paremmalta. Heitin likaiset purut myös kottikärryihin, minkä jälkeen pystyin sanomaan olevani valmis. Vielä ne puhtaat purut pitäisi hakea oritallista ja viedä nämä lantalaan. Kurkatessani käytävälle, näin kynttilän valon avulla kuinka Maiss pyöritti kumisukaa pitkin kermiksen karvaa pitkin. Huomasin jälleen kuinka suuri tamman maha olikaan... Herranjestas oli jälleen pakko sanoa.
Raotin varovasti ovea ja pystyin tuntemaan jo piiskaavan sateen kasvoillani. "Pakko..." Sanoin itselleni ja lähdin pikakävelijän askelin lantalaa kohti, sulkien oven perässäni kiinni. Lannat ja likaiset purut kastuivat huimaa tahtia kottikärryissä ja samassa kippasin ne lantalaan. Hiukseni olivat jo tarpeeksi märät, ja ne suostuivat suoristumaan sateen vetäessä niitä maata kohti. Jatkoin matkaani läpi tallinpihan, kohti oritallia.
Jossain samalla jyrähti kun pääsin oritalliin. Näin kuinka Odelie ja Pesce harjasivat fritsponia käytävällä. Kaikki kolme olivat pelosta jäykkinä. Naurahdin hieman kun näin Oden ja Pescen painautuneen toisiinsa kiinni ja he tutisivat, samalla Frits yritti päästä irti. Pystyin lähes lukemaan tyttöjen ajatukset: "SÄ ET KATU SAA EES AATELLAKAAN OTTAVAN TASKULAMPPUA ESIIN!!" (Fritsin päiväkirja, Pescen hoito nro. 17) Tyttöjen ilmeet ihastuttivat tallin ja minun alkoi käydä sääliksei heitä ja Fritsiä. Pesce ja Ode kun olivat pelosta niin kankeat, irroitin orin käytävältä ja päästin sen karsinaansa. Tytöt vain tuijottivat menoani. - Ei tarvi kiittää, sanoin irvistäen ja suuntasin oritallissa kohti purulaa.
Kippasin puhtaita puruja keltaisiin kottikärryihin. Mielessäni pyöri asioita mistä oli vaikea puhua ja yritinkin puuskutella lujaa etten kuulisi ajatuksiani. Kottikärryjen oltaessa tarpeeksi täynnä, katselin ympärilleni. Yritin etsiä jotain mahdollista suojaa purujen päälle. Silmiini osui harmahtava suojus mikä saattoi kelvata minulle, asettelin sen purujen päälle ja saatoin lähteä takaisin pikkutalliin.
Vani torkkui seisoaltaan käytävällä ja Maissi istui tammansa vieressä. Shettis vain liikutti korviaan astuessani sisälle ja Maiss käänsi katseensa. Katsoin lyhdyissä palavia kynttilöitä ja näin kuinka ne olivatkaan jo sulaneet. Tallissa vallitsi pehmeä ja himmeä valo, kun ikkunoissa taas välillä välähti terävä ja valoisa valo. Voikon harja näytti kiiltävän ja kaviot hohtavan, tamman harja taas näytti sileältä. Ohittaessani molemmat tytöt huomasin mahani murisevan. - Mitä sä Katu siinä muriset? Maiss kysähti samassa. - En mää murise! Mun maha se tässä huutaa "halleluuja", vastasin tytölle äänessä naurua. Samassa vaaleaverikkö saattoi naurahtaa mahani jälleen murahtaessa. Heitin purut nopeasti karsinaan ja saatoin päästää shettiksen takaisin karsinaansa. Tamma katsahti puruja ja näin sen turvassa ilkikurisen hymyn. Voikkoponi alkoi käymään makuulleen mistä se siirtyi selälleen. Maissin syvä huokaisu sai Vanin huitomaan kavioitaan kovemmin ilmassa. Tamma kierteli maassa ja purut lentelivät. Ponin maha ei näyttänyt olevan läheskään tiellä piehtaroimisessa, vaikka iso se olikin. Kuulin kuinka Maiss taas nousi seisomaan ja asteli vierelleni. - Toivottavasti varsa ei synny sinä aikana kun en ole täällä, sanoin tytölle hiljaisuuden jälkeen. Vani taas alkoi hivuttautua ylös seisomaan. - Saas nähdä. Jassun piti siirtää Vanikin jo varsomiskarsinaan, Maiss sanoi hymy huulillaan. Siihen sitten jämähdimmekin. Seurasimme tammaa ja tarkkailimme sen mahaa.
Vani - Katu
|
|
|
Post by Maiss on Aug 6, 2010 11:48:10 GMT 3
SALLI! 6.8
Vihdoinkin se oli tapahtumassa. Monen kuukauden odotus olisi nyt ohi - Vani oli taas varsomassa. Sitä paitsi se tiesi pitkästä aikaa hyvän ystävän näkemistä, sillä varsa menisi vieroituksen jälkeen sille kilteimmälle maan päällä asuvalle olennolle - Lynnille. Minulla oli Lynniä niin ikävä, niin suunnattoman ikävä ettei sitä sanoin edes pystynyt kuvaamaan. Tyttö oli aina ollut se johon olin pystynyt turvautua kun muut olivat poissa tai eivät välittäneet. “Ihana neitini, anteeks että mua ei oo näkyny”, pahoittelin Vanille joka seisoi varsomiskarsinassa yksityistallissa. “Mutta mä tiedän että olisit pärjänny yksinki.” Iso mahainen voikkoni katseli minua korvat hörössä hiukan kysyvän näköisenä, se vaikutti ihan semmoiselta blondilta joista kerrottiin blondivitseissä. Ehkä se olikin hiukan semmoinen, blondi siis - vähän niin kuin minä, vaikka pahempi. Tiesin että jos Catu olisi seissyt siinä vierelläni ja lukenut ajatuksiani hän olisi nauraa käkättänyt ja väittänyt että Vani oli paljon viisaampi kuin minä. Sitten olisin sanonut jotakin ja Catu olisi sanonut äläpä. Olisin kysynyt tytöltä sadannen kerran miksi hän sanoi äläpä eikä älä vaan, niin kuin minä sanoin, ja tyttö olisi vastannut että hän ei tiedä, ja olisimme taas nauraneet. Mutta niin ei kumminkaan ollut ja tajusin kuinka ikävä minulla oli Catuakin, vaikka pari päivää sitten olimme nähneet. “Voi sun masua, se on iso”, totesin ja silitin tamman turpaa. “Mutta tänään tai huomenna vaavi luultavasti syntyy.” Takaani kuului kolinaa ja käännyin ympäri. Toivoin näkeväni jonkun ystävistäni mutta näin vain rakennusmiehen joka oli ilmeisesti menossa vessaan, sillä hän esitti kysymyksen: “Missä vessa on?” “Tuolla vasemmalla”, sanoin tietenkin norjaksi tarkoittaen miehen vasenta (sillä seisoin kääntyen miestä kohti) ja varmistaakseni miehen tajunneen oikein osoitin kohti hoitajien huonetta josta pääsi vessaan. “Takk”, mies kiitti ja lähti kävelemään osoittamaani suuntaan. “Hauskaa kesää.” Hymähdin hiukan. Jatkoin sitten Vanin katselua ja mietiskelyä. Olisipa edes joku ollut tallilla! Ihan sama kuka, paitsi no, eivät rakennusmiehet mitään iloa tuonut. Vaikka olisivat nekin tuoneet iloa jos vain olisi ollut joku jonka kanssa nauraa niille, mutta ei edes Jassu ollut tallilla. “Vani lupaathan ettei vaavi synny vielä, tai jos syntyy ni se ei oo vaikeeta koska täällä ei oo ketään jolta pyytää apua, paitsi noi hassut rakennusmiehet tietenki”, puhuin, ja onnekseni silloin vessasta tullut mies ei kuullut. Mietin hetken olikohan kukaan hoitajista retkahtanut mieheen, hän nimittäin näytti alle kaksikymppiseltä eikä hän mikään ruma ollut, pystyin hyvin kuvittelemaan Odelien hänen kimpussaan vaikka mies ei ollutkaan venäläinen. “Tuun kohta”, jatkoin lörpöttelyäni ja lähdin sitten ulos tallista siinä toivossa että löytäisin jonkinlaista seuraa.
Jassu kaarsi autollaan parkkipaikalle päärakennuksen viereen. Itse kävelin kohti isoa tallia, mutta huomatessani Jassun kiiruhdin nopeasti tämän autolle. “Hei Jassutin!” tervehdin naista. “Sait Vanin sitte siirrettyä varsomiskarsinaan.” “Moi”, Jassu sanoi ja nousi ulos autosta kahta ostoskassia kantaen. “Joo, eilen mä sen sinne heitin.” Katsahdin naisen kasseja. Toinen näytti aivan tavalliselta kauppakassilta kun taas toinen muistutti suunnattomasti Osanin kylän hevoskaupan kassia. “Mitäs sä oot nyt hankkinu?” kysäisin ja osoitin kohti hevoskassia. “Ostelin vähän varusteita, ku on tulossa niitä uusia asukkaita ja Sonyn riimut sun muut lähti ponin mukana”, toinen kertoi ja lähti kävelemään kohti päärakennusta minä vierellään. “Mä saan sitte tutkia noita”, sanoin astuessani sisään päärakennukseen. Jassu heitti minua kiinnostavan kassin pöydälle ja alkoi itse purkamaan ruokaostoksiaan. Istahdin pöydän ääreen ja aloin penkoa hevostavaroita. Tallinomistaja oli hankkinut jos jonkinmoista tavaraa: erikokoisia ja värisiä päitsiä, erilaisia suojia, satulahuopia ja jopa pari harjaa. “Näistä ei kyllä saa minkäänlaista käsitystä että minkä kokonen se uus asukki on, ku täällä on jopa full -kokosia riimuja!” totesin. “Joo, no sen voin sanoa että ne full -kamat on Babikselle”, ruskeahiuksinen naurahti. “Sen varasatulahuopa on jo siinä kunnossa että sitä ei varmaan edes kelpuuteta kaatopaikalle!” Minäkin naurahdin hiukan ja ihastelin pony -kokoisia vaaleanpunaisia suojia. “Haluutko mehua?” Jassu kysyi kun oli saanut kaikki ostoksensa kaappeihin. “Voin mä ottaa”, vastasin. Nopeasti nainen kaatoi mehua kahteen lasiin, asetti lasit pöydälle ja istuutui alas. Jassu kertoi hiukan hevosten voinnista ja työmiehistä jotka rakensivat uutta tallia, kun minun mieleeni yhtäkkiä juolahti että minun täytyi mennä katsomaan Vania. Hörppäsin nopeasti mehuni ja nousin pöydästä. “Pitää mennä katsomaan Vania”, sanoin ja menin laittamaan kenkiäni jalkaan. “Mä tuun mukaan”, nainen totesi ja kulautti hänkin mehut kurkkuunsa. Mustat, minulle liian isot verkkarit lepattivat juostessani Jassun edellä yksityistalliin. Tiesin että Vanilla oli kaikki hyvin, mutta halusin nähdä ponin mahdollisimman pian sillä olinhan sanonut sille että tulisin tuota pikaa, ja sitä paitsi ulkona oli alkanut hiukan tihuttaa joten jos halusi pysyä kuivana olisi ihan hyvä päästä nopeasti sisään. Nostin nopeasti katseeni kelloon jonka iso viisari osoitti vähän yli kolmea ja pieni osoitti yhtä, vaikka ulkona näytti siltä että kello olisi ollut vähintään kuusi. Kiiruhdin varsomiskarsinalle ja avasin mahdollisimman rauhallisesti oven. Siellä, Vanin vierellä, seisoi mitä kaunein näkemäni tammavarsa. “SALLI!” hihkaisin hiljaa. “Sä olet mahtava!” Pienellä varsalla oli siniset silmät ja sen karva oli todella vaalea, miltei valkoinen. Sen pieni turpa hamusi kohti minua istahtaessani alas ovensuuhun. Tamma ei ollut lainkaan ujo, se oli pirteä ja eloisa. Kyllä olisi mahtava soittaa Lynnille ja kertoa ilouutiset hänen ponistaan. En voinut käsittää miten kaunis tuo blue eyed creme olikaan. Vani hieroi päätään varsansa selkään. Päätin jättää tammat rauhaan, joten suljin oven. Jassu hymyili katsoessaan kaksikkoa karsinan kaltereiden läpi ja kätteli minua sitten kuin mitäkin bisnesmiestä: “Onnea hienosta ponista. Onneks mä sain siirrettyä Vanin eilen tänne!” Tönäisin häntä leikkimielisesti ja halasin sitten naista, olin niin onnellinen. Nimikin oli jo tiedossa, Salli, sillä olimme Lynnin kanssa päättäneet että jos varsa olisi tamma se olisi Salli. Ja siinä se nyt oli - Vifslan alias Salli.
“Vani muuten, lisää varsoja et saa vähään aikaan!”
Maiss♥Vani♥Salli 33HM
|
|
|
Post by Jassu on Aug 8, 2010 21:39:26 GMT 3
Pikkuemä & PikkuvarsaAnteeksi pikkukuva - en jaksa pienentää vielä kolmatta versiota ja alkuperäinen kuva on turhan leveä päiväkirjoihin. Klikkaa suuremmaksi.
|
|
|
Post by Maiss on Sept 5, 2010 17:40:53 GMT 3
Koulutreeniä 5.9 Salli siis jätettiin hetkeksi Lynnin hoiviin, ja menimme pitkästä aikaa treenaamaan koulua. Maiss ♥Vani 34HM
|
|
|
Post by Jassu on Oct 2, 2010 21:03:15 GMT 3
2.10.10 // Blondit metikössäJopa Nella-sheltti pääsi kävelylenkille mukaan, kun Maiss kävi kermaponinsa kanssa pienellä maastoreissulla.
|
|
|
Post by Catu on Oct 4, 2010 9:45:16 GMT 3
Summer has come and passed The innocent can never last wake me up when September ends Keltaisten, oranssisten, punaisten, keltavihreiden värinen meri täytti metsää pyöräillessäni kohti tallia. Märkien syyssateiden jäljiltä Shelyesiin johtava hiekkatie oli täysin mutainen mikä vaikeutti pyöräilyä. Värikkäisistä puista tippui erivärisiä lehtiä ja osa liikkui maassa tehden kuin kuperkeikkoja. Taivas oli täynnä tummia pilviä ja ilma oli kostea. Ruskeat kiharat hiukseni menivät hiukan sekaisin tuulen puhaltaessa päin naamaa. Poljin polkimiani ja aloin tuntea reisissäni polttavaa kipua. Oranssisten koivunlehtien välissä pilkahti myös vihreiden havupuiden sävyjä. Kaartaessani pyörällä hieman oikealle - pystyin jo erottavaan tallirakennukset ja valkoaitaisen kentän. Painoin polkimia taaksepäin ja tunsin kuinka allani oleva maa alkoi täristä jarrutuksesta. Kura lensi. like my father's come to pass seven years has gone so fast wake me up when September ends here comes the rain again falling from the stars drenched in my pain again becoming who we are as my memory rests but never forgets what I lost wake me up when September ends Olin jättänyt pyöräni oritallin seinustalle nojaamaan - tuskin kukaan kaunista ruosteista mummopyörää varastaisi. Nostin hupparin huppua ylemmäs, ettei tuuli pääsisi tunkeutumaan inhottavasti sisään. Ruskeat lapaset olivat käsissäni ja vielä varmuuden vuoksi kiinni hupparinhihoista. Jaloissani olevat ruskeat ratsastushousut saattoivat näyttää hieman oudoilta, sekä salmiakkikuviolliset ratsastussukat polviin asti. Katsahdin kukkapenkin kuihtuneita kukkia ja huokaisin hiljaa. Kuulin yhtäkkiä kaikuvan vuh-äänen ja kääntyessäni huomasin jonkun nelijalkaisen otuksen suorastaan syöksyvän ääninopeudella kohti minua. Shetlanninlammaskoira syöksähti suoraan syliini ja horjahdin hieman taaksepäin samalla kun otin koiran kiinni. Tunnistin jo silmät kiinni märän pusun antaneen koiran Nellaksi. Tallikoira oli jotenkin huimasti kasvanut viimehetkinä - mutta söpöyttään se ei ollut menettänyt. "Katu! Älä syö sitä mun koiraa!" Kuulin Jassun äänen ja havahduin Nellan rapsuttelusta. - Tsori, se sattuu olemaan vaan syötävän sulonen, sanoin ihastuneella äänellä samalla kun laskin koiran alas. Jassu oli solminut kaulansa ympärille oranssin kaulahuivin kuten yleensäkin - jotenkin minulle tuli mieleen kaulahuivista se päivä kun aloitin täällä. - Jassu, aloitin hellästi ja jatkoin: - muistatko kun alotin täällä. Sä olit just tullut Kassun kanssa maastosta ja ensimmäiset mitkä sanoit mulle oli "Jaa, tämä se on se tyttö?" Jassu naurahti hieman ja minua hymyilytti. - Sekä sä vaan aloit heti kyselee Maissin perään, Jassu muisteli ja jatkoi vielä: - sekä sä kattelit Kassua sillä silmällä että "wohooo toi on iso!!" Nyt itse aloin nauramaan ja muistin erittäin kirkkaasti sen päivän. Päivä josta lähin elämäni oli alkanut menemään parempaan suuntaan, olihan ollut laskuja mielialoissa mutta koskaan se ei vajonnut liian alas. Hetken vain syystuuli ulvoi ja olimme molemmat hiljaa. - Tulitko muuten kermaponii katsomaan? Jassu kysyi ja vedin kylmää ilmaa sisääni ja nyökkäsin. - Maissi on just lähtemässä ponin kanssa maastoon et molemmat löytyy varmasti pikkutallin käytävältä, Jassu kertoi ja hymyili. - Jooh, takk, vastasin ja käännyin ympäri 180 astetta. summer has come and passed the innocent can never last wake me up when September ends ring out the bells again like we did when spring began wake me up when September ends - Toiset syövät suruunsa suklaata, minulle riittää, kun painan pääni vasten pehmeää kaulaasi, mietein ääneen ja jatkoin: - mutta toisaalta olen karkkilakossa että ei se suklaa oikein auttaisi. Avasin ruskean tallinoven auki ja samassa nenääni tunkeutui suorastaan tallin lämpeys ja hellyys. Katsoin eteeni ja samassa vaaleaverikkö tyttö näki minut ja katsoi hetken. Maiss katsoi minua kuin pientä koiranpentua ja sitten hän alkoi liikkua minua kohti. Tytön kädet olivat pian kiinni minussa ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Vastasin lämpimään syleilyyn ja tunsin oloni halutuksi. Minusta oli ihanaa tietää että joku todella välitti, ja että joku todella oli kaivannut. Katsoin Maissin olan yli kuinka Vani katseli meitä, tamma oli sidottuna käytävään. Blondi hellentäessä otetta kysyin: - Maastoon menette? - Jooh, haluisitko tulla mukaan? Maissi kysyi, mutta huomasin hänestä että hän oli suunnitellut menevänsä yksin. - Ääh... Mene yksin nauttimaan syksyn antimista ni mä voin vaikka hiukan siivoilla karsinaa ja muuta ylimääräisiä hoitajatouhuja. Maiss hymyili kiitollisena ja hymyilin hänelle takaisin, tämä oli niitä hiljaisuuden hetkiä joista nautein. - Autatko? Maiss kysyi yhtäkkiä ja hätkähdin hiukan. - Tietysti, vastasin heti ja liikuin Vanin oikealle puolelle. Maissi ojensi minulle pehmeän harjan ja samassa aloin vetämään pitkiä vetoja Vanin karvaa pitkin. Tamma oli jo saanut vähän talvikarvaa ja se tekikin ponista yllättävän sulosemman. Vanin turpa käväisi nopeastai haistamassa hupparini taskua, mutta mitään tamma ei haistanut. Silitin ponin pientä, pehmeää turpaa. Tamma katsoi minua suklaisilla nappisilmillään ja sitten käänsi päänsä eteenpäin, jatkoin harjaamista. Hellän himmeä valo vain loisti pikkutallissa ja ikkunasta näki kuinka tummat pilvet olivat alkaneet väistyä hiukan. Maissi kumartui poninsa jalan viereen ja pyysi tammaa nostamaan jalkaansa ylös. Kuulin pientä kavion raapaisujälkiä kun tyttö putsasi kavioita. Itse harjasin viimeisiä vetoja ja pian sainkin puhdistaa ponin kaviot. Laskiessani takajalan alas näin sivusilmällä oranssisen satulahuovan laskeutuneen hellästi shetlanninponin selkään. Maiss asetteli satulaa paikalleen kun itse avasin suitset niputuksesta. Vaaleaverikkö kiristi satulavyötä samalla kun itse asetin ohjat tamman kaulalle. Laitoin kuolaimet ponin suun eteen ja automaattisesti suu haukotteli. Hymähdin naurahduksesta hieman ja pujotin korvat niskahihnan eteen. Asettelin suitset paikoilleen ja aloin kiinnittää turparemmiä ja leukahihnaa. Kermanvärinen shetlanninponi katseli meitä paikallaan ja katsoimme siihen takaisin, vaaleaverikkö huokaisi hiljaa ja hymyilin. - Nähdään sitten myöhemmin, sanoin ja Maiss hymyili vastaukseksi. Hän kiinnitti vielä kypäränsä kiinni ja nappasin poninsa ohjista kiinni. Blondit kävelivät vieretysten ovelle ja katoen lopulta syysilmaan. here comes the rain again falling from the stars drenched in my pain again becoming who we are as my memory rests but never forgets what I lost wake me up when September ends Olin hakenut keltaiset kottikärryt lantalan vierestä ja kuljettanut ne pikkutalliin. Haettuani satulahuoneesta vielä talikon, aloitin lantojen kippaamisen kottikärryihin. Shettiksen pienet lantapallot oli rasittava napata kerta toisesa jälkeen, kun ne pienet paholaiset aina tippuivat talikon piikkien välistä. Karsina alkoi hitaalleen näyttää puhtaammalta kun kuulin yhtäkkiä tallinoven paukahtavan auki. Kurkkasin karsinasta ulos ja näin Kopsun ja Fionan taluttavan hikistä Loreponia sisään. - Hellou tytöt, sanoin irvistäen ja Kopsu innostui. - KATU!! Ruskea hiuksinen tyttö huudahti ja syöksähti syliini. Kopsu oli sentään painavampi kuin pieni Nellakoira ja kaaduin selälleni maahan - Kopsu sylissäni. Fiona jäi taaemmas räkättämään kun Kopsu oli ihan täpinöissään. - Mun rakas pieni katulamppu, mullaon ollu ihan hiiirvee ikävä, Kopsu selitti ja auttoi minut lopulta seisomaan. Fiona jatkoi nauramista ja Kopsu katsoi tytön suuntaan yllättäen. - Tässä ei ole mitään kaksimielistä! Tyttö sanoi varoittavasti osottaen sormella punahiuksista Fionaa. - Itte tässä aattelit kaksmielisesti, Fiona sanoi naurahdellen. Väläytin molemmille kauniin pepsodentti-hymyni ja lopulta kaikki nauroimme. Ei siinä mitään nauramisen aihetta ollut, mutta aina kun tapasi rakkaimpiaan ystäviä siinä tuli sellainen rento-olo ja nauramista olisi voinut jatkua vielä tuntikausia. - Mistä se oikein tulette ton hikisen ponin kanssa? Kysyin kun olin saanut nauramisen rauhoittumaan ja hengityksen tasaantumaan. Kopsu vastasi omahyväisesti: - Pistettiin poni oikein kunnon koulutreeniin, Fiona ratsasti ja mä pidin kuria! Katsoin hiirakon väristä ponia ja sen jälkeen punahiuksista tyttöä. - Pistit oikeen veren kiertämään ja löysät pois, sanoin hymyillen. Kopsu nyökkäsi tyytyväisenä ja käski jotenki johtajamaisesti Fionaa viemään Lore karsinaansa - rinta ulkona ja vatsa sisällä sekä tyttö seisoi osittain varpaillaan. Hymy ei tahtonut häipyä naamastani kun jatkoin lantapalleroiden kippaamista. Kopsun viedessä ponin varusteita pois, itse tartuin kottikärryihin ja lähdin viemään niitä ulos, lantalaan. Summer has come and passed The innocent can never last wake me up when September ends like my father's come to pass twenty years has gone so fast - Hei Katu! Kuulin vanhahkon kääkän äänen kauempaa. Käännähdin ympäri ja huomasin kuka muori olikaan huutanut minua, yksäritallin suunnalta minua käveli kohti kimo connemara ja punahiuksinen muori. Aika villi look muorilta. - Aimie! Mitäs muori? Kysyin hymyillen ja tyttö väläytti minulle rypistyneen ilmeen. Tyttö irroitti korviltaan kuulokkeensa ja laittoi ne taskuunsa. - Ei karkkia? Kysyin yllättyneenä. - Ei, karkkilakko, Aimie vastasi ja hänen äänessään kuului surua. - Kauhia... Tää oli kyllä vuosisadan shokkijuttu, sanoin kauhistuneena ja Aimie naurahti. Jotenkin oloni muuttui järjettömän leijuvaksi aina villin muorin seurassa, hänelle oli vaan helppo puhua. - Entäs sää? Aimie kysyi nyt lopulta ja hymyilin naiselle, olin 8 milliä naista pitempi ja oloni oli kauhean hieno myös hänen seurassa. Olin pitkä, kerrankin. - Oloni on rauennut, sanoin jotenkin viisaasti ja Aimie katsoi minua ihmetellen. Hetken ihmettelyn jälkeen nainen kuitenkin avasi taas suunsa: - Totah. Mie aattelin men ratsastaa ton kentäl hiukan esteitä Kityn kans, voisiks sie tul auttaa? Hymyilin vain vastaukseksi ja lähdin sitten kaksikon perässä kuraiselle kentälle. wake me up when September ends wake me up when September ends "Pläts... Pläts..." Kuului kenkieni alla kun astelin kuraisella kentällä. Kenkäni eivät olleet enään mustat vaan pikemminkin ruskeat ja ratsastussukkani koostuivat ruskeista pisteistä. Kittyn ravatessa ympäri kenttää, muori nousi välillä seisomaan jalustimien varaan selässä, kantelin samalla tolppia ja puomeja kentällä. Heittäessäni puomeja maahan, tunsin poskissani asti märkiä roiskeita. Puhumattakaan kuinka paljon kuraa lensi kun noin viiden tonnin painavan ponin asteli laahustavia askeleita pitkin kenttää. Saadessani verkkaesteen pystyyn saatoin siirtyä valkoiselle aidalle istumaan. Aimie oli saanut Kittyn verryteltyä ravissa ja he lähtivätkin lähestymään pientä pystyä laukassa. Kittyn korvat kuuntelivat ratsastajaa ja poni hyppäsikin hienosti vaivatta esteen yli. Kuulin Aimien taputtavan vielä poniaan ja siirtyi raviin. - Nostaisitko? Punahiuksinen kysähti ja hypähdin alas aidalta. Astelin varovasti esteen luokse ja nosti sitä hieman. Siirtyessäni sivumpaan Aimie pyysi tammaansa jälleen nostamaan laukkaa. Luottavaisena Kitty lähestyi nyt korkeampaa estettä ja jäin katselemaan ponnistusta. Hypyn jälkeen Kitty ravasi hetken ja siirtyi sitten käyntiin venyttelemään. Kitty vilkuilu aina välillä puoleeni mutta keskittyi kuitenkin tarkasti ratsastajaan. Aina välillä hypähdin alas aidalta ja astelin esteen luokse nostelemaan puomeja. Aimie huolehti kaikesta muusta - olihan hän järjestelmällisestikin minua järkevämpi. Aimien hypättyä kaikki ratansa esteet hän antoi poninsa kävellä hetken ennenkuin alkoi hyppäämään koko ratana. Parin ravauskierroksen jälkeen nousi laukka ja kaksikko lähestyi ensimmäistä pystyä jonka korkeus ylti 75cm. Huomasin kuinka esteeseen ja ponin jalkoihin jäi paljonkin ilmavaraa. Pystyn jälkeen kaarrettiin hieman ja seuraava este lähestyi - noin 70cm. Jokainen este taittui vaivattomasti ja laukat vaihtuivat niin ammattimaisesti. Olin kaatua aidalta alas kun ihastelin tuota. Katselin keskittyneesti ja kävin vielä nostamassa muutaman esteen viimeiseksi hyppykerraksi. Lopulta sain luvan siirrellä tolpat ja puomit sivuun samalla kun Aimie teki loppuverryttelyjä ilman jalustimia, halusi pitää itsensä timmissä kunnossa. Tummia pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle ja saadessani viimeisen puomin maahan näin Maissin tulevan poninsa kanssa maastosta. - Jos ei haittaa niin mä katoan, sanoin muorille ja Aimie kiitti avustani. wake me up when September ends - Missäs sitä oltiin? Maissi kysyi naurahtaen kun näki minun lähestyvän heitä. - Kentällä auttamassa hieman Aimieta ja Kittyä, sanoin kädet hupparini taskuissa. Yhtäkkiä tunsin kylmän pisaran laskeutuvan poskelleni ja katsoin ylöspäin. Paksut tummat pilvet olivat kerääntyneet taivaalle yhdessä ja päättäneet heittää vettä maahan meille. - Hophop Katu, Maissi sanoi jo pikkutallin oven luona kun itse olin jähmettynyt kukkapenkin viereen. Hätkähdin ajatuksistani ja lähdin pika-askelin kohti pikkutallia.
|
|
|
Post by Catu on Oct 24, 2010 9:48:29 GMT 3
Olin palannut omatoimisesti pikkutalliin ja suostunut lähtemään maastoon kävelemään. Vani näytti olevan innoissaan kun lähdimme ulos saatuani (& löydettyäni) riimun ja -narun. Vani oli kuten oli kerrottu seisonut nätisti mutta innokkuutta näkyi selvästi, itsekin olin kananlihalla. Ohitimme yhden tyttöporukan mistä tunsin muutamia kasvoja mutta vain pimeästi, kukkapenkin ohitus onnistui myös hyvin ja pääsimme metsään. Maiss ei luottanut onneeni ja satunnaiseen muistiini reitissä, olin saanut mukaan kartan kaiken varalta. ''Miksei kompassia?'' Olin kysynyt ''ihmetellen'' mutta vastaukseksi sain vain nauruja. Vani nosti päätänsä innokkaasti & uljaasti ylöspäin, tunsin kuinka kylmä syystuuli puhalsi kasvoihini. Vanin harjakin lensi upeana taaksepäin. Lehtiä oli alkanut jo tippumaan puista ja maassa ne tanssivat vapaudesta. Syksyn värit saivat aina minut hyvälle tuulelle, Vanikin näytti nauttivan ilmasta. Syksy oli tosiaan parhaimmillaan kun ei satanut. Kävelimme eteenpäin metsässä kunnes minä tiesin että kartta oli tarpeen. Pengoin taskuani ja löysinkin sen pohjalta. - Olemme siis tässä, puhelin itsekseni mutta samalla myös Vanille. Tamma olisi lähtenyt innoissaan eteenpäin mutta sain pidettyä sen rauhassa. - 16.10.09 "Litin lätin lotin..." Kuului kenkieni alapuolelta, tunsin villasukkieni olevan litimärät ja pystyin tuntemaan kuinka housunlahkeeni kastuivat. Jo yli 365 päivää olen saanut kulkea tätä tuttua tietä pitkin aina samaan talliin. Katselin ruskeaa mutaa massaa ja siihen kiinni juuttuneita lehtiä. Muutama oranssinen lehti lenteli maata pitkin tuulen mukana ja enää pari punaista lehteä oli tiukasti kiinni puussa. Punaisen, pienen tallin vieressä seisoskeli Maiss, vanttuut käsissä ja tyttö asetti Sveatamman selkään mustaa yleissatulaa. Tunnistin tytön sirot kasvot ja vaaleanpunaisen pipan alta blondit hiukset. - Maissirakas, sanoin hymyillen. Tyttö kääntyi katsomaan suuntaani ja hänen suunsa vääntyi lihaksien avulla hymyyn. - Katukulta, neitokainen vastasi ja hän levitti kätensä sivuille. Menin tytön syliin halattavaksi ja tunsin pehmeät villasta tehdyt lapaset selässäni. - Mitäs sää Svean kanssa tänään? Kysyin kun sain viimein blondin kimpustani. - Tiukkaa ja vaativaa koulua, Maiss vastasi omahyväisesti. - Kesäkilot pois vai? Kysyin naurahtaen ja Maiss vastasi naurullaan. - Tuliks sää sitten Vania kattoo? Maiss kysyi hymyillen vieläkin. - Jeba, yli vuosi jo oltu yhessä, vastasin nyt hymyillen leveästi. Olikin uskomattoman hieno sanoa: "noh... vuosi on jo vietetty yhdessä". Jätin shettiksen ja blondi lähtemään liikkeelle maneesiin vääntämään koulua ja avasin jäätyneen pikkutallin oven. Katselin lyhyttä mutta tuttua käytävää ja huomasin Loviisan suoraan edessäni. - Oi, Katu! Nuori tytöntyllerö sanoi iloisesti ja vastasin hänelle melkein yhtä iloisesti, Loviisaa ja minua lukuunottamatta talli oli tyhjä ihmisistä. Poneja kyllä löytyi joko makaamasta karsinassaan tai lepuuttelemassa seisoaltaan jalkojaan. Kurkkasin perimmäiseen karsinaan ja huomasin kaunokaisen makaamassa heinien vieressä. - Hei unelmien kaunottareni, prinssis saapui, sanoin jotenkin ihastuttavan filmaattisesti. Avasin hiukan kolisten karsinanoven ja tamma vain katseli saapuani karsinaan. Shetlanninponi katsoi kuinka laskeuduin maahan istumaan ponin viereen. Silitin voikon harjaa ja kosketin tamman turpaa, tunsin kuinka sametin pehmeä se olikaan. Katsoin hiukan silmiä sumentaen ulos ikkunasta, näin kuinka lehtiä lensi edestakaisin ja puut näyttivät kuihtuneilta. Tunsin kuinka heinät kutittivat jalkojani ja yritin olla välittämättä tunteesta. Vani oli laskenut päänsä maahan, vaikka olin odottanut sen laskeutuvan syliini. Rapsuttaessani samalla Vania haroin hiukseni pois silmieni edestä. Muistelin viime vuotta. Vani oli jälleen puhdas ja Maiss taluttikin tamman ulos. - Moi Henna! Maiss yhtäkkiä huudahti kentällä ratsastavalle tytölle. ''Hän oli siis Henna...'' Ajattelin kun Henna vilkutti Maissille takaisin. - Kenttä varattu joten mennään maneesiin, Maiss selitti ja suuntasimme isohkoon maneesiin. Mahan pohjassani pyöri aamiaiseni kun avasin liukuovea. Vani seurasi nätisti Maissia joka sytytti lopulta valot. Minä suljin oven ja olimme kolmistaan. - Jos voisit rakentaa tällaisen radan sillä aikaa kun menemme alkuraveja ja -käyntejä? Maiss kysyi ja nyökkäsin. Maiss lähti liikkeeseen ja katselin hiukan paperipalasta. Lopulta tajusin jotakin paperista, lähdin hakemaan tötsiä, puomeja ja tolppia. - 17.10.09
Olin jaksanut liikuttaa omia kinttujani ja hakea shettiksen harjat, samaan aikaan itse poni oli noussut seisomaan. - Aloitetaan nyt niinkuin yleensä, sanoin hymyillen ja asettuin ponin viereen. Nostin valkoista harjaa pois edestä samalla kun aloin harjaamaan. Silmääni osui pieni pyöreä maha, huomaten sanan pieni. Ponin maha näytti paisuneen yllättävän paljon, vaikka olihan Vanillakin nyt vähän kesäkiloja niinkuin kaikilla. Kyykystyin hieman kun vedin Vanin mahan alta harjan kanssa pitkiä vetoja. Palasin seisomaan suorilla jaloilla ja silloin huomasin karsinan edessä seisovan Aimien. - Ai kauheeta mä säikähdin, sanoin sydän kurkussa ja hengitin raskaasti. - Ai siis vanha kääkkä on ainoo ketä saa saada sydänkohtauksii vai? Punahiuksinen mummero vastasi ja hymähdin. - Oikeen pienet ykssarviset kerto et oot täällä, Aimie jatkoi ja irvistin hänelle. Vedin pitkiä vetoja harjan kanssa samalla kun vastasin: - Kai ne oli niitä kenel oli ne pinkit sarvet? - Just ne, taidatte tul hyvi toimee? Punahiuksinen kääkkä kysyi. - Oi kyllä!! Saatuani harjattua tamman karvan puhtaaksi siirryin Aimien vierelle käytävälle. Minulla oli aina hieno tunne naisen vieressä. Olin pitkä. - Miks mulla on muuten kunnia jakaa kanssasi nämä hetket? Kysyin leuka ylhäällä ja samassa Aimie varpusti. - Ajattelin vain piipahtaa, nainen vastasi samalla kun yritti näyttää pitkältä. Naurahdin hieman ja nappasin sitten kaviokoukun harjapakista. Astellessani takaisin shettiksen viereen, maiskautin ponia nostamaan kavioitansa ylös. - Mut toisaalta... Aimie aloitti ja ojensin selkäni suoraksi, niin että näin naisen. - ...et sää vaan sattuis olee vapaa huomenna? Aimie jatkoi ja mietein hetken kysymystä ja vastasin: - olempa oikein hyvinkin, sanoin hymyillen. - Great! Mummo vain huudahti ja lähti kävelemään ulos tallista. Jäin ämmistyneenä karsinaan. OhjasimmeVaninensin kentän päähän ja sitten jäimme katsomaan kuinka Vani näki pienen esteen. Ensin Vani lähti juosten eteenpäin ja lopulta nosti laukan. Katselimme molemmat lumoissamme kuinka Vani hyppäsi suuren loikan ja jätti varmasti 10cm väliin esteestä. Vani hidasti vauhtia ja ohjastimme taas vähän sitä toiseen päähän, minun ohjastaessani Seri nosti esteen 30cm pystyksi. Vani oli hyvin innoissaan joten lähti suoraan taas esteelle täysillä laukassa... Se oli niin upean näköistä kun Vani lensi kevyesti esteen ylitse ja sen huomasi että se tamma nautti siitä. Korvat höröllä se jatkoi matkaansa ja veti yhden pukikin matkalla uudestaan. Seri nosti esteen 45cm, hiukan vaikeampaa. Tai niin minä ainakin ajattelin mutta erehdyin, ja pahasti. Vani lujensi vauhtiaan, katsoin kuinka harja liehui tuulen mukana ja ennen estettä, aivan kuin kaikki hidastuisi. Ponnistus oli luja ja varma, esteen ylitys tapahtui helposti ja laskeutuminen oli sulavaa, kaikki hidastettuna. - 19.10.09 Taluttelin rauhassa shetlanninponitammaa ulos tallista, syksyiseen päivään. Voikkoponi katseli ympärilleen ja minä katselin sitä. Katsoin maneesin suuntaan ja huomasin kuinka ovi oli kiinni. - Sun tätis on viel rattastaas et mennään me kentälle, sanoin ponille hymyillen. Vani vain katseli nappisilmillään maneesin suuntaan. Lähdin taluttelemaan ponia pitkin kuraista tallipihaa. Katselin hiukan kauvempana näkyvää kenttää ja huomasin miten täynnä se olikaan lehtiä. Oikealla kädellä pitäessäni kiinni riimunarusta, vasemmassa kädessäni roikkui juoksutusnaru. Saapuessamme kentälle, laitoin tamman kiinni naruun ja poni alkoi asettua isolle ympyrälle. Itse seisoin keskellä ja potkein hiukan lehtiä sivummalle. Pyörittyäni hetken paikallaan Vanin mukana, maiskautin ponin raviin. Katselin kuinka poni viskoi päätänsä ylös mutta pysyi kauniisti ympyrällä. Oloni oli muuttunut rauhaisaksi ja laitoin takkiani enemmän kiinni tuulen voimistuessa. Vani taas oli alkanut laskemaan päätä ja saatoimme vaihtaa suuntaa. Seisoin vain katsellen tuota kaunista liikettä ja muistelin menneitä.
|
|
|
Post by Catu on Nov 1, 2010 0:12:49 GMT 3
Vuoden pelottavin päivä tuli jälleen vietettyä tallissa, tämä oli jo toinen halloweeni Shelyesissä. Kello oli jo kahdeksan ja pimeys oli täysin kaapannut Norjan jo syliinsä. Tänään minun olisi tarkoitus vetää halloweenvaellus - jotenkin toivoin kuun vielä tulevan esiin tummien pilvien takaa. Kävelin rauhallisesti eteenpäin tallipihassa, "parhaat ystäväni", katulamput syttyivät yllättäen päälle ja hätkähdin järkytyksestä. En ollut varautunut yllättäviin valoihin ja jouduin siristämään silmiäni ennekuin silmäni tottuivat valoon. Askeleeni raahasivat lunta pitkin ja tunsin miten limenvihreä olkalaukkuni heilui askeleideni mukana. Liikkutelin varovasti sormiani vanttuiden sisällä ja hengitin talvista ilmaa - ilma tuntui suussani kylmältä mutta raikkaalta. Kylmät väreet hiipivät selässäni kun ajattelin tulevaa yötä, en kaipaisi yhtäkään yllätystä. Seisoessani jälleen viininpunaisen, pikkutalin edessä, riuhtaisin ruskean oven auki ja näin miten sisällä hiipi lämminolo. Huomasin heti ensimmäisenä viimisestä karsinasta pilkistävän voikon värisen turvan. Vani hörähti ja sydämmeni sulahti täydeksi nesteeksi. Oloni oli kuin vanhoissa romanssielokuvissa joissa nainen kohtaa rakkautensa ja juoksee täysillä miehen syliin. Pikkutalli oli hiljainen ja kuulin vain Rican karsinan suunnasta kuopimista. Heitin valkoiset vanttuuni karsinan eteen ja laskin laukkuni lattialle. Avatessani karsinan ovea, kuului kolahdus ja asettauduin kyykkyyn karsinan eteen. Voikon värinen shetlanninponi katseli minua nappisilmillään ja työnsi päänsä syliini - tamma etsi taskuista muutamaa makupalaa. Naurahdin hiljaisesti ja rapsutin Vanin päätä. Lopulta kellahdin istumaan kylmälle kivilattialle ja Vani seisoi edessäni. Ovi oli sen verran auki että mahduin sen väliin. Sulkiessani silmäni, tunsin miten pehmeä ja lämmin hevosen haistelu kulki pitkin kehoani aina hiuksiini asti. Vani hapuili turvallaan hiuksiani ja minua kutitti. Tamman syödessään hiuksiani, kaappasin Vanin käsiini. Tunsin pehmeän ja paksun talvikarvan poskellani, käteni osuivat juuri yhteen ja shetlanninponi seisoi paikallaan. Pysyimme aivan hiljaa siinä ja hengitimme samaa lämmintä talli-ilmaa. Näin pelottavanakin iltana oloni oli turvallinen. Olin kipaissut hakemassa tamman harjakipon ja ruvennut puunaamaan shettistä tavalliseen tapaan. - Tiedätkös mitä, aloitin keskusteluni shetlanninponin kanssa ja jatkoin: - Muistat varmaan kun se Titta joskus vähän ajoi sinulla, sanoin hiljaisesti ja pidin tauon. - Noh, mä aattelin taas totuttaa sua kärryjen eteen ja jouluun mennässä saataisiin ajella yhdessä! Sanoin innoissani. Vuosi oli kulunut upeasti ja en ollut vielä kertaakaan istunut tamman selässä, upeita ja mahtavia hetkiä oli koettu mutta kaipasin jotain uutta. Itsekään en niinkään ollut kokenut kärryissä istuja mutta uskoin vielä oppivani Vanin myötä, sitä paitsi - Shely oli täynnä aivan upeita ihmisiä jotka varmasti jaksaisivat kannustaa minua eteenpäin. Harjausliikkeni olivat hidastuneet ajattelun ajaksi ja nopeensin jälleen vauhtiani. Huomasin miten paljon sitä karvaa lähtikään - kesän aikana oli tullut unohdettua tämä karvamäärä. - Ei silti, talvesta on alkanut tulemaan yksi parhaista vuodenkausista, sanoin hihkaisten ponille ja säpsähdin kuullessani pikkutallinoven avautuvan. Katsoessani ulos Vanin karsinasta olin saada sydänkohtauksen. Kirjaimellisesti sanottuna sisään oli juuri astunut Mörkö. Katsoin silmät suurina tuota liilaa mörköä joka liikkui hitaasti minua kohti. - Härreguud joku osaa olla luova, sain lopulta sanottuani suusta kun huomasin mörön silmissä olevat reiät. - Se joku on Kopsu, kuulin brunetin äänen asun takaa ja naamani vääntyi hymyyn. Kuin refleksistä hyppäsin Kopsun syliin ja Mörkö heilahti hieman taaksepäin mutta säilytti tasapainonsa. - Onko Jassu nähnyt? Kysyin nauraen Mörön sylistä. - Eiii.... Ja siksi mä tarviinkin sun apua, miksikäs sä aiot pukeutuu? Kopsu puhui asunsa takaa ja laskeuduin alas tytön sylistä. Omahyvä levisi huulilleni ja vetäisin vihreän olkalaukkuni esiin. Avaessani laukun vetoketjua, huomasin miten brunetti riisui päältään mörköasunsa. Pikkuhiljaa vedin laukusta esiin sähkösinisen värisen paidan ja punaisen hameen. Kopsu katseli hetken vaatteitani, kunnes huomasi paidassa suuren S merkin. - Superwoman! Kopsu huudahti yllättäen ja hymyilin leveästi. - heiheiheiheiii! Tyttö aloitti ja katsoin häntä hieman epäilyttävästi. - Jag har en idè! – Homma sovittu? kysyin Catulta ja tämä nyökkäsi. Hiivimme Jassun talolle ja Catu meni portaikolle superwoman asussaan. Catu koputti ovelle ja huusi: – Jassu! Tule äkkiä avaamaan, Catu tässä! Sitten Catu hyppäsi kuistin kaiteelta alas viereeni. Jassu rymisteli ovelle ja räväytti sen auki. Piha oli autio. Jassu astui villasukissaan kuistille ja katseli kulmat kurtussa ympärilleen. Kohta rikoskumppanimme Aimie rupesi kirkumaan maneesin takana. Jassu värähti ja oli valmis juoksemaan. – Kuka huutaa? Jassu kysyi ja astui portaista alas. Aloin möristä mörkö ääntäni ja näin Jassun kalpenevan. Astuin talon takaa Jassun eteen ja olin mahdollisimman pelottava. Jassu huusi kuin kidutettu sika. Tällöin suunnitelmiemme mukaan Catu hyppäsi kuistin takaa. – Superwoman Catu tulee apuun, ei hätiä mitiä! Neiti Jassu ottaa vain coolisti, niin Catu pelastaa! Näyttelimme Jassulle mörön kellistys kohdan ja Jassu oli koko ajan aivan hiljaa. Lopulta mörkö makasi maassa ja Catu nosti jalkansa minun rintaani ja röyhisteli rintaansa. Jassu oli ollut aivan hiljaa. Tulimme kaikki kysymään Jassun vointia ja tämä oli lopulta ruvennut nauramaan. © KopsuJassun talossa vallitsi lämpö ja vedin fleecepeiton asuni päälle, villasukkia en kuitenkaan löytänyt. - Pian saataisiin lähteä, Aimie sanoi minulle vihjaavasti katsottuaan kelloaan. Viisarit näyttivät jo kymmentä ja huokaisin syvään. Kopsu kiusotteli vieläkin Jassua joka vain nyrpisteli nenäänsä, Maiss oli myös liittynyt seuraamme ja ihmettelin miten tyttö ikinä tarkenesi tuolla pakkasessa haltija-asussaan. - Mitä sä siinä mulkkaat, keijukainen? Maiss kysyi yllättäen vihaisella katseella Aimielta ja kääkkä vastasi kysymykseen pelkällä mulkaisulla. Pystyin kuvittelemaan tähänkin väliin muutaman lännenelokuvan jossa viholliset vetivät juuri aseitaan esiin. - Ennenkuin vedätte ne taikasauvat näkyviin niin saisitte mennä laittamaan hevosia kuntoon! Sanoin haltijalle ja keijukaiselle, molemmat irroittivat katseensa toisistaan ja tuijottivat nyt minua. - Ai Superwoman alkaa nyt kovistelemaan, Maiss sanoi kulmakarvoja nostellen ylöspäin. - Hei! Mun haba voittaa teijän loitsut, sanoin omahyväisesti ja Aimie naurahti ivallisesti. - Mitäs jos katsottaisiin hieman loitsujamme tuossa pihalla, kääkkä sanoi nyt ja kohotin kulmakarvojani. - Selvä, sanoin kovismaisella äänellä ja hivuttauduimme ulospäin. Superwoman vastaan Keijukainen ja Haltija -taistelu kuitenkin jäi välistä kun aloimme siirtyä laittamaan hevosia kuntoon. Maiss tutisi kylmyydestä ja siirryin lähemmäksi blondia. Päästessämme pikkutalliin, vaaleaverikkö hyppelehti muutaman äkshypyn ja yritti lämmittää itseään. Kipaisin samassa hakemassa Lissun varusteet ja katsahdin nopeasti Vanin karsinan suuntaan. Huomasin pinkihtävän sarven Vanin otsalla ja hymyilin sievästi tammalle.
|
|
|
Post by Maiss on Nov 14, 2010 20:29:52 GMT 3
Halloweenratsastus Maissin ja Vanin tapaan 31.10
Pieni yksisarvinen laukkaa nopeasti allani. Sen sarvi osoittaa kuuta kohden, ja sen kaviot kiitävät kuin salama eteenpäin. Yksisarvinen on Vani. Edessämme laukkaa Milka, mutta muita en näe. Pieni shetlanninponini ja hidas huzulponi ovat jääneet muista jälkeen, ponitkin ovat huomanneet sen: niiden sieraimet ovat levällään ja korvat hörössä tammojen laukatessa järveä ympäröivää hiekkatietä pitkin. Hytisen hiukan vilusta: valkoinen, olkaimeton leninki ei ole mikään paras pukuvaihtoehto syysyöhön. Olisi minulla kyllä mukana jonkinlainen neulekin, mutta se on Catulla - joka on tällä hetkellä luultavasti yli sadan kilometrin päässä meistä, jos vähän liioitellaan. Supernainen ja tämän superponinsa ovat nimittäin supernopeita. “Ootko sä vielä siellä haltija?” Heidi kysyy yrittäen tuloksetta nähdä olkansa yli. “Olenhan mä”, huudahdan vastaukseksi. Jatkamme matkaa vain kavionkopseenäänen vallitessa. Nopea vauhti saa kypärän alta tulevat vaaleat lettini liehumaan sinne tänne. Kuunvalo heijastuu voikon harjaan ja saa sen näyttämään vieläkin vaaleammalta. Kohta laukkaamme jo aivan lehmänkirjavan ja tämän hoitajan kannoilla.
“Sieltähän te tuutte!” Catu hymyilee nähdessään minun ja Heidin poneinemme saapuvan. “Joo, Vani ei oo mikään nopein poni. Mä en kyllä ymmärrä että miten Vinski on niin hyvä laukkaponi…” totean pysäyttäen Vanin. Muut naurahtavat. “Älä dissaa mun hoitopalleroa”, maastovetäjä toteaa sillä liiankin tutulla ilmeellä. “Okei, okei, Catu”, vakuuttelen antaen Vanille hiukan pidempää ohjaa. Silloin tamman sieraimet leviävät kuin hetki sitten, se nostaa päänsä ja katsoo metsää kohti muiden ponien kanssa. Katson ihmeissäni vieressämme seisovan Miran ratsastajaa Katria. “Mitä -” punapää aloittaa, muttei saa lausettaan loppuun. Näkyviin astuu kaksi hahmoa. Toinen hahmoista näyttää erittäin matalalta. Sillä on ihan kuin hevosen vartalo ja jonkin yläosa. Se on kuin kentauri! Kun Catu saa naurukohtauksen, ymmärrän että kyseessä on Ella ja Loviisa sekä Lizzy ja Emmi. Molemmat metsäseikkailijat näyttävät pelästyneiltä ja järkyttyneiltä, ja toivon että saamme vähän lisätietoja. Olivatko he nähneet aaveen? Tai pahempaa: Jassun aaveasussa.
Matka taittuu leppoisassa tunnelmassa, eikä ketään näytä pelottavan. Catu kertoo Jassun Mörkö -pelosta, siltä varalta että joku ei satu tietämään. Silloin vasta tajuan että Aimie ja Vegasi ovat jossakin, siis jossakin: ei meidän halloweenkulkueessa. “Missä Aimie ja Vegasi on?” kysyn huolestuneena. “Niimpä muuten!” Loviisakin huolestuu. “Mä en tiiä… Laukan jälkeen ne vaa meni mun ja Lissun ohi, ja nyt ne on jossain.” Marilyn Monroeta muistuttava supernaiseksi pukeutunut brunette sanoo. “Mä yritin soittaa niille, mutta kummalakaan ei näyttäny olevan kännykkään mukana.” “Mut mä uskon et ne on kunnossa, on ne sen verran viisaita”, Sirikka sanoo. Itse en olisi asiasta niinkään varma, ainakin Aimien tapauksessa.
Saavumme shelyesin pihaan. Ja siellä, suihkulähteen vieressä, istuvat kaksi kännikalalta näyttävää tyttöä: Aimie ja Vegasi. Hevosista ei näy jälkeäkään, ja tytöt sen kuin istuvat märkinä, kypärät ja hanskat päällään keskellä tallipihaa. Selvä. Catun mennessä kuulustelemaan tyttöjä, talutan pienen ponini pikkutalliin, jossa vallitsee lämmin tunnelma. Svea hörähtää kaverilleen pienesti, jatkaen sitten heiniensä mutustelua. Vanikin ryntää heti heinien luo karsinaan päästyään, mutta en anna sen syödä niitä kuolaimet suussa. Kun saan suitset ponin päästä, satulan paikalleen ja koristelut pois, harjaan ponia hiukan. En kumminkaan häiritse sitä kauaa, sillä olen hyvin väsynyt ja oleskeluhuoneeseen pedatut pedit houkuttavat.
Haltija-Maiss♥Yksisarvis-Vani 35HM
|
|
|
Post by Catu on Nov 24, 2010 17:45:17 GMT 3
Mustavalkoisella 103 hooämmää
|
|
|
Post by Maiss on Dec 13, 2010 19:49:54 GMT 3
Lucia-vaellus 13.12
Jouluvalot valaisevat Shelyesin tallipihaa kahden tytön astellessa hiekkatieltä pihaan. Toisella on päällään valkoinen toppaliivi, toisella taas ruskea talvitakki. Valkoliivisen tummia kiharoita peittää ruskea tupsupipo ja käsiä lämmittää keltaiset hihat, eikä tätä vaikuta häiritsevän paukkuva pakkanen. Toisen vaaleat hiukset ovat leteillä joiden päälle on vedetty sininen pipo, ja hän lämmittelee käsiään hieromalla lapasiaan toisiaan vasten, ikään kuin se jotenkin auttaisi.
Tummapunaruunnikon ja voikon väriset shetlanninponit kurkkaavat pienistä karsinoistaan kun tytöt astelevat lämpimään talliin. Vaaleahiuksinen Maiss siirtyy pienin askelin perimmäisten karsinoiden luokse ja lässyttelee molemmille kullannupuilleen, Catu seuraa blondia ja katselee miten shettikset kerjäävät rapsutuksia. Uteliaampi, voikko Vani, hörähtää samalla kun Maiss kävelee viereiseen karsinaan ja Catu lähestyy ponia, brunettekin tuntuu kuitenkin kelpaavan tammalle. - Jos sää menisit vaihtaa vaatteitas, ni mä voisin käydä hakee suitset ja harjakipot poneille, Maiss ehdottaa kaverilleen, joka vastaa tutulla Pepsodent-hymyllään. Tytöt ovat toistamassa viimevuotista tapahtumaa: tyttöjen keskeistä Lucia-kulkueetta. Viime vuonna Maiss oli saanut kunnian pukea päähänsä kynttilät ja valkoisen hameen, mutta tänä vuonna tytöt olivat sopineet toisen tekevän sen homman. Catu vetäisee näppärin sormin puhtaan valkoisen kaavun ylleen ja rupeaa harjailemaan vaaleaa tammaa. Pikkuinen tummanpunaruunikko Svea seisoo kiltisti paikoillaan kun Maiss harjaa sitä. Tyttö ratsasti viimekin vuonna Lucia-kulkueessa hoitoponillaan. Tänä vuonna kaksikko on kumminkin tonttupari, eli he vetävät päälleen punaiset tonttulakit ja koristelevat asunsa kulkusilla. - Mihin aikaan lähetään? Maiss kysyy valkokaapuiselta. - Vaikka siinä puol neljän maissa, Catu vastaa katsoen kelloaan, ja vaihtaa kumisuan kovaan harjaan. Kaverukset ovat suunnitelleet vaeltavansa Mellavatnenin kautta kohti Høyerbuktaa, mutta ei ihan järvelle asti. Viime vuonna lenkkeilijöitä oli ollut parikymmentä, ja piparit sekä luumutortut olivat menneet kuin kuumille kiville. Catu pistää vielä patteriset kynttilät päälle ja asettelee seppeleen päähänsä, Maiss saa juuri poninsa suitset kiinni ja tytöt voivat lähteä pakkasen armoille. Catun ja Maissin astuessa shetlanninponien kanssa ulos, kirpaisee heti poskenpäitä kylmän talvituulen puhaltaessa. Vania ja Sveaa suojaa pehmeä, lämmin talvikarva, mutta talvikarvattomat tytöt joutuvat vain kestämään tämän illan. Maiss on napannut mukaansa punaisen repun, missä hyväntuoksuiset piparit ja luumutortut ovat suojassa. Brunette ja blondi hyppäävät tammojen selkään ja karvaiset pehmusteet pehvojen alla, lämmittävät yllättävän paljon kaveruksia. Tuuli on alkanut hiljentymään ja taivas on vielä hieman valoisa, tyttöjen päästessä matkaan.
- Sankta Lucia ljusklara hägring, sprid i vår vinternatt glans av din fägring, Catu ja Maiss lauloivat. Maiss on opettanut ystävälleen jo viime vuonna laulun, ja nyt tytöt laulavat ruotsinkielistä Lucia-laulua kauniissa stemmassa, ponien kävellessä kiltisti heidän allaan. - Drömmar med vingesus under oss sia, tänd dina vita ljus, Sankta Lucia. Kun lopulta tytöt lopettavat laulun, he huomaavat edessään kaksi hahmoa. Toinen näyttää aikuiselta naiselta, toinen taas lapselta, sillä on ainakin päätä lyhyempi kuin hahmoista pidempi, ja tämän päässä on neljän tupsun pipo. - Saisiko olla joulutorttuja? Catu huutaa, vaikka kaksikko onkin noin sadan metrin päässä. - Voi, kyllä kiitos! nainen vastaa kun on tullut hiukan lähemmäs. - Teillähän on nätit ponit. Maiss hymyilee kun ilmeisesti naisen tytär, antaa Vanin haistella kättään. Maiss kaivaa punaisesta repusta laatikon, jonka avaa ennen kuin ojentaa sen naiselle, joka ottaa laatikosta kaksi torttua: yhden itselleen ja toisen tupsupipoiselle tyttärelleen.
Joka kerta kun tytöt antavat pipareita ja torttuja ohikulkijoille, ihmiset kiittävät ja heidän hymynsä saavat tytöt hymyilemään isommin. - Ens vuonna varmaan meijän "hyväntekeväisyys"-maastoretki on varmaan jo niin tunnettu, että sadat ihmiset oottaa meitä hermostuneina jossain kulman takan! Catu lausahtaa melkein huutaen, kun jälleen yksi lenkkeilijä on suorastaan palvonut tyttöjä saatuaan piparin. Maiss naurahtaa bruneten vilkkaudelle ja rapsuttaa samalla poninsa pehmeää turkkia. Shetlanninponit kulkevat rauhallisesti tummansinisen talvitaivaan alla ja Maiss alkaa jälleen laulamaan, Catu yhtyy myöhemmin lauluun mukaan ja molempien hento ääni täyttää Lofootit. - Seuraava uhrimme lähestyy, Catu sanoo nyt humoristisesti ja nostelee hieman kulmakarvojaan ylös ja alas. Maiss nostaa katseensa ponistaan ja näkee huohottavan naisen lähestyvän heitä. Catun suoristaessa valkoista kaapuaan, Maiss kysyy haluaisiko nainen muutaman piparin tai tortun. - Hyi! Hetken suussa... nainen aloittaa loukkaavalla sävyllä ja jatkaa: - ...ikuisesti perseessä! Tämän sanottuaan nainen heilauttaa pitkiä, vaaleita hiuksiaan sivummalle ja jatkaa juoksuaan. Maiss ja Catu katsovat hetken aikaa suu auki naisen perään, kunnes Maiss uskaltaa avata suunsa: - Mikä ämmä! - Älä muuta sano! Vois kattoa peiliin ennen ku alkaa lissuttelee muille, Catu jatkaa ja murisee hiljaisesti naisen perään. Tytöt puhuvat hetken naisesta ja tämän vaaleista hiuksista, kunnes huomaavat, että Lucia-neidon roolin saaneen Catun päässä oleva sähköinen kynttiläsysteemi sammuu. Maiss kaivaa punaisesta repustaan pari patteria, jotka Catu laittaa taidokkaasti Lucia-seppeleeseen. Kohta tuleekin jo seuraava ohikulkija, joka ottaa ilomielin vastaan tyttöjen tarjoamat herkut. - Hyvää joulua! mies toivottelee niin Catulle ja Maissille kuin poneille.
Hiljaisesti hyräillen taittuu nelikon luminen matka. Kukaan ei sano mitään, tytöt vain hyräilevät ja ponit pärskähtelevät aina välillä, mutta puhetta ei kuulu. Pieni lumisade saa tunnelman vielä jouluisemmaksi, eivätkä ponitkaan voi kuin nauttia. Hiljaisuus rikkoutuu kun molemmat ratsastajat tajuavat, että jäljellä on enää viisi piparia ja yksi joulutorttu, jotka he sitten päättävät jakaa, sillä he ovat saapuneet jo sellaiselle tielle, missä lenkkeilijöitä ei usein kulje ja retki on jo muutenkin loppusuoralla. - Tässä sulle pipari, Maiss sanoo ojentaessaan Catulle sydämenmuotoista piparkakkua joka on koristeltu vaaleanpunaisella sokerikuorrutteella. Piparkakku häviää nopeasti parempiin suihin, eikä kaikkiruokainen Vani ehdi edes huomata sen hoitajan syövän jotakin. Svea tarkkasilmäisenä kuitenkin älyää tyttöjen syövän jotain ja uteliaana poni nuuhkii punaista reppua. - Höpsö poni, Maiss sanoo kun Svea yrittää napata piparia. Vanikin huomaa herkullisen näköiset piparit ja Maiss on pian shettistammojen piirittämänä. Catu nauraa voikon Vanin selästä, samalla kun Maiss yrittää syödä piparinsa mahdollisimman nopeasti.
Viimeiset, lumiset kilometrit ovat jo käsillä ja tytöt ajattelevat antaa ponien hieman irrotella: pieni laukkakisa tekee heille kaikille kyllä hyvää. Catun Lucia-seppele ja Maissin tonttulakki lennähtävät samaan aikaan taaksepäin, kun shetlanninponit tuntevat laukkapohkeet kyljissään. Tummapunaruunnikko ja voikko laukkaavat vieritysten lumista tietä pitkin ja Catu suoristaa hieman helmaansa. Maiss taas yrittää pidellä tonttulakkiaan päässään, kun tuuli puhaltaa päin kasvoja. Ohikiitävien kuusien oksat hapuilevat kohti maata kannellessaan lunta, ja ylös nousevien vuorien huiput tuntuvat niin huimaavan korkeilta, maisema on uskomattoman kaunis. Ilta on ehtinyt jo pidemmän päälle ja taivaalta näkee jo selvästi kaikki tähdet. Jokainen lapsi pystyiy tuntemaan tällä hetkellä joulun sydämessään. - Huima vauhti! Maissin ääni rikkoo luonnon rauhan ja Catu naurahtaa Vanin selässä. - Ihan helvekon kovaa mennään! Luciaksi pukeutunut vastaa ystävälleen ja he molemmat nauravat. Mikään ei voi voittaa kahden shettiksen voitonhalua, ja nälkää. - Aika hidastaa, torpeedot! Catu huudahtaa kun huomaa Shelyesin lämpimän valon tulvivan metsikön läpi. Molemmat alkavat rauhoittelemaan tammoja ja pian tytöt keventävät puuskuttavien shetlanninponien päällä. Ponien pehmeä ja lämmin karva saa tyttöjen olon lämpimäksi, vaikka mielessä pyöriikin kuuma kaakaomuki takan ääressä. - Hieno reissu, Maiss sanoo hymyillen kun saa Svean hidastettua kävelemään. - Todella upea, Catu vastaa hymyllään ja antaa Vaninkin kävellä pitkillä ohjilla. He saapuvat juuri valoisalle tallipihalle kun Maiss avaa suunsa: - Lupaatko hoitaa kermaavaahtist ens vuonnakin, niin saan jakaa sun kanssa tän upeen illan uudestaankin? Maissilla on pieni toiveen pilke silmäkulmassaan. Catu katsoo hetken tyttöä ja sanoo sitten: - Lupaan, koko pepsodentti-hymyni kautta.
Lopulta molemmat kauramoottorit on harjattu, ja tytöt kaatavat termospullosta kaakaota oranssiin ja vihreään mukiin: oranssi on Catulle ja vihreä Maissille. Vani sekä Svea mutustelevat onnellisina heiniään, eivätkä vaikuta kuin tyytyväisiltä. - Lucian päivä on aina yhtä mahtava, Maiss toteaa kun istahtaa Catun vierelle Vanin ja Svean avointen karsinanovien väliin. Catu hymyilee rauhallisena, eikä tytön kasvoilla näy jälkeäkään tämän tavallisesta leveästä hymystä, mikä itse asiassa onkin ihan hyvä asia näin taianomaisena talvi-iltana. Maiss lämmittelee käsiään kietomalla ne kunnolla lämpimän mukin ympärille ja hörppää aina vähän väliä lämmintä juomaa. Pienesti jutustellen ja ponia aina välillä tarkkaillen kuluu tyttöjen Lucian päivän ilta, eikä kumpikaan haluaisi lähteä kotiin, mutta pakko se kumminkin on, kun punainen auto kaartaa Shelyesin lumiseen tallipihaan.
~ yhteishoito Maiss sekä Svea 35HM + Vani - Katu 104HM
|
|
|
Post by Maiss on Dec 24, 2010 12:31:21 GMT 3
Jouluaatto 24.12 Olen päättänyt viettää tänään jokaisen kullannuppu shetlanninponini kanssa aikaa, Shelyesin jouluaaton vieton lisäksi. Ensin minä menen ratsastamaan omalla pikkuisella Vanillani, sitten harjaisin Pepen kunnolla sekä irtojuoksuttaisin sitä ja lopulta ratsastaisin Svealla. Suunnitelmaan siis kuuluu pitkä tallipäivä, paljon pörröisiä kavereita sekä niitä ei-niin-pörröisiä myöskin, ja tietenkin jouluntaikaa. Vanin selkään pääsy ei tuota tavallista suurempia ongelmia. En ole laittanut ponille satulaa, sillä ulkona on niin kylmä että emme muutenkaan tee mitään hirveän rankkaa, olen nimittäin ajatellut vain maastoilla. Vani lähtee reippaasti matkaan lumista metsää kohti minun liikutellessa varpaitani kenkieni sisässä. - Jaksatko sä rämpiä ton lumen läpi? ihmettelen kun Vani reippaasti lähtee kävelemään umpihankeen. Onneksi hankipätkä ei ole pitkä, ja kohta pääsemmekin jo auratulle tielle. Mietiskelen voikkoni selässä istuessani miten organisoisin kotiin menemisen, ja illalla takaisin tallille tulemisen. Voisin ehkä jotenkin selittää isälleni, että Shelyesin aattojuhla on kaikista juhlista hienoin tai jotakin muuta vastaavaa. Aistin Vanista että se selvästikin haluaa ravata, joten painan pohkeeni sen kylkiin ja annan tamman ravata. Sen pää on korkealla ja jalat tikittävät ompelukoneen tahtiin, mutta kumminkin ravi tuntuu niin ihanalta ja pehmeältä. Saavumme kohtapuolin risteykseen, missä voi valita menevänsä joko isolle tielle tai metsäpolulla, mikä kylläkin on lumen peitossa. Valitsen parinkämmenensentin lumikerroksen peitossa olevan polun ja Vanikin vaikuttaa olevan tyytyväinen valintaani, sillä se ottaa mukaansa yhdestä kuusesta hiukan havuja matkaevääksi. Katselen taivasta kohden Vanin kävellessä havuja mutustellen lumessa. Huomaan kuinka yhden kuusen latvaan on asetettu kaunis kullanvärinen tähti. Naurahdan pienesti kun mietin kuka sen on voinut sinne laittaa Vanin ottaessa pari raviaskelta jostain syystä. - Prr, Toffeeponi, rauhoittelen tammaa. Pepe katselee minua innoissaan kun heilautan riimua ja narua tarhan portilla. Sen karva näyttää likaiselta ja märältä, mikä tarkoittaa harjaustuokion pitkittymistä ja juoksutusajan lyhenemistä. Minun ei tarvitse kahta kertaa komentaa, ennen kuin se jo seisoo vierelläni odottamassa talliin pääsyä - Voi sua Pepe, puhelen orille kun talutan sen oritalliin. - Mikä ihmeen poni haluu talliin tarhailemisen sijasta? Vastaus on mustanrautias norjassa asuva Pepe-niminen ori. Se on muutenkin ihan hassu, syö mieluummin joulukoristeita kuin porkkanaa, eikä sitä luultavasti haittaisi vaikka minä tällä sekunnilla hyppäisin sen selkään, mikä tietenkään ei käy päinsä: Pepeä ei ole vielä sisäänratsastettu eikä myöskään karsinassa selkään hyppääminen ole hyvä idea. Ori nuuskii innoissaan sen karsinan ovessa olevia joulukoristeita. Sidon riimunarun kiinni kalteriin ja alan harjata Pepeä sen karsinan edessä olevilla harjoilla. Päästän Pepen päässä olevasta sinisestä riimusta irti. Shetlanninponiori nostaa reippaasti laukan lumisella kentällä ja tekee pari laukkaspurttia. Seison keskellä kenttää ja odotan että Pepe hiukan rauhoittuisi ennen kuin alan hommiin. - No niin, sanon kun poni lopulta rauhoittuu ja kävelee luokseni. Silitän sen tummaa kaulaa ja otan sitten pari askelta taaksepäin. - Mene! Pepe vain mulkoilee minua, mutta kun heilautan riimunarua se siirtyy laukkaan ja alkaa laukkaamaan ympäri kenttää. Katson kun lumi pöllyää sen kavioiden alla ja kuinka sen sierainten ympärillä höyryää. Kohta Pepe siirtyy käyntiin ja annan sen kävellä hiukan ennen kuin pyydän sen uuteen laukkaan. Hyvä että pikkuruisesta Sveasta näkyy edes pää, sillä tammatarhassa on niin paljon lunta, että polvenikin ovat lumen peitossa. - Svedu, tule tänne, huutelen punaruunikkoa. - Tänään on joulu, tiesitkös. Sun joululahjakin on avaamatta! Harpon Svean luokse kun se ei näytä tulevan, ja otan kiinni sen riimusta. Muistelen viime vuotta jolloin annoin Svealle joululahjaksi pörröisen riimunarun ja Vanille nahkariimun timantein koristeltuna. Vanille riimu sopii kuin nakutettu ja Svea näyttää hiukan vaaleanpunaiselta pörrönarulta jalkoineen kaikkineen. Kun saavumme pikkutalliin huomaan Ellan karsinassa Loviisan ja Jasun Rican karsinan edessä. Molemmat harjailevat nimikkotammojaan ahkerasti eivätkä kuin päätään käännä ja heilauta kättä minun ja Svean astuessa talliin. Tervehdin molempia taluttaen Svean sen omaan karsinaan. Olen laittanut Svean päähän tonttulakin joulun kunniaksi ja omaa päätäni koristaa lahjapakettinauhoin kiedottu kypärä. Raippakin on saanut hiukan koristetta nauhoista eikä satulahuovankaan punainen väri haitannut joulumeininkiä. Tunnit eivät ole vielä alkanee, kello on nimittäin vasta varttia yli kymmenen, joten olemme Svean kanssa maneesin lämmössä treenaamassa. - No tonttuseni, ravataanko? kysyn, kuitenkin odottamatta vastausta ja pyytäen Svean raviin. Svean askeleet ovat hiukan Vanin askeleita vielä pienempiä, mutta onneksi minulla on nyt satulaa ja voin keventää. Maneesiin on jäänyt pari puomia ja yksi ristikko eilisen tunneilta, jotka olen suunnitellut hypätä. Siispä pienen alkuverryttelyn jälkeen käännän liinaharjan ravipuomeille jotka se ylittää hienosti pienten kolhujen saattelemana. - Hienosti tyttö, kehun ponia. Rapsutan ponia sen harjan alta ja kurottaudun laittamaan Svean tonttulakkia hiukan paremmin sen korvan päälle. Pienen lepokäynnin jälkeen otan taas ohjat käteen ja tulen pikkuisen ristikon pariin kertaan. Svea hyppää innoissaan ristikon ja minä istun tyytyväisenä sen selässä. Ojennan joululahjan Pepeä kohti. Ori katsoo lahjaa hetken, ennen kuin ottaa lahjanarusta kiinni, ja alkaa heiluttamaan lahjaa edestakaisin. Naurahdan ja repäisen sitten paperin auki ja näytän nuorukaiselle mitä paketista paljastui - nimittäin heppanamipussia. Pepe innostuu uudesta tuoksusta ja ottaa innoissaan suihinsa omenan makuisen namin jonka sille ojennan. - Hyvä että tykkäät, totean kun asetan pussin ponin harjakoriin, suljen karsinanoven ja suuntaan matkani ponitalliin. Vani hörähtää rauhallisena ja Svea kurkki kaltereiden välistä kun istuudun ponien karsinoiden väliin. Avaan ensin Vanin karsinan ja ojennan sille vaaleanpunaiseen paperiin kiedotun lahjan. Tamma vain haistelee paperia eikä edes yritä saada tietää sisältöä, joten joudun avaamaan paketin. - Kato, tässä on sulle hieno pinkki satulahuopa! kerron kun näytän Vanin nimikirjaimilla kirjailtua huopaa. Se on oikein Vanimainen: pinkki ja timanttinen. Paketissa on myös omenan pala, joka katoaakin nopeasti parempiin suihin. Lopulta on Svean lahjan vuoro. Svea haistelee innoissaan punaista pakettiaan ja yrittää avatakin sitä hampaillaan. Joudun kumminkin lopulta itse avaamaan paketin ja näyttämään tummanpunaruunikolle aivan uutta, sydämin koristeltua otsapantaa ja porkkanaa. Svea haistelee innoissaan lahjojaan ja nappaa sitten oranssin juureksen suuhunsa. - Hyvää joulua rakas Svedu. Maiss♥Vani 36HM
|
|
|
Post by Catu on Dec 25, 2010 0:30:05 GMT 3
Jeg kaller det jul
Haistoin kuuman glögin ja uunituoreet piparit. Tunsin kirpeän pakkasen poskissani. Maistoin jo mielessäni pehmeää piparia. Kuulin radiosta vaimeaa joululaulua. Näin joulukoristeita ja valoja ympäri Shelyesiä. Sekä kuudennella aistillani aistein jouluntunnelman lähelläni. Jouluaatto, tai norjalaisen suusta Julaften, oli vasta pääsemässä alkuun. Kaikki mahdolliset lastenohjelmat oli katsottu ja itketty The Snowmanille. Joulusauna lämmitettiin kotona vasta illalla, ja laudeille pääsisi lahjojen avaamisen jälkeen. Pakkasen puraistessa nenääni, pitkäkarvainen Nellakoira käveli vierelläni. Kiljuvat tuntilaiset ja ihkuttelevat hoitajat olivat viettämässä päivää kotona, mistä johtuikin piinaava hiljaisuus tallipihassa. Sheltti pomppelehti pienesti lumessa, raukan tassut taisivat olla täysin jäässä. Raoitin pikkutallin ovea ja kuulin pikkuponien hermostuneisuuden. Joku kuopi kivilattiaa ja toinen taas hirnahti. Nella puikelehti ovesta sisään, minä perässään.
Suloiset silmäteräni olivat ulkona pelaamassa lumisotaa, ainakaan karsinoissa ne eivät kyyhöttäneet. Saisin palata takaisin kylmän pakkasen armoille, nappasin vain pinkin ja oranssin riimunarun mukaani. Sheltti oli siirtynyt tallin satulahuoneeseen, missä oli liiankin lämmin lattialämmitys päällä. Saatoin jättää tallikoiran vahtimaan Ricaa ja Lorea talliin, ja livahdin suoraan pakkasen syliin. Lehtipuun rungot näyttivät olevan maalattu valkoisella ja kuusipuut roikottelivat lunta minkä jaksoivat oksillaan. Maisema oli samaanaikaan uskomattoman upea ja uskomattoman valkoinen. Tarhoille johtava tie oli aurattu luultavasti toissapäivänä, päätelmäni johtui siitä miten askeleeni muuttuivat kahlaamiseksi. Tammalaitumella seisoi yllättävän moni ja etsein katseellani voikon ja hiirakon värisiä tammoja. Vaaleanpunaisen värisen loimen tunnistin jo kaukaa, mikä ei valitettavasti kuulunut kyllä Lissulleni. Shetlanninponia puki pinkki toppaloimi ja welshiä taas vaaleanruskea.
Lilyan ja Vani kulkivat lähelläni, ponit olivat antautuneet helposti ettei minun tarvinnut uida lumessa niiden perässä. - Hei Katu! Kuului rento tervehdys yksityistallin suunnasta. - Oh! Salut Lynn, Ça va? Vastasin naisenalulle ranskalaisesti. - Ça va, vaaleaverikkö vastasi ja hymyilin hänelle. En juurikaan vielä osannut ranskaa, mutta alku oli riittävän hyvä. Vaihdoimme kuulumisia nauraen ja hymyillen, tammat vierelläni odottivat kärsimättöminä juttelutuokion päättymistä. Lopulta saatoimme päästää irti hetkestä ja talutin ponit pikkutalliin.
Kovaääninen hyräilyni täytti koko pikkutallin. "Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa...". Saatuani käsiini tammojen toppaloimet, huomasin Nellan nukahtaneen satulahuoneen oven eteen. Notkeilla ninjaliikkeilläni pääsin koiran ohitse ja katselin telineissä roikkuvia satuloita. Pinkki harjapakki roikkui satulahuoneen seinällä ja katselin sen päällä lököilevää tonttulakkia. Oranssin harjapakinkin päällä lepäsi karvainen tonttulakki. - Oi joulua, sanoin iloisesti joulutunnelman armoilla. Maiss oli tänään jo aiemmin käynyt Vanin kanssa pienellä joulukävelyllä, joten hommakseni jäikin hoito ja puunaus. Tämä hetki oli omistettu pienelle, karvaiselle, toffeenväriselle ponille. Sille pikkuselle sydänten varastajalle.
Vedin pitkiä, jouluisia harjausvetoja pitkin voikon väristä talvikarvaa. Mielessäni soi mitä kummallisimmat joululaulut samalla kun selvittelin valkoista harjaa, lähes takutonta ja pehmeää, sekä kiiltävää harjaa oli täysin turhamaista selvittää. Maisstonttu oli näköjään jo tänään tyhjentänyt kaikki mahdolliset glitterpurkit. Tamma kuitenkin näytti tyytyväiseltä saadessaan päivän aikana näinkin paljon huomiota. Kermavaahtoponi sai olla erittäin tyytyväinen elämäänsä. Olin jo täysin tyytyväinen ponin ulkonäköön, mutta en tahtonut vielä päästää irti Vanista. Jatkoin pitkiä vetoja ison pullamahan alta ja sivuilta. Takin taskussani pullotti punainen jouluomena ja shetlanninponi oli ilmeisesti jo haistanut sen. Erityisesti joululahjaa minulla Vanille ei ollut joten naurahtaen ojensin tammalle omenaa. Tamma puraisi puolet kiiltävän punaisesta omenasta ja ahmaisi suoraan toisenkin puolen. Kuolaiset kädet pyyhein vaivihkaan toppatakkiini ja viheltelin hetken kuin esittäen viatonta jollekin. Pikkutallin aukesi ja kurkkasin ruskeasta karsinasta ulos. - Hyvää joulua Katu! Piilolinssilikka, Kopsu tervehti minua. - Houhou! Huusin takaisin hymyillen, oli yllättävän upeaa nähdä tuttuja kasvoja. - Joulupuunaustako? - Sitä samaa mitä viime vuonnakin, sanoin naurahtaen. Samassa aloimme yhdessä muistelemaan.
- Hyvää joulua! Huusin pikkutallissa kun astuin sisään, pidin kädessäni kahta lahjaa, vähän isompaa ja vähän pienempää. Tietysti pikku-kulta-hani-mussukka-tamma-hoitsuni saisi isomman, ei se Maiss nyt mitään isoa saa... Vaikka kuinka kuvittelisi niin. Kyyristyin kyykkyyn ja kävelin eteenpäin matala, kuulin Vanin karsinasta puhetta. Ollessani karsinan edessä nousin nopeasti ylös ja huusin: - HOU HOU HOU! Maiss hätkähti ilonhuudolleni ja naurahdin. Vanikin katsoi nyt minua pää ylhäällä ja häntäkin oli noussut ylväästi ylös. - Mitäs sulla siinä? Tyttö nosti katsettaan kainalooni isoon pakettiin. - Aijai... Oot ollu liian ilkee mulle tänä vuonna että Vani saan tän... Sanoin pudistellen päätäni vitsaillen. Vani kuin irvisti Maissille ja tuli minua vastaan kun astelin karsinaan. Asetin paketin maahan ja tamma haisteli sitä turpa tuhisten. Vani tyskin älysi että se pitäisi repiä auki kirkuen innosta ja hypitä ylös alas kun on liian innostunut. Minä ainakin tein niin... - Jospa minä autan... Sanoin fiilistellen kun aloin repiä pakettia. Tamma perääntyi kuin sanoakseen; "Hei sinä päntti siinä! Älä riko mun lahjoi!" ja juuri päntti, ei mäntti. Avattuani lahjan Maissikin saapui katsomaan innoissaan lahjaa, se oli vaaleanpunainen satulahuopa ja ekstrana pari porkkanaa. Ei kestänyt kauvan kun yksi porkkana oli parempaa matkaa tekemässä, Vani pureskeli iloisen näköisenä oranssia pitkulaansa. Naurahdin kun näin asian kaksimielisesti, minulla oli silti suuri taito poistaa asia mielestäni. Kuulin tytön hihkaisun takaani ja näin Fionan hymyilevän. - Joululahjoja? Tyttö kysyi ja nikkasi minulle silmää. - Entä tykkäsikö Maiss siitä korusta? Fiona jatkoi ja katsoin häntä nyt murhaavasti. - Mistä korusta? Maiss kysyi nyt miettien ja tuijotin edelleen Fionaa. Näytin terottavani sormeani ja vedin sen sitten kaulani ohitse kuin ilmoittaen sanomaa; "Nirhaan sinut!". Fiona ymmärsi noin viiden minuutin päästä mihin tähtäsin. - Jaa... Tyttö sanoi ja hänen alahuulensa tuntui isontuvan, hän luikki takaisin Loren karsinaan ja kuulin sieltä sitten naurua. - Totah. Ostin sullekin lahjan, sanoin kuin yrittäen sanoa samalla; "SUPRISE!" Maiss otti innoissaan pienen paketin kädestäni ja avasi sen. Koru arvoa en tahtonut sanoa mutta kallis se oli ollut. Korussa oli hopea ketju ja itse koru oli valkokullasta tehty jalustin. Jalustimen pohjassa oli timantteja, en silti tiedä olivatko ne aitoja. - Katu... Maiss sanoi ja tuntui kuin hän alkaisi vetistelemään. - Niin armaani? Kysyin vitsaillen mutta vitsit jäivät sikseen kun Maiss tarttui minua niskasta ja halasi. Hänen kyyneleensä tunteutuivat hupparini lävitse ja halasin nyt myös tätä. - Oii... Se on siis totta... Te seurustelette... Kopsun ääni kuului takaani ja Maiss irrotti minusta. Irvistin silmälasi päiselle tytölle ja Maiss nosti saamaansa korua. 2009
Olin jättänyt Vanille joulurauhan ja siirtynyt Lissun karsinaan, Kopsun vierelle. Tyttö puunasi hiljaa poniaan, kun itse tein nopean kampauksen Lilyanille. Jouluaatto tuntui joka kerta vierivän liiankin nopeasti, vaikkapa kokoajan odotti iltaa. Heilautin kättäni brunetille ja samalla talutin poniani ulos pakkaseen. Ilma suorastaan haukkaisi palasen poskistani kun avasin tallin oven. Pihassa heilautin itseni kätevästi Lilyanin selkään ja tunsin tamman talvikarvan allani. Pehvallani oli sentään joku superlämmitin, maiskuttaessani Lissun liikkeelle itse nostin kaulahuiviani nenään asti. Huovutetut lapaseni sentään pitivät sormeni turvassa ja pystyin nauttimaan joulukävelystämme.
Lilyan kulki laahustavin ja laiskoin askelin pitkin metsätietä, istuin ponin askelien mukana enkä edes koskenut ohjiin. Heiluttelin jalkojani ilmassa ja tunsin miten Lissu kahlasi lumessa eteenpäin, suorastaan ui. Kuusia peittivät lumikinokset ja ilta oli pimeä, lumi kuitenkin heijasti jokapuolelta mukavasti valoa ja näin eteenpäin. Lopulta tartuin ohjiin ja painoin hellästi pohkeita tamman kylkiin. Poni lähti liitävään raviin ja istuin selkä hieman kyyryssä mukana. Tunsin oloni rennoksi ja olin kuin liimannut pehvani ponin selkään, lumi pöllysi kulkiessamme eteepäin ja minua hymyilytti. Miten upealta tämä saattoi tuntuakaan. Täysin valkoinen maisema kiisi ohitsemme ja lopulta annoin Lilyanin nostaa laukan. Laukka keinutti ja helpotti, poni itse sai irroitella pitkin metsää ja saatoin nauttia ilmasta. Vedin talvi-ilmaa syvään henkeen, tähänhän voisi jäädä riippuvaiseksi. Tuottihan tämä mielihyvää ja olisin halunnut pysyä tässä hetkessä kauvemminkin. Hiljentäessäni ponia takaisin raviin, sain koota hieman enemmän ohjia jotta tamma hidastaisi. Annoin ponin verrytellä hieman ravissa ennenkuin kävelimme jälleen.
Lilyan kuunteli upeasta apujani ja tunsin omahyvän nousevan päähän, olisipa se aina tälläistä. Huokaisin hieman haikeasti, Lilyanin tulevaisuus oli alkanut jälleen pyörimään mielessäni. Tiesin järkyttävän hyvin kuinka epäaktiivinen olinkaan ponin suhteen. Mutta, se oli minun silmäteräni, kukaan ei sitä ainakaan saisi. Tiesin jo mitä luultavasti minun tulisi tehdä, mutta otin ajatuksen pois mielestäni, nyt oli sentään joulu. Lilyan käveli rauhallisesti takaisin Shelyesin pihaan ja huomaan miten Meeba huitoo minua tulemaan päärakennukseen. Hymyilin viekkaasti ja mietin joulua.
God Jul! Vani 105hm & Lilyan 18hm
|
|