Brella tarinoi

[Jassu]

Brella frá Vatn "Brella"

Islanninhevonen, tamma
Omistaja: Jassu
Hoitaja: Saana
Omille sivuille

[Jassu]

20.8.2009 // This is the story of love, let's make it last forever

Hymyillen katsoin riimunvarressa teutaroivaa islanninhevosta, joka tanssahteli ryhdikkäästi sieraimet laajentuneina. Se oli tiettävästi hermostunut, sillä se pääsisi nyt ensimmäistä kertaa kentälle Shelyesissä. Minä kokeilisin miten poni toimii, joten nostin kevyesti musta-harmaan ilmastoidun ratsastuskypäräni mustanruskeiden hiuksieni päälle. Kliksautin lukon kiinni koettaen samalla pitää laikukasta islantilaista kurissa.

»Kiitos.», henkäisin varustejuhdalleni Viiville, joka kiikutti minulle Brellan nahkaisen satulan.
»Ole hyvä», tyttö vastasi nopeasti ojentaessaan kapineen minulle. Samalla kädenliikkeellä hän nappasi riimunnarun kädestäni.
Nostin vaivattomasti satulan Brellan selkään, - tosin poni ei siitä paljoa pitänyt. Reppana kun steppaili takajaloillansa miltei 360 astetta ympäri. Oli kaunis päivä, joten varustimme sen ulkona. Jopa näillä korkeuksilla aurinko paistoi yhä kirkkaasti, vaikka aamulla oli ollut vajaa 5 astetta celsiusta. Ainakin tänään olisi vielä lämmin päivä, mikä oli hyvin poikkeavaa verrantona Lofoottien normaaleihin sääolosuhteisiin. Olihan nyt jo miltei syyskuu.
Avasin päitsien lukon ja kiepautin ne nopeasti Brellan kaulalle. Avasin nahkaisen suitsipaketin ja ujutin kuolaimet nopeasti ponin suuhun, ennen kuin se ehti huomatakaan. Breli vaikutti hyvin levottomalta tanssahdellessaan ympäriinsä, mikä oli toisaalta aika ymmärrettävää. Ketä tahansa nyt hermostuttaisi joutua töihin vieraassa paikassa.
»Okei, nyt mennään», lausahdin ja naksautin kerran. »Ja tule sitten toki nauramaan, kun Brella ei toimi», virnuilin Viiville.
»Tottakai», tyttö myhäili ja seurasi takanamme kentälle.

Hymyssä suin kapusin ponin selkään. Olo oli kuin ensikertalaisella; en ollut pitkään aikaan mennyt näin pienellä ponilla, vaikka olinkin yhä sopivan mittainen. Viimeksi kun ratsastin 180-senttisellä Kassulla.
Jalustimet olivat kuin olivatkin minulle oikean mittaiset, joten niitä minun ei tarvinnut alkaa säätämään. Nykäisin satulavyön kireälle juuri oikealla hetkellä, sillä Brella ei joko tahallisesti tai ehtimisen takia pullistellut lainkaan. Painoin alapohkeeni kiinni tamman kylkiin, ja tämä lähti eteenpäin tasaista, nykivää käyntiä.

Tuijotin ponin pörröistä harjaa. Sen tuuheuden takaa tuskin erotti sen ruskeita korvia, mutta silmäkulma ja sierainkulma näkyivät varsin hyvin asettaessani sitä sisäänpäin.
Brella asteli eteenpäin varsin rivakkaa tahtia. Tunsin, kuinka se nytkähteli säikähtäessään miltei jokaista varjoa, jotka heittäytyivät kenttää reunustavien pienien kuusien juurilta. Toivottavasti se pian tottuisi uuteen elinympäristöönsä. Nostin ravin jo ensimmäisistä pohkeista. Avut tuntuivat menevän läpi liiankin helposti.

Kevensin ulkojalan tahtiin reippaasti. Tamman kaviot polkivat kentän laidalle syvää uraa, joten vaihdoin kulkureittiämme hieman sisemmäksi. Taivutin ponia tekemällä ympyröitä ja erilaisia kääntymisharjoituksia. Tänä vuonna minun aikeinani oli kouluttaa Brellasta helppo A-tasoinen, sillä tamma oli vielä melko nuori. Lisäksi ei osaavuudesta olisi mitään haittaa tuntiponin uralla.
Papurikko ratsuni alkoi jo pikkuhiljaa kyllästyä uralla ravaamiseen, joten nostin vasemman, keinuvan laukan. Sen tuuhea, lähes valkea harja hulmusi sen askelten tahdissa, vaikka ilma seisoi eivätkä puiden lehdet liikkuneet senttimetriäkään. Istuin rennosti Brellan satulassa ja myötäsin sen liikkeitä. Ohjasin sen välillä ympyrälle ja taivutin sitä hieman. Vaihdoin suuntaa kokorata-leikkaalla ja koetin samalla vaihtaa laukkaakin. Kuten jo ennalta arvasinkin, se ei onnistunut. Eihän Brella nyt kaikkea voinut osatakaan. Hymähdin itsekseni. Hiljensin rauhalliseen tölttiin.

Brella tölttäsi pää korkealla ja korvat hörössä, vaikka jälkimmäisiä ei tuuhean harjan takaa paljoa erottanutkaan. Brellan askelissa oli varsin mukava istua, joten annoin jalkojeni levätä rentoina pitkin islanninhevosen pulleaa kylkeä.
Hidastin tamman käyntiin ja annoin sille vapaata ohjaa. Silti se nyki päätään alas vähän väliä tai oli lähteä raville. Tyypillistä Brellaa, ajattelin itsekseni.

Lopputunti sujui rauhallisissa tavanomaisissa merkeissä. Tosin sen ”rauhallisen” voi käsittää monella tavalla; - mitä nyt Brella hieman loikki ja pomppi sinne tänne lintuja säikkyessään ja milloin pinkoi pakoon omaa varjoaankin.
Laskeuduin pehmeästi alas puuskuttavan islanninhevosen selästä, ja löysensin saman tien satulavyötä kahdella reiällä. Taputin tammaa kaulalle ja otin ohjat käteeni.

»No, miten meni?», Viivi pommitti heti tallin ovella.
»Melko hyvin», vastasin nopeasti.
»Miten niin melko?»
»No, siten niin, mitä nyt välillä loikki ja pomppi ja sätki miten sattuu mutta…»
»Mutta?»
»Silti se meni mahtavasti. Brella on loistava poni», tuumailin.
»Näin on», Viivi myöntyi ja käännähti pois suunnatakseen ulos tallista.

»Tiedätkö, Brella…», puhelin itsekseni hopeanmustalle islanninponille. »Sä olet ihana.» Tamma henkäisi kuuluvasti.
»Jonain päivänä meistäkin tulee vielä jotakin», sanoin. »Jotakin suurta. Ja se kestää.»

Jassu + Breli 1HM

[Jassu]

24.8.2009 // Ongelma jos toinenkin

»Soo, Brella, et sinä voi noin käyttäytyä maastonvetäjänä», hyssyttelen ruskeansävyistä valkoharjatammaa, joka jälleen kerran on saanut pieneen päähänsä vedättää kenttää ympäri pää viidentenä jalkana. Saankin nykiä ohjista aimo tovin, ennen kuin islantilaiseni malttaa hiljentää edes rivakkaan tölttiin. Istun muitta mutkitta ponin pyöreässä selässä, muttei kiitolaukkaa voi sanoa mukavaksikaan. Huokaisen raskaasti, kun saan tamman viimein pidätettyä rauhalliseen käyntiin.

»Me lähdetään nyt maastoon, tuletteko seuraa pitämään?», kysyn Ilonan selässä olevalta Viiviltä. Tyttö näyttää olevan liian keskittynyt pohkeenväistöön vastatakseen, joten huokaillen kävelemme kaksistaan kentän portin läpi kohti tallipihaa.
»Maastoon menossa?», Maiss huikkaa yhtäkkiä huomaamattani pikkutallin ovelta.
»Maiss? Ai, joo, pakkohan se…», virnuilen. »Jos tällaisen nitrokapselin heittää maastonvetäjäksi ilman treeniä, luvassa on kunnon fiasko.» Maiss remahtaa nauruun sanoistani.
»Vai että nitrokapseli…», hän hihittää ja seilaa paikalta. Hymähdän ja päätän jatkaa matkaa.

Ilmassa on jo vivahdus syksyä; - ilmat ovat alkaneet viiletä pikkuhiljaa, vaikkeivät ne Norjassa ikinä mitään helteitä olekaan. Joissain satunnaisissa koivuissakin erottaa jo hieman ruskan sävyjä, ja pihlajanmarjat loistavat jo punaisena puiden latvuksissa.
Brella kävelee – ihme kyllä – kovin rauhallisesti. Sen pienet, ruskeat korvat liikkuvat tuon tuosta miltei joka ilmansuuntaan; sekin taitaa nauttia rennosta maastolenkistä. Muistutan sitä olemassaolostani antamalla kevyen puolipidätteen.
Myötään Brellan tasaista tölttiä koko vartalollani. Tunnen sen jokaisen liikkeen jokaisessa ruumiinosassani. Olen täysin rentona, mikä rentouttaa Brellaakin huomattavasti. Pitääpä pistää korvan taakse ensi poukkoilukohtausta varten.
Kopautan varovasti Brellan kylkiä ja annan hieman löysempää ohjaa. Se siirtyy huomaamattomasti raville ja pidentää askeltaan hieman. Sen selkä jännittyy, ja poni vaikuttaa nyt muutenkin paljon kireämmältä.
Mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi, ajattelen tympääntyneenä yrittäen samalla pysyä Brellan äkkinäisessä sivuloikassa. Ties minkälaisen monsterin sekin juuri paikallisti polunreunasta.

Sillan yli päästyämme alamme lähestyä Kornblomstia – ja laukkasuoraa. Olemme matkanneet jo reilun puoli tuntia, emmekä ole vielä edes puolivälissä suunnittelemaani reittiä. Hiljensin käyntiin ja annoin Brellan hengähtää ennen laukkasuoraa.
Käveltyämme hetken hiekan ja soransekainen maastopolku muuttui kokonaan paksuksi hiekaksi. Maa oli ihmeen kova – siitä ei tiettävästi oltu kuljettu hetkeen. Brella pysähtyi kuin seinään. Mistä ihmeestä sekin aina sai jotain yhtä typerää päähänsä? Ei auttanut, vaikka kuinka naputtelin raipalla ja potkin pohkeilla, se seisoi itsepintaisesti keskellä maastopolkua.
»Älä nyt heittäydy hankalaksi», manasin islantilaista ja pöläytin raipalla perseelle. Se ilmeisesti tehosi, koska mukisematta lainkaan islantilainen siirtyi rauhalliseen passiin. Ehkä sittenkin oli vielä toivoa.

Jassu + Breli 2HM

[Jassu]

19.1o.2oo9 // Elämän hymy
Yhteishoito Kassulle ja Brellalle

Virnuilin omahyväisesti Catulle, Serille ja Maissille, jotka joutuivat (vasten tahtoaan, tai sitten ei) yhteisvoimin hinkuttamaan hoitoponinsa Vanin puhtaaksi tämän pyöriskeltyä lumen ja mudansekaisessa liejussa. Catu ja Seri mulkaisivat minua tympääntyneenä ja Maiss tyytyi vain näyttämään kieltänsä. Kävelin tottuneesti kodikkaaseen yksityistalliin, jonka kivikautinen radio pauhasi Metro Stationin hittibiisiä Shake it. Kassu hörähti minulle tuttavallisesti, mutta pörröinen islantilaiseni tyytyi kyhjöttämään karsinansa nurkassa mielenosoituksellisesti.
Ruskeankuviollinen vaaleaharja ei korvaansa lotkauttanut, vaikka avasin Kassun karsinan oven sen kirskuessa korviariipovasti. Saakeli, ovetkin pitäisi öljytä talveksi. Hommaa riittäisi, ja paljon. Valtava oldenburgilaisruuna oli minua hieman päälle viisitoista senttiä pidempi, mutta se ei minua haitannut. Lempeä jättiläinen antoi minun harjata sen kauttaaltaan ilman mukinoita – tosin, siinä ei paljoa harjattavaa ollut. Lyhyt ja kiiltävä karva nuoli sen lihaksikkaita muotoja, ja epäilinpä, ettei se talveksi paljoa edes kasvaisikaan. Saisipahan poika jälleen kyhjöttää viltti niskassa sen nelisen kuukautta.
Viivi astui ovesta sisään ja tervehti, sitten se meni hinkuttamaan sitä Iipariansa. Vuonohevonen tervehti tyttöä turpa pitkällä karsinanoven yli ja oli muutenkin varsin mielissään omistajansa tulosta. Toisin kuin oma issikkatammani. Millainenhan senkin jälkikasvusta oikein tulisi, kun itse on tuollainen yrmeä arkajalka? Ajatus sai minut naurahtamaan itsekseni.
Nostin Kassun painavan kavion käsieni varaan. Oikeammin, Kassuhan sen nosti. Minun ei tarvinnut kuin tukea hieman alta ja kaapia paskat pois sen kenkien välistä. Helppo homma. Ninnikin oli ihan vasta käynyt ruunaa puunaamassa, mikä helpotti työtäni huomattavasti. Onneksi Brellakin varsoisi ennen joulua, niin saisin sillekin väliaikaisen puunajan. Itselläni kun ei aina aika riittänyt moiseen.

Siirryin karsinalta seuraavaan, islantilaiseni luokse. Se kyhjäsi edelleen hilkulleen samassa asennossa, ja sain tehdä töitä saadakseni tamman karsinasta ulos. Nappasin suuren puisen varustearkun kannen päältä punavalkoisen juoksutusliinan ja köpöttelin maneesiin päin.
- Juoksutaksää ton Brellas?, Viivi huikkasi perääni.
- Joo, vastasin nopeasti tytölle.
- OK. Mä vien sitten Ilonan vähän myöhemmin treenailemaan.

- Sheik, sheik, sheik, she sheik iit, rallattelin matkalla maneesiin äsken kuuntelemaani kappaletta.
Pimentyvä ilta ja tummansininen taivas saivat tunnelman jotenkin kolkoksi. Öinen Norja. Lyhtypylväiden valosta kimaltava lumi hohti ympärillämme kävellessämme tutun pihan poikki viininpunaiseen puumaneesiin. Pitäkää ovenalus tyhjänä lumesta, muuten jäätyy kiinni pakkasella!, luki maneesin ovessa kummallisella käsialallani. Talutin pimeänpelkoisen ponini sisälle valoisaan maneesiin ja suljin oven vaivattomasti. Aplodeja, sentään yksi ovi oli kunnossa näillä tiluksilla.
Brella tanssahteli ees taas takaruumiillaan. Sitä ei näyttänyt huvittavan kipittää narun päässä, vaan se olisi mielummin töltännyt siksakkia uralla. Pakkohan se oli Brelluskallekin jotain keksiä, kun toinen oli vielä kantavanakin. Päästin pikkuhiljaa narua löysemmäksi, kunnes se oli täydessä mitassaan ja nappasin katsomon kaiteelta lyhyen raipan. Pitkää nyt en tarvinnut, olihan Brella kuitenkin sen verran virkku.
Islantilainen asteli rivakasti suurella ympyrällä eteenpäin. Tiineyskään ei vielä onneksi näkynyt. Sen lähes valkoinen häntä huitoi ylös ja alas ja raudoitettu kavio alkoi polkea maata töltin tahtiin. Annoin tamman töltätä hetken ja koetin hidastaa menoa raville. Tamma ravasi vastahakoisesti ja koetti koko ajan nostaa töltin. Viuhautin raipalla ilmaa ja sain näin Brellan nostamaan kauniin, pyörivän laukan. ”Soo” ”Hidasta vähäsen” ”Laukka nyt, hipi hipi.” Sain sanella alituiseensa käskyjä issikalle. Sen paksu harja heilui hassunkurisesti kiitolaukan tahtiin ja tamma innostui pukittelemaan omaksi riennokseen. Kiskaisin kevyesti juoksutusliinasta ja näin tamma hidasti menoaan liitävään passiin.

Kauniistihan tuo tamma kulki. Toivottavasti varsa perisi ainakin tuon ominaisuuden emältään. Luonteen saisi kyllä periä ihan vain isänsä puolelta, ajattelin. Katsoin ikkunoita, joiden alapinnat olivat peittyneet lumikerroksesta. Talvi oli tulossa.

[Jassu]

6.11.2009 » Odottavan aika on pitkä

Voi Brella, Brella, Brella. Tyhymä poni oli pyöriskellyt itsensä aivan loskaiseksi, ja narun päässä läähättävä Nella vaati osakseen huomiota nykimällä ärsyttävästi collegehousujeni lahkeita.
»Juu juu, pikkuinen», huoahdan koiralle. »Malta nyt hetki ku tuokin adonis pitäis tuolta metsästää.»

Oli ilta. Kaikki hommat oli tehty; Kassu ratsastettu (ja Ninni hoiti sen loppuun), Brella ruokittu ja kävelytetty, rakki lenkitetty ja safkat annettu, akvaariomonnit hoidettu, talli lakaistu,… Vielä viimeinen kopukka sisälle, talli lukkoon ja päärakennukseen orrelle. Uljas ratsuni vain teki härkäsestä kärpäsen, ja kökötti mielenosoituksellisesti kaukana laitumen nurkassa.
»No, Ninja, säähän olit lammaskoira. Vuh, vuh, ala paimentaa tuo issikka tänne», läpätin kuivasti ja talsin muhkuraiseksi kovettuneessa mudassa ponia päin. Nella katsoi minua kuin idioottia ja jäi itse kiltisti nuuskimaan puuaitojen tolppia. Irvistin koiralle itsekseni ja muristen jatkoin matkaani armaan Brellani luokse.

»Heippulihei, muru», puhelin läskistyneelle tammalle. Sen maha oli paisunut kuin pullataikina konsanaan. Joulukuussahan oli laskettu aika. Siihen oli vielä aikaa, mutta silti Brella vaikutti yllättävän paksulta.
»Annas nyt ottaa suosiolla kiinni», huokaisin. »Ja ens kerralla, pliis, tuu vähän lähemmäs porttia. En jaksais tarpoa sataa metriä tässä löllössä.» Brella mulkaisi minua kuivasti muhkean otsatukkansa alta ja talsi sitten vierelläni veräjältä ulos.
Nella pakeni teatraalisesti minua ja Brellaa oritallin purulaan. Siinäkös vipeltäköön. Talutin armaan islantilaiseni yksityistalliin, keskisiipeen, valtakuntaani. Sillä käytävällä oli vain kaksi karsinaa, varsomiskarsina ja Brellan karsina, joten kukaan ei piitannut, vaikka levittelinkin varusteitani pitkin seinustoja. Kätevää.
Laiskasti Brella käännähti karsinaansa. Valtava Kassu hörähti tälle varsomiskarsinasta ja jatkoi iltaheinien natustelujaan. Maiss ja Catu olivat ilmeisesti jakaneet heinät hevosille. Hyvä, hyvä.

»Vielä täällä?», hiippari-Viivi pöläytti takaani yllättäen. Päästin ilmoille epämääräisen vingahduksen ja rääkäisyn välimuodon, jolle tyttö käkätti kovaan ääneen.
»Hiljaa.», huoahdin tytölle melankolisesti. »Hain justiin Brellan sisälle ja nyt painun kohta sisälle. Ninjakin pakeni johonkin.»
»Joo, mää avasin sille oven ku se vinku päärakennuksen edessä. Mäkin taidan soittaa kyydin piakkoin…»
»Justiinsa.», pamautin ja venyttelin selkääni laiskasti. »Uh, taidan mennä nyt sisälle, täällä on aika vilpoisaa.»
»Joo, no, nähdään sitten öö… joskus.», tyttö virnisti ja kääntyi kannoillaan kohti ovea. »Moido!»
»Moido», huikkasin nopean vastauksen ja hetken kuluttua seurasin tyttöä ulos ja sieltä päärakennukseen. Kylmä talvipakkanen toi mieleeni lumen, lumi talven ja talvi joulun. Joulu taas toi mieleeni varsat ja varsat Brellan. Pian tosiaan olisi joulukuu. Aika kului silmittömän nopeasti.

JassujaBrellajaNinja 4HM

[Jassu]

7.11.2009 » Kuurupiilosta

»Nellaa»
»Ala tulla tänne»
Shetlanninlammaskoira ei ottanut kutsujani kuuleviin korviinsa. Viattomana se haukahteli ja möyhi puruja valtavan puruvuoren päällä. Maanittelin koiraa oritallin edustalla, ja näytin varmaan varsin epätoivoiselta touhutessani. Murahdin vihoissani ja käännyin selin koiraan. Pokkana sitten kävelin takaisin yksityistalliin, mutta korvieni välissä sauhusi silti ajatus haravoinnista. Ninjan ansiosta puolet puruläjästä lojui maanpehmikkeenä. Ja pah.

Läski-Brella kyhjäsi ihmeen esimerkillisesti karsinan etuosassa nuokuttaen päätänsä oven yli. Se ei potkinut ovea eikä kiljunut korviavihlovasti. Hienoa, hienoa.
»Jassujassujassu, arvaa mitä!», Viivi huohotti tallin ovella ja käveli rauhallisesti eteeni.
»Annas kun arvaan: Ninja on hajottanut purukasan, ja nyt se lojuu pitkin pihaa.»
»Mistä arvasit?», tyttö ihmetteli. Jätin suosiolla vastaamatta ja hymähtäen nykäisin suuni virneeseen vastaukseksi.

Kävelimme rinnakkain oritallin ennen-niin-puhtaalle edustalle. Nella oli paennut teille tietymättömille. Perhanan pentu, eihän se osannut edes tulla käskystä luokse; ties millainen merikotka senkin tuolta puskasta nappaisi.
»Katohan vaan», sanoin Viiville. »Kun se jää kiinni, se toljottaa meitä koiranpentuilmeellä ja vikisee. Ei sille voi olla vihainen.»
»Mm. Voi toista, antaa pikkusen leikkiä, vielä kun sillä on sen aika.»

Viivi hymyili hennosti ja viittoi minut oritallin seinustalle, jossa roikkui erilaisia lumilapioita, talikkoja, luutia ja haravoita pitkissä, ruostuneissa nauloissa. Nappasin reunimmaisen haravan, joka oli mielestäni sopivan tiheäpiikkinen tekemisiini. Viivi seurasi minun esimerkkiäni ja nappasi hänkin haravan kouriinsa.
Melankolisesti ja teatraalisen masentuneesti haravoimme puruja yhteen kasaan. Nellan haukku kuului jostain parinsadan metrin säteellä tarhoille päin. Ihan sama. Sielläkös vilistäköön. Brellakin pitäisi vielä kävelyttää tänään, joten vuhkoira saisi samalla lähteä reippailemaan. Huoahdin raskaasti.
»No niin», sanoin, kun olimme kutakuinkin valmiita. »Eiköhän tuo jo riitä.»
»Juu kai.», Viivi henkäisi hiljaa.

»NEEEEEEEELLAAAAAA?», kieuin tarhojen lieppeillä. Viivi naputteli ärsyttävästi päkiällään jäätynyttä maata.
»Jos mää vaikka laulaisin nii se tulis?», tämä kysyi silmät säihkyen. Mitähän sekin oli taas vetänyt. »Inn the jungle, the mighty jungle, the lion sleeps toniiiiiight…»
»Joo, ei kiitos», räkätin. »Sun laulus hivelee korvia. Raastinraudalla.»
»Hmh.», tyttö vastasi myrtsinä ja sitoi kätensä tiukasti puuskaan. Virnistin leveästi vastaukseksi.
»Jos nyt vaan etsittäis se Nella.»
»No siinä onkin ettimistä», naurahdin ja osoitin kummallisesti läähättävää karviaismarjapusikkoa.

[Jassu]

23.11.2009 // Masennusta(ko?)



Tamma seisoskeli varsin apaattisen näköisenä keskellä laidunta aamusella, taitaa sitäkin paksuna oleminen rassata. Onneksi varsa syntyy pian, oli Brellan vatsa sen verran paisunut.

// JEE 30min työ x---D

Oks tää niinku 6hm? Paitti samahan se on : DD

[Jassu]

28.11.2009 // Hän on täällä

»Jassujassujassu, äkkiä tänne!», Maiss vouhotti kuin aaveen nähneenä. »Brellalla ei ole kaikki hyvin!»
Viimeinen lause sai minut säpsähtämään. Tiesin, että tamman synnytys voisi käynnistyä minä hetkenä hyvänsä, ja näin ollen juoksimme kiireen vilkkaa yksityistalliin. Brella kiljui tuskissaan ja vauhkosi karsinassaan, sen lihakset värähtelivät ja tiesin, että sillä oli kipuja.
»Hei, sinut on saatava tuohon toiseen karsinaan!», huusin, puoliksi Brellalle ja puoliksi Maissille, ja onneksi Maiss tajusi mennä avaamaan varsomiskarsinan oven.
»Mitä ihmettä…», paikalle ilmestynyt Catu tuijotti kärsivää tammaa luukku auki.
»Brella synnyttää pian.», vastasin kireästi. »Okei, tamma, vain muutama askel, kyllä sä pystyt siihen…»

Avasin karsinan oven ja Brella säntäsi pää viidentenä jalkana läskimahansa kanssa suureen varsomiskarsinaan, jossa se pyöri ympyrää. Pian se lyyhistyi voimattomana maahan kyljelleen ja haukkoi henkeä.
»Ihan rauhassa, Breli, pian se on ohi ja sinulla on pieni ja pörröinen vauva…», Catu koetti rauhoitella tammaa, joka kyttäsi minua suurilla silmillään apuapyytävästi.
»Kyllä sä pärjäät, Brella.», sanoin jo hieman huolestuneemmin.
»Odotetaanko me tässä, vai?», Maiss kysyi.
»Joku meistä kyllä voi mennä karsinaankin», vastasin. »Mä luulen, että sitä ei kannata nyt jättää yksin.»

Kävelin kylmänrauhallisesti karsinaan, Brellan viereen ja silitin tamman lämmintä poskea. Sen tumma karva ja valkoinen harja oli yltäpäältä paksun purukerroksen peittämä ja sen sieraimet olivat laajentuneet. Tiesin hetken olevan lähellä. Ulkona kuului haukuntaa, ilmeisesti Nellaperkele aisti jotain olevan vinossa; - tai sitten se vain kuuli Brellan epätoivoisen kiljumisen. Katsahdin taakseni tyttöihin ja shetlanninlammaskoira hiliputti yksityistalliin aivan selkäni taakse. Maiss koppasi koiran tottuneesti syliinsä ja rauhoitteli sitäkin.
»Ssh, nyt sä joko olet hiljaa ja katsot tai olet hiljaa ja katsot.», Maiss supatti koiralle.
»Niin, tai kolmas vaihtoehto on että painut hevonhemmettiin täältä, täällä on tiätsä synnytys meneillään», Catu jatkoi pieni hymynkare poskillaan.

Brellan ruskeanpilkullinen karva alkoi muuttua hikiseksi ja se oli jo alkanut ponnistaa. Hyvä niin – toivoin vain, että eläinlääkäriä ei tarvittu. Huokaisin raskaasti ja pidin katseeni yhä tiukasti hikisessä tammassa. Tamman kupeet kohoilivat epäilyttävän kiivaasti ja sen jalat säpsähtelivät hallitsemattomina. Sen väsyneet silmät olivat suljetut, mutta aina, kun sanoin jotain, se avasi ne raskaasti ja katsoi suoraan minuun, kun istuin aivan sen pään vieressä. Sen silmistä loisti väsymys ja pelko, sen katse oli tyhjä ja voimat lopussa. Toivoin hartaasti, että varsa olisi pian täällä, ettei Brellan tarvisi kärsiä enää pitkään. Sitten kaikki olisi ohi, ja meillä olisi pieni issikkaperhe seuranamme. Brellan hengitys rahisi ja se pärski väsyneenä. Kaikki ympärillä aistivat kireyden ja väsymyksen. Katsoin nopeasti takanani oleviin tyttöihin, ja Maiss kävi nakkaamassa Nellan yksityistallin ulkopuolelle. Tytöt siirtyivät varovasti taakseni karsinan sisälle ja pidimme karsinanoven varmuuden vuoksi auki. Aina muutaman minuutin välein rankat supistukset vavisuttivat Brellan heikkoa ruumista sen yrittäessä ponnistaa. Synnytys oli jo pitkällä.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla. Paikalle sattunut Viivi oli värvätty työjuhdaksi hakemaan heinää hevosille, oikein tupla-annoksen varsaa varten. Tiesin, että siitä oli tulossa aika rimpula, kun ei päässyt heti laitumelle ruohoa mässyttämään. Perhanan talvi. Miksi ylipäätään piti olla talvia? Siksikö, että viattomat maailmaan syntyneet varsuliinit eivät saisi tuoretta ruokaa ensimmäisinä päivinään? Kuolis pois kaikki talvet, niin olisi paljon parempaa. Ajatuskupla poksahti pääni sisällä ja keskityin jälleen Brellaan.

»Jassu hei, varsa syntyy», Catu henkäisi hiljaa. Se hetki oli aivan käsillä, Brella ponnisti kaikella voimallaan ja varsa pullahti pian maailmaan. Brella makasi nyt helpottuneena ja velttona vieressäni ja koetti saada hengityksensä jälleen tasaantumaan. Se nuoli äidillisesti varsansa puhtaaksi ja me hymyilimme. Se oli tamma. Pieni rimpula tammavarsa. Se oli linnunluinen ja takkuturkkinen, aivan äitinsä näköinen pallero. Sen karva oli paksu, aivan kuin se olisi tiennyt syntyvänsä lumen keskelle kylmään maailmaan. Sen turkin väri peilasi Brellan karvaa ja lyhyt, pörröinen harja oli aavistuksen Brellan harjaa tummempi, eikä sen turkkia komistaneet vaaleasävyiset pilkut, kuin Brellalla. Sen juuri auenneet silmät olivat suuret ja kirkkaat, se katsoi meitä, ympärillään olevia ihmisiä uteliaasti maasta ja hapuili ylös.

»Voi pieni, et sinä vielä voi ylös nousta», Viivi sanoi kun heitti rehevät tuoreheinät tammojen eteen. Brella nousi väsyneenä ylös ja ravisutti hikistä turkkiaan. Se oli tehnyt hienon työn, kun oli saattanut maailmaan näin upean varsan. Brellan oman vauvan. Leveä hymy kihosi kasvoilleni ja nousin polvet niksahtaen ylös. Taputin Brellaa vuolaasti sen lämpimälle kaulalle ja se pärskähti.
»Hieno tamma», kehuin. »Nyt säkin olet äiti.»

Yksityistalliin alkoi virrata porukkaa. Fiona tuli ensimmäisenä ihailemaan issikkaoriinsa lasta ja tämän jälkeen paikalle sattuivat Seri ja Cicca. Varsa oli huojentunut ympärillään pyörivistä ihmisistä, mutta nautti silti täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Brella pökki äidillisesti samettisella turvallaan varsaa, eikä sen ilkikurisesta luonteesta näkynyt merkkiäkään. Varsa nousi äitinsä turvan alla vapisevin jaloin seisomaan ja koetti hyppelemällä ympäriinsä pitää tasapainon kohdallaan. Huokailimme joukolla ihastuneina varsan toilailuille ja puhelimme kaikkea. Brellan paksu vatsa oli poissa. Se seisoi nilkkojaan myöten ekstrapaksun purukerroksen keskellä ja silitteli varsaansa. Nyt olin näiden molempien onnellisten islanninhevosten omistaja.

[Jenna]

lumessa kirmailua

02/12/09

heta oli kyllä tosi söpö ku se leikki lumessa innokkaana! äitimuori-brellaki jäi jälkee ;p ilta laskeutuu!
..no en oo kyl enne hopeanmustaa värittäny, mut kai toi menettelee! onnistu hyvi, ja tykkään lopputuloksesta

♥: jennahetkellinenhoitaja, valloittavavaaviheta ja hienobrellamamma!

[/font]

1 hoitomerkintä väliaikaisena hoitajana![/center]

[Jassu]

22.12.2009 // Lumileikkejä

Hihihi pistin tän joulukorttikuvan nyt tänne, LAISKA!LAISKA!LAISKA!

[Jassu]

8.1.2010 // Ja taas sitä mentiin.........




Ton on tarkotus sit olla sekanen ja epäselvä.


Ja nauroinko? No enhän toki... ;D - Lynn
Mulla upein pipo! <3 : D Iha paras tää. ; D - Maissi

[Jenna]

2 x virtuaalimopojen yhteishoito
^09/02/10



siino kaikki mu karvapallot > jamppa > sony > breli > heta > wissy:)
joo tätä on alotettu jo niinku pari kk sitte tekee mut laiska mikä laiska ja aikaansaamaton henkilö!<3

xoxoxo
♥: jenna, brella et hetanen

[Jassu]

11. huhtikuuta - Jos metsään haluat mennä nyt...

"... niin takuulla yllätyt! Jos metsään haluat mennä nyt, näät sammaleet, myllätyt. Kas pienet pollet vekkulit on nyt käyneet suureen joukkiohon. On päivä Jassun ja Lynnin villin reeetken!" Lynn ja Jassu hoilottavat yhteen ääneen. Jackie ja Brella pyörittelevät silmiään omistajiensa kevätinnostukselle. Nelikko on lähtenyt rennolle päiväkäppäilylle ilman satulaa.
"Ihanaa kun keeeevät!" Lynn julistaa ja Jassu naurahtaa ja jatkaa sitten hoilottamista.



Kevätkahjoilua by Jackie&Brella ft. omistajat. Lynn kursi kasaan linet ja Jassu korjasi sen mikä korjattavissa (lue: väritti kuvan).

[Jassu]

14.4.2010 // Maastotölttäilyä



Brella jolokotteli oikein nätisti tänään aamupäivällä, kun kävimme pörräämässä pellonlaidassa töltäten.

Oo, 11hm!!!!!! oon ylpee

[Jassu]

Pistäkääs soimaan näin heti aluksi.

13.5.2010 // Se polku kauas johtakoon

Helatorstai. Talli oli kiinni, ponit laidunsivat tyytyväisenä ja minä istuin mietteliäänä kuistin ajattoman tyylikkäällä puutuolilla suuret aurinkolasit silmiäni varjostaen. Puiden lehdet olivat kasvaneet hurahtaen viime päivien aikana; kevään ensimmäinen helleaalto oli saapunut Lofoottien korkeuksille edellispäivänä. Keittiön moderni lämpömittari ilmoitti ulkoilman lämmön hipovan kahtakymmentäkahdeksaa celsiusastetta, jonka vuoksi olikin mitä kaunein päivä olla ulkona. Paiskasin ristikkolehden viereiselle pöydälle saatuani viimein ratkaistua tehtävän ja huokaisten kampesin itseni ylös löhöpaikastani. Harpoin tarhoille päin likaisenvalkoisissa crocseissani ja nappasin yksityistallin seinustalta vesiletkun mukaani. Arvelin ponien juoma-astioiden olevan melko tyhjillään, sillä tällaisina päivinä nekin tarvitsivat juotavaa ties millä mitalla. Letku riitti juuri sopivasti taimmaisen laitumista, orilaitumen, juomakaukalon luokse ja kaaressa suihkutin viileää vettä mustan muovikaukalon pohjalle. Täytin joka laitumen kaikki kaukalot, eli yhteensä seitsemän. Kaksi oreille, kaksi ruunille ja kolme tammoille.

Brella mulkoili minua otsatukkansa alta kummeksuen, taisinpas näyttää ennemmin ulkoavaruuden muukalaiselta suurissa ruskeissa aurinkolaseissani, kuin tamman armaalta omistajattarelta. Pyydystin islantilaisen vaivatta, se seisoskeli silmät puoliummessa erään onnettoman koivunalun juurella. Puiden vihreät hiirenkorvat loivat kesäistä tunnelmaa auringon porottaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Kesä oli tekemässä tuloaan. Tallilla oli kerrankin hiljaista, saatoin jopa kuulla Kongstindenin rinteitä pitkin virtaavat vuoripurot. Hengitin keväistä, lämmintä ilmaa sisääni keuhkojen täydeltä.

Voi vielä paljon uskaltaa
Voi omat tunteet paljastaa
Se polku kauas johtakoon
Myös rotkoon, vuoren onkaloon…

Issikka seurasi minua kiltisti yksityistalliin, kun lampsimme pihan poikki kohti tamman asuinkarsinaa. Nella makoili kuumissaan yksityistallin viileässä varjossa paksun turkkinsa kanssa, ja minun tosiaan kävi koiraa sääliksi. Sheltti läähätti kuitenkin tyytyväisen oloisena ja loi katseensa meihin, kun köpöttelin Brella vierelläni talliin.
Kiitin luojaa ilmastoinnista. Talli oli mukavan viileä, vaikka auringonvalo tunkikin sisään pölyisistä ikkunoista. Brellakin osasi kerrankin käyttäytyä. Tamma ei pahemmin mukissut, kun tungin viileät metallikuolaimet sen suuhun nopealla ranneliikkeellä ja kiinnitin soljet ja leiffit huolellisesti. Nostin kevyesti musta-harmaan ilmastoidun kypärän päähäni ja jätin vanhat crocsini karsinan edustalle. Kylmä, harmaa betonilattia viilensi mukavasti jalkapohjiani, kun hipsin varovasti poni kannoillani ulos tallista, yrittäen samalla vältellä islantilaisen kovia, harmaanruskeita kavioita, jotka uhkasivat paljaita jalkojani.
Brella vaikutti alkuun erittäinkin laiskalta, mikä ei tosiaan ollut huono asia. Täytyi myöntää, että tamman teutarointi oli pidemmän päälle varsin rasittavaa, varsinkin tällaisina tuskankuumina päivinä. Toivoin saavani viettää kerrankin rauhallisen kahluureissun rakkaan ponini selässä. Hieno ponihan Brella oli, sen temperamenttinen luonne vain tuppasi tulemaan esille turhan usein.

Nyt myrsky on kuin unta vaan
Taas värit hohtaa ennallaan
Ja laakson metsä huminoi
Ja aamuun nauru soi…

Loikkasin harjapuomin päältä tamman selkään, mutta tämä väisti ovelasti sivulle. Laskeuduin kuitenkin turvallisesti jaloilleni, mutta tallipihan sorapohja sattui jalkapohjiin. Toisella yrityksellä sain hilattua itseni kyytiin, ja annoin varovaiset pohkeet lähdön merkiksi. Tamma oli karistanut talvikarvansa jo lähes kokonaan. Herkullinen, toffeenruskealaikukas karva tuntui lämpimältä pohkeitani vasten. Brella käveli varmoin askelin kaula korkealla ja ilme valppaana kohti uittoreittiä. Suunnittelin käyväni vain Mellavatnetilla asti, sillä yksin tallilla ollessani minulla oli paljon tehtävää. Linnut lauloivat kauniisti jossain metsän yläpuolella, nekin olivat kai innostuneet ilmojen lämpenemisestä. Nurmi vihersi maastopolun pientareilla ja ensimmäiset voikukat availivat jo nuppujaan nähdäkseen päivänvalon.

Käskin Brellan tölttiin. Istuin selässä kuin tatti, ja nautin tamman suomasta kyydistä. Pian olisi kesäloma, pitäisi suunnitella hevosten lomat ja mahdollisesti yhdistellä tuntiryhmiä ihmisten lomaillessa. Heiluttelin leikkisästi varpaitani samalla, kun pidätin tammaa tämän panikoidessa vastikään kaatunutta, vanhaa mäntyä. Tummat, avonaisena laineilevat hiukseni piiskasivat selkääni askeleiden pomputtaessa minua kevyesti. Kevyt tuulenvire viilensi menoa, mutta se ei auttanut kurkkuani korventavaa janontunnetta.

Ohitimme leirimökkien risteyksen ja kuljimme kiemurtelevaa, tuttua sorapolkua pitkin kohti järven rantaa. Aurinko sai Mellavatnetin kristallinkirkkaan veden kimaltamaan satumaisen kauniisti, ja maisema oli kuin parhaimmasta postikortista. Ohjasin epäluuloisen Brellan napakoilla pohjeavuilla rantaveteen kahlaamaan, ja tunsin veden olevan vielä kylmää. Uitin silti varpaitani järvessä tyytyväisesti, kun ratsuni kahlasi reisiä myöten vedessä. Pian Mellavatnetkin lämpenisi, ja pääsisimme kunnon uittoreissuille.
Nautin hiljaisuudesta. Kukaan ei ollut huhuilemassa perään tai etsimässä minua, vain minä ja kaunis, hopeaharjainen issikkani tänä kauniina loppukevään päivänä. Lomat olivat todellakin parasta vaihtelua Shelyesin rutiinintäyteiseen arkeen. Henkäisin syvään ja loin katseeni kirkkaalla taivaalla purjehtiviin poutapilviin.

Kun aalto kuohu hampaillaan
Taas rannan hiekkaa nakertaa...

Jassu & Brella