Hetan päiväkirja

[Beata]

Syyspäivä
30.08.2013

Teräksenharmaa meri velloi allamme raivokkaasti ja musta tuntui, että tuuli repisi kypärän päästäni leukaremmistä huolimatta. Kiristin remmiä varmuuden vuoksi - uudesta ruskea-hopeasta GPA Speed Airistahan mä en luopuisi kuin pakon edestä.

Näkymä oli tavallaan kaunis; mä oikeestaan rakastin merta. Suomessa asuessa sen rantaan ei ollut ollut pitkä matka, vai noin puoli tuntia, mutta piskuinen Pohjanlahti oli todella pieni verrattuna Atlanttiin. Sitä paitsi Vaasan kohdalla saaristoa riitti puoleen väliin lahtea, mutta täällä seistessämme näkyvissä oli vain harmaata merta silmänkantamattomiin. Horisontti hädin tuskin erottui, sillä oli vaikea nähdä missä teräksenharmaa meri vaihtui harmaista pilvistä koostuvaan taivaaseen. Edessämme oli lähes viidenkymmenen metrin pudotus suoraan alla vellovaan mereen, mutta yritteliäs ponini oli luotu tällaiseen maastoon ja oli varmajalkainen kuin vuorikauris.

Seistyämme jyrkänteen laidalla viitisentoista minuuttia käänsin harmaan tamman ympäri pienellä tasanteella ja ohjasin sen jyrkkää polkua alamäkeen. Polku ei kiemurrellut lainkaan ja se oli enää vaivoin erotettavissa vuorikasvillisuuden alta. Kesän jäljiltä sen lähtöpaikkaa ei huomannut, ellei osannut etsiä. Mä olin löytänyt polun keväällä lumien sulettua ja me käytiin siellä Hetan kanssa aika usein. Olin kuitenkin aika varma, ettei pienen polun ja tasanteen olemassaolosta tiennyt monikaan, ja siitä oli muodostunut eräänlainen 'meidän paikka'. Kesällä siellä saattoi viettää tunteja, sillä tasanteella kasvoi kesäisin ruohoa ponin nautittavaksi ja tyrnejä mun syötäväksi. Tyynellä ja aurinkoisella säällä siellä oli oikeasti mukavaa. Ja vielä joskus mä etsisin reitin kielekkeen alapuolelle ja tutkisin pohjan, ja jos se olisi syvää ja kivetöntä, mä hyppäisin tasanteelta mereen. Yllytyshullu mikä yllytyshullu, vaikka siihen puuhaan mä olisin kyllä itse yllyttänyt itseni.

Heta oli mun haaveiluista piittaamatta tallustellut tottuneesti jo hyvän matkaa kotia kohti. Tasanteelle oli pitkä matka ja mä tykkäsin viettää siellä aikaa, joten mä olin vain todennut Jassulle viipyväni tuntikausia, jottei nainen huolestuisi turhaan. Mokoma varaäiti. Jassu ei varmaankaan tiennyt, minne mä menin, mutta mä luulen, että se on arvannut mulla olevan joku salapaikka.

Pikapuoliin me päästiin takaisin tallille. Harmaista pilvistä oli juuri alkanut tihuttaa vettä ja maneesin ovenraosta loisti kodikas valo, kuten myös kaikkien tallien ikkunoista. Pihatossa oli lämmintä ja kuivaa ja matala hörinä tervehti Hetaa Flammen ja Neten karsinoista. Myös pieni Feitli, joka oli ottanut Hetan ikään kuin tädin rooliin, hörisi valloittavasti ylettyen pienellä turvallaan kaltereiden välistä ja höristeli korviaan meille. Rapsutin sen pilkulla koristeltua turpaa, mutta Feliciaan en kuvitellutkaan koskevani. Ei toki ollut ponin vika, että sen omistaja oli kunnon bitch ja hoitaja pahimman luokan kusipää, mutta poni itse oli näiden kahden yhdistelmä ja sen tulon jälkeen niin Hetalta kuin Neteltäkin oli löytynyt komeita haavoja, ennen kuin ruunikko oli alistunut kakkosasemaansa Neten alaisena. Heta ja Felicia eivät kyllä vieläkään tulleet toimeen, ja läsipää laidunsikin useimmiten yksin muiden neljän rapsutellessa toisiaan Neten tarkan valvonnan alla.

Kun olin kuivannut ja harjannut ponini tarkkaan sekä puunannut suitset - satulaa en ollut käyttänyt - lampsin maneesille näyttäytymään Jassulle, että olin ehjä, jonka jälkeen pakenin päätallin tuntilaisvilinää yläkertaan. Perjantai-ilta oli häätänyt satunnaiset hengaajat kotiin, joten huoneessa lahnasi vain Inkkunakin tunnettu Rinkeli-lahna ja talliorjan pestin omaava Catu-lahna seuranaan aavistuksen ryhdikkäämpi Inga-Stina. Illan viimeinen tunti oli jo päättynyt, joten oletin, että Thea ja Kiki olivat lähteneet valmentautumaan Jassun valvovan silmän alla. Olin ollut näkevinäni Kairanin puunaamassa Brilleään ja Fian ja Jemiinan paapovan Teviä yhteistuumin, joten tallilla oli siis huomattavasti enemmän porukkaa kuin tallituvassa. Hetalla oli pitänyt olla tänään yksi tunti, mutta sen ratsastaja oli jäänyt pois. Mulla ei kyllä enää ollut esteitä ratsastaa Hetaa joka päivä, mutta Jassulla oli tosi vähän tuntsareita Danan ja Artun lähdettyä, ja tamma näytti nauttivan satunnaisista vieraista ratsastajista, joten annoin sen pyöriä yhä tunneilla muutaman tunnin viikossa.

Aikani lahnattuani mä päätin lähteä kotiin lenkittämään koiria, joten odoteltuani kyydin sanoin hengailijoille heipat ja lähdin kotiin.

kahdeskymmenesneljäs

[Beata]

Maailman paras eläin
10.09.2013

Aurinkonakin tunnettu outo valoilmiö oli esittäytynyt useammankin kerran viime päivinä. Kenttä ja tarhat olivat kuivuneet ja sänkipelloillakin pystyi ratsastamaan ilman pelkoa uppoamisesta. Suurin muutos luonnossa oli kuitenkin tapahtunut parin viikon sisällä. Tallipiha ja maastot olivat yltä päältä keltaisten koivunlehtien peitossa ja kaikki puut leppiä lukuunottamatta olivat keltaisia, punaisia tai oransseja.

Harmaa tamma askelsi mun allani kaula pitkänä. Me oltiin lähdössä pitkälle ja vauhdikkaalle maastolenkille, joka sisältäsi vauhdin lisäksi myös kiipeilyä ja muutamia esteitä. Heta tarvitsi reippaanlaisesti kunnonkohotusta ja lihastreeniä, koska saamaton laiska paska aka minä olin ollut laiska ja vain humputellut menemään joko selästä käsin tai kärryiltä - tai vain juoksuttanut tamman.

Kymmenen minuuttia käveltyämme mä keräsin ohjat ja kevyellä painonsiirrolla harmaa tamma siirtyi raviin. Uusi, tummanruskea estepenkki narisi mun keventäessä ja väistellessä kuusenoksia. Jossain yläpuolellamme kirkui kurki ja jostain läheltä kuului talitintin viserrystä. Tamman pyöreät kaviot tömpsähtelivät pehmeästi keltaisten männynneulasten peittämään maahan tasaiseen tahtiin. Mä annoin ajatusten vaellella, kunnes Heta alkoi ravata innokkaammin ja painaa kädelle. Mä huomasin meidän päätyneen maastoesteradan alkuun, joten mä istuin alas siksi aikaa, että sain keinautettua ponin laukkaan, ja kohosin saman tien ylös. Kuten mä olin arvellutkin, harmaan tamman takapää nousi muutaman kerran korkealle, jonka jälkeen vauhti alkoi lisääntyä. Mä pidätin tammaa, joka kyllä kuunteli, mutta vastusteli hiukan. Laukka oli aktiivista ja melko lyhyttä, joten osuimme ensimmäiselle esteelle, pienelle tukkipinolle juuri oikein. Heta hyppäsi nätisti ja pyöreästi ja mä pystyin mukautumaan hyppyyn. Seuraava este, tavallisten yläkertaan johtavien portaiden muotoon rakennettu pelottavan iso tarkkuuseste lähestyi. Vaikka este jännittikin mua, Heta ei epäröinyt pätkääkään ja hyppäsi nätisti 90-senttisen esteen. Mä taputin tammaa kaulalle ja ohjasin sen lehmihakaan, joka ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia, olihan se aika pieni. Haan jälkeen avautui pitkä suora, jonka keskellä oli vesieste, joten mä kannustin Hetan laukkaan ja tamma läsäyttikin epäröimättä keskelle vettä. Vedestä oli hyppy pois, vain pieni tukki, joka ylittyi helposti. Vielä koivuokseri, loivempi ylämäki esteellä ja jyrkempi mäki, joiden jälkeen mä siirsin tamman käyntiin ja annoin pitkää ohjaa.

Aurinko lämmitti mun selkää vielä syksyisillä säteillään, vaikka ei ollutkaan tähän aikaan vuodesta enää kovinkaan paahtava. Heta pärskähteli tyytyväisenä lampsiessaan rauhalliseen tahtiin metsätietä eteenpäin. Mä odotin, että se lakkasi puuskuttamasta, jonka jälkeen mä keräsin jälleen ohjat ja siirsin tamman kevyeeseen raviin. Kongstindanin rinne oli pitkä ja loiva, joten mä kannustin Hetan laukkaan ja nousin kevyeeseen istuntaan. Tamma laukkasi vahvoilla jaloillaan mäkeä ylöspäin innokkaasti ja jaksoi ylös asti, jossa mä siirsin sen käyntiin. Takaisin alas me käveltiin rauhalliseen tahtiin, jonka jälkeen me ravattiin pitkän matkaa järven rantaa, kunnes lopulta muutama kilometri ennen tallille palaamista mä siirsin tamman käyntiin ja annoin sen kävellä pitkällä ohjalla.

Ilta hämärtyi jo, kun me saavuttiin tallille. Tallien ikkunoista kajasti kotoisasti valoa, ja me tassuteltiin Hetan kanssa pihattoon. Felicia ja Beatrice olivat häipyneet jonnekin, joten mun ihanaa kusipäätä serkkua ei näkynyt enää tallilla. Feitli hörisi Hetalle kaltereidensa välistä, samoin tekivät Nette ja Flamme. Heta hörisi takaisin kavereilleen ja pysähtyi kuuliaisesti käytävälle, jossa mä riisuin siltä varusteet.

Monta tuntia mulla vielä meni, että tamma ja varusteet olivat puhtaat ja kuivat. Mä ajattelin hetken, että jäisin tekemään vielä iltatallinkin, mutta lopulta laiskuus vei voiton ja mä lähdin kotia kohti.


kahdeskymmenesviides

hyimikälaiskapaskatääoli

[Beata]

Poseeraus
29.09.2013

Lyijykynäponinpäätä tylsyyteen. Skanneri kusi värityksen, kiitos siitä ♥

kahdeskymmeneskuudes

[Beata]

Huono päivä
06.10.2013

Kaatosade hakkasi pihattotallin peltistä kattoa kovalla äänellä, johon tyttöponien hiljainen heinänrouskutus ja satunnaiset kavionkolahdukset sekoittuivat. Heta katseli mua myrtsinä kuolaimet suussa ja koulupenkki selässä, kun mä nakkasin sille vielä sadeloimen niskaan, ettei penkki kastuisi. Mä olin keskeyttänyt sen maittavan ruokahetken ja olin vielä viemässä sitä töihin, joten sillä oli syytäkin vihata mua.

Heta kulki vastahankaisena koko matkan maneesiin, ja katsoi mua I fucking hate you -ilmeellä, kun me oltiin päästy perille. Mä heivasin sadeloimen katsomon aidalle ja sytytin sirisevät kattovalot, jotka kirkastivat maneesin kelmeällä valollaan. Pitkä koulupiiska hipaisi vahingossa Hetan lapaa mun ponnistaessa kyytiin, ja tamma hyppäsi metrin sivuun. Mä olin onneksi jo satulassa, mutta menetin silti tasapainon.
"Jumalauta poni."

Alkukäynneissä Heta oli rento, mutta aivan liian rento. Tamma ei nimittäin jaksanut hilata edes etujalkojaan eteenpäin kunnolla, joten mä keräsin nopeasti ohjat ja siirsin tamman kevyeeseen raviin. Tilanne ei parantunut juuri ollenkaan, vaan Heta kulki löysänä makkarana takajalat tallissa eikä taipunut pätkääkään. Seuraavan kerran katsomon ohi mentäessä Heta muka pelkäsi reunalla riippuvaa sadelointa aivan järjettömän paljon ja hyppäsi ainakin kolme metriä sivuun, jonka jälkeen lähti ihan järjetöntä pukkilaukkaa vastakkaiseen nurkkaan, jossa huomasi taas jotain superjärkyttävää ja veti nätin slide stopin, josta kääntyi 180 astetta ympäri ja yritti jatkaa riehumista. Tässä vaiheessa mä puutuin peliin, siirsin tamman raviin ja ohjasin uralle, jossa mä aloin vääntää voltteja toisen perään. Heta ei vieläkään taipunut mihinkään, mutta mä päätin, että mä en luovuttaisi.

Neljänkymmenenviiden minuutin jännittyneen notkoselkävolttiväännön jälkeen mun voimat alkoi totaalisesti olla lopussa. Okei, mun vika, en ollut ratsastanut ponilla koulua moneen viikkoon, mutta jotain rajaa hei. Mä siirsin ponin käyntiin ja ajattelin levähtää hetken, mutta eipä siitäkään mitään tullut, koska Heta hoksasi jotain todella pelottavaa nurkassa ja lähti aika nättiä ravipohkeenväistöä poispäin. Mun teki mieli vaan antaa sen sekoilla, koska mun kunto ei oikeesti enää kestänyt, mutta mä keräsin ohjat ja nostin laukan. Me päästeltiin ensin pari kierrosta maneesia ympäri, jonka jälkeen mä käänsin Hetan keskiympyrälle. Lopultakin oli havaittavissa edes jonkinlaista asettumisentapaista, ja mä ratsastin ponia eteenpäin ja samalla kokosin sitä.

Kun laukka alkoi pyöriä, mä siirsin käyntiin ja vaihdoin suuntaa, jonka jälkeen nostin laukan toiseen suuntaan. Nostossa Heta nakkasi parit pukit ja yritti sitten purra kuolaimeen lähtien juoksemaan, mutta mä sain sen ajoissa kiinni ja takaisin ympyrälle. Tähän suuntaan Heta ei asettunut tippaakaan, vaan laukkasi nelitahtisena ja kiireisenä pois alta. Mulla alkoi kunto loppua, mutta mä painoin sisäpohkeen kylkeen ja tein pidätteitä ulko-ohjalla samalla asettaen sisäohjalla.

Toiseen suuntaan asettumisen hakeminen kesti puolta kauemmin, mutta lopulta laukka oli työstettävää, jolloin mä siirsin raviin ja aloin työstää sitä volteilla. Heta juoksi pois alta pää pystyssä, ja vartin päästä musta alkoi tuntua siltä, että hevosen omistaminen oli perseestä. Teki mieli luovuttaa ja päästää koko saakelin poni metsään elämään villiponina. Tai edes viedä se talliin ja lopettaa ratsastus tähän. Mutta mun oli pakko jatkaa, siispä mä painoin jälleen kerran ulkopohkeen kylkeen ja käänsin Hetan voltille, painaen sen jälkeen sisäpohkeen kylkeen ja taivuttaen.

Kuin ihmeen kaupalla lopulta Heta muisti, mitä on asettuminen, ja alkoi jopa kantaa itseään. Mä lopetin saman tien, kun hyvää pätkää oli kestänyt jo kierroksen, siirsin tamman käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Ei sitten yhtään aiemmin jaksanut ruveta toimimaan.

kahdeskymmenesseitsemäs