|
Post by Aimie on Dec 28, 2009 23:02:25 GMT 3
Kitty Smith eli Kitty, Kiti7-vuotias connemaratamma omistaja Aimie (12 HM) hoitaja - Omille sivuille
|
|
|
Post by Aimie on Jan 2, 2010 23:46:38 GMT 3
2. tammikuuta 2010 – Saapuminen Perustuu Kopsun Lorelle kirjoittamaan tarinaan.[/center] "No, kuin urheilijalta kysyttäisiin: miltäs nyt tuntuu?" tummatukkainen nainen virnisteli minulle. "Aivan upealta! Tää on aivan uskomatonta", henkäisin onnellisena. Vieressäni istuva ala-asteikäinen tyttö, Loviisa, vahvisti innokkaasti. Istuimme kummatkin upottavissa nojatuoleissa kasvot sädehtien kun tallinomistaja Jassu katseli meitä iloisesti. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: vihdoin onnenpotku. Pian, varmaankin kahdenkymmenen minuutin päästä (mikäli oli trailerin kuljettajaan uskominen) ponini olisi pitkästä aikaa luonani, uudessa kodissaan. "Hohhoi, tässä taitaa mennä vielä aikaa", Jassu huokaisi. "Mulla on teidän karsinapaikan vuokraus-sopimukset tuolla makuuhuoneessa, jos katsotaan niitä nyt?" Minä ja Loviisa nyökkäsimme, eipä tässä muutakaan tehtävää ollut. Odottavan aika on todellakin pitkä. Liian pitkä. Heiluttelin kärsimättömästi jalkojani Loviisan papattaessa viereisessä tuolissa ponistaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Kuuntelin vain puolella korvalla, vastailin tytön hiljentyessä "joo", "mmm", "niin". Halusin vain nähdä Kityn taas! Kuinka kauan siitä olikaan kun olimme nähneet viimeksi? Kolme kuukautta? Puoli vuotta? Ei kai, olinhan ehtinyt käymään syyslomalla koti-Suomessa... "Ööö, Aimie?" Loviisa keskeytti tuumailuni. "Niin?" kysyin ja ihmettelin miksi Jassua ei vieläkään näkynyt. "Sä vastasit 'joo', kun kysyin että minkä rotuinen sun hevonen on", Loviisa sanoi. "Mitä, ai juu! Connemara. Tamma", sain möngerrettyä. "Mennäänkö ettimään Jassu? Mä en jaksais enää odottaa." Meidän ei tarvinnut kuin astua olohuoneesta ulos, kun säikähtäneen näköinen Jassu harppoi eteemme. "Joku kävi mun huoneessa!" hän julisti. Olin juuri aikonut kysyä erittäin kärsimättömällä äänellä ponien saapumisajasta, mutta suljinkin jo avonaisen suuni ja päätin kerrankin olla hiljaa. "Ikkuna oli auki, ja sen alla jalanjälkiä, mutta ketään ei ollut mailla halmeilla", Jassu jatkoi selitystään. "Mennään jo ulos, mä etsin sen tunkeutujan ja te meette parkkipaikalle oottamaan poneja!" Se oli käsky, ei kehotus. Kaappasin villakangastakkini, huivin ja kolminkertaiset lapaset ja syöksyin ulos. Jäin odottamaan Loviisaa, sillä aikaa kun Jassu hyöri ympäri tallipihaa metsästäen tunkeutujaansa. En kyllä uskonut että joku murtomies yrittäisi varastaa kohtuullisen syrjässä olevalta ratsutallilta mitään. Tai ainakaan kenenkään murtautuvan tallinomistajan omaan taloon, siellä tuskin mitään kassakaappia oli (tai niin ainakin oletin). Kävelimme hiljakseen kohti parkkipaikkaa. Ilta oli jo pimentynyt, tähdet tuikkivat pilvien raoista. Kirkas ilma tiesi sitä, että pakkasta oli ilmassa ja reilusti. Hampaani kalisivat ja toivoin nyt entistä enemmän trailerin tulevan tallinraittia pitkin luoksemme. Oli kulunut kännykän kellon mukaan kymmenen minuuttia, kun aloimme kuulla ääniä tieltä. Hymyni nousi korvasta korvaan, olin odottanut tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa. Rintaa kouristi kun tunsin yhtäkkiä miten kova ikävä minulla oli pikkutammaani ollutkaan. Sillä oli ollut hyvät oltavat kotona, vaikka en ollut maisemissa ollutkaan. Ja niin oli ollut minullakin: tämä syksy oli ollut varmasti elämäni hauskinta aikaa, kolmestaan kahden muun suomalaistytön kanssa omassa kämpässä. Mutta nyt, kun Kitty oli palaamassa luokseni, tulisin varmasti viettämään enemmän aikaa tallilla sen kanssa puuhaillen. Olikohan sillä ollut ikävä minua? Olikohan matka väsyttänyt sitä yhtä paljon kuin minua? Mitenhän se sopeutuisi uuteen kotiin, ympäristöön, koko maahan? "No niin, ottakaapa konit ulos, niin pääsen tämän vuorokauden puolella nukkumaan", keski-ikäinen parrakas mies totesi yllättävän sujuvalla englannilla. En puhunut norjaa ihmeellisesti, joten olimme vaihtaneet englantiin. Loviisa sen sijaan pölpötti sujuvaa norjaa, mistä olin tytölle vähän kateellinen. "Heti", hihkaisin ja hyppäsin traileriin. Sain vastaukseksi lämpimän hörähdyksen kimolta tammaltani. "Vihdoin", sanoin ja annoin mahtavan rutistuksen Kitylle. Tamma oli vuorattu ties millä kuljetuskamoilla, kuten vieressä ruunikko tamma, joka oli Loviisan poni. "Nimi on Härlig Felicia, eli Ella", Loviisa huikkasi taluttaessani Kittyä alas pitkin lastaussiltaa. Kun katsahdin ympärilleni, huomasin edessäni joukon tyttöjä sekä Jassun. Missä vaiheessa he olivat pölähtäneet paikalle, en tiennyt. Joukko koostui Kopsusta, Catusta, Maissista ja Fionasta, jotka tuijottivat meitä silmät lautasina. Kun olin hetken ihmetellyt heidän osoittelujaan, tajusin että meidän poniemme trailerin takan oli vielä toinen traileri! Tätä en ollut osannut odottaa, vaan käännyin muiden tavoin ihmeissäni Jassun puoleen, joka alkoi esitellä meitä. "Tässä on meidän uudet asukit: Aimien kaunis Kitty ja Loviisan russtamma Ella!" "Entäs tuo toinen traileri?" Maiss kysyi kärkkäästi. Jassu nauroi. "Siellä on Jennan ja Catun yksityiset." Kaikkien suut loksahtivat auki ja aurinkoisesti hymyilevä Catu sai osakseen melkoisen määrän ihmettelyjä ja huutoja. Tuumin, että oli meidän aikamme siirtyä sisätiloihin: minä olin jo aivan jäässä ja Kitty tanssahteli paikoillaan hermostuneena. Tallipiha oli minulle jokseenkin tuttu, mutten ollut tietenkään fiksuna tyttönä älynnyt tiedustella Jassulta karsinapaikkamme sijaintia. "Yksityistalliin, toinen karsina oikealla. Rehuvarasto on teidän vieressä, mun Saga siinä käytävän toisella puolella", Jassu selitti. "Jutellaan tarhauksesta vaikka huomenna, nyt me taidetaan kaikki kolme olla liian väsyneitä." Nyökkäsin ja lähdin taluttamaan vaisun ja hiukan hermostuneen oloista tammaani kohti yksityistallia. Kävelimme kentän ja ison tallin välistä, ja Kitty tassutteli koko ajan kuin varpaisillaan. Uusi paikka taisi vähän jännittää sitä. Yksityistallissa oli valot päällä, ja huomasin että ruskea varustearkkuni oli raahattu oven viereen. Ihmettelin, että tyttöporukallako saisimme sen kuljetettua sisätiloihin. Täytyisi käydä katsomassa olivatko trailerinkuljettajat vielä paikalla. Karsinassa aloin purkaa Kittyä varustekerroksestaan. Siinä olikin puuhaa: tamma oli kääritty aivan täyteen. Pitkään kestäneen purkamisen jälkeen Kitty oli vapautunut varusteistaan ja minä kärräsin ne vastapäätä olevaan hoitajien huoneeseen. Samassa ovelta kuului kopinaa, ja sisään astui trailerinkuljettaja raahaten varustearkkuani. Hymähdin itsekseni, että kylläpä palvelu pelaa, ja autoin miestä kantamaan, tai pikemminkin raahaamaan, arkun hoitajien huoneeseen. Kiitin vielä kerran miestä ennen kuin tämä hävisi ulos mutisten. Laitettuani kuljetuskamat ojennukseen palasin Kityn luo. Koko talli oli elämää täynnä: hoitajien huoneessa ollessani talli oli saanut uuden asukin suomenhevostammasta, jota puunasi ruskeahiuksinen tyttö. Olin sen verran väsynyt etten alkanut virittämään keskustelua, vaan hipsin tallin toiseen päähän Kityn luo. Tamma kurkisteli uteliaana ympärilleen, ja karsinaan heitetyt heinätkin näköjään kelpasivat. Pienestä hermostuneisuudesta huolimatta kotiutuminen näytti alkaneen hyvin. Väsyneesti hymyillen katselin connemaraa nojaten karsinan oveen. Kitty herkesi syömästä ja tönäisi minua, kuin ihmetellen että mitäs siinä tölläät. Silitin tamman pehmeää karvaa. Miten hyvältä tuntuikaan olla taas yhdessä. En ollut tajunnutkaan, että olin kaivannut näitä hetkiä näin paljon. Tuntui hassulta, että huomasin sen vasta nyt kun Kitty oli vieressäni. Ehken ollut uuteen paikkaan ja ihmisiin tutustumiseltani ja menoiltani ehtinyt ajatella näitä asioita. Mutta ei sillä väliä enää. Nyt olimme yhdessä, ja tästä hauskanpito vasta alkaisi. Shelyesistä tulisi meille molemmille varmasti hyvä koti.
|
|
|
Post by Aimie on Feb 14, 2010 14:03:07 GMT 3
14. helmikuuta 2010 – Ystävänpäivän tunnelmia Aamuista maastoilua ja paljon suklaata. Tallilla oli kamalan hiljaista. Oli vielä hieman hämärää, kun kävelin painava laukku olallani (poikkeuksellisesti kuuntelematta musiikkia!) kohti yksityistallia. Hevoset olivat kaikki sisällä, ja kohottelivat päitään unisina kun kopistelin sisään. Jack hörähti lempeästi, Mikin ja Trullin höristessä päälle innokkaasti. "Hyss, hevoset", hyssyttelin. "Ei mulla ole teille ruokaa." Aamusapuskojen aika taisi olla silti lähellä, sillä olin nähnyt isossa tallissa valot päällä. Jassu oli varmaan jakamassa siellä ruokia. Toivoin todella, ettei kukaan muu tallitytöistä ollut paikalla. Minua ei ollut näkynyt vähään aikaan, eikä minua todellakaan huvittanut kuunnella kysymyksiä poissaolostani. Okei, suoraan sanottuna minulla oli huono omatunto. Kitty oli jäänyt pahemman kerran heitteille. Olin koulukiireiltäni saanut Jassun liikuttamaan tammaa, mutta eihän se ollut sama. Hiivin tuhisevan Sagan ohi Kittyn karsinalle. Connemara säpsähti, mutta tunnisti minut ja tönäisi minua lempeästi. "No mitä mamman pikku Kiti", höpisin ja taputin tammani paksua karvaa. Niin siro olento näytti hupaisalta paksussa talviturkissaan, se muistutti lähinnä issikkaa eikä ohutkoipista connemaraa. Katselin ympärilleni ja huomasin että karsina oli puhdas, samoin Kitty. Huokaisin helpottuneena, ei Jassu nyt ketään hevosista jättäisi huomiotta. Ainahan innokkaita pikkutyttöjä riitti hevosia harjaamaan, jos ei muuten. Jätin Kittyn karsinaansa ja hiippailin varovasti hoitajien huoneeseen. Istahdin hetkeksi sohvalle ja heitin painavan laukun pois olaltani. Istuin hetken hiljaa ja pyörittelin ajatuksia päässäni. "Äh, mitä mä oikein tässä huokailen, ulos nyt vaan!" tokaisin ääneen itselleni. Otin laukusta kypärän ja kaappasin varusteiden seasta Kittyn harmaanvihreän harjapakin. Hetken paikallistamisen jälkeen löysin suitsimeren seasta Kittyn omat ja sitten lähdin hoippumaan lastini kanssa takaisin karsinalle. Kun astuin ulos, huomasin miten pilvet olivat alkaneet väistyä ja auringon säteet yrittivät jo läpäistä pilviverhoa. Tästä päivästä tulisi varmasti kaunis. Kitty oli virkeällä tuulella: se nuuhki ilmaa ja otti pari sivuaskelta taluttaessani sitä tallipihalla. Olin yrittänyt pari kertaa loikata sen selkään huonolla menestyksellä, joten päätin luovuttaa suosiolla ja etsiä lumipenkan tai vastaavan jolta pääsisin kipuamaan 148-senttisen ponini selkään. Jouduin etsimään sopivankorkuista penkkaa ympäri tallipihaa kunnes hoksasin erinomaisen "ponnistuspenkan" suihkulähteen päälle kasautuneesta lumivaipasta. Ohjasin Kittyn seisomaan sivuttain vasten penkkaa ja sitten könysin penkalle. "No niin, pysy nyt hetki paikalla... hyyyvä, tyttö, rauhassa", höpisin selvästi epäröivälle Kittylle. "Hieno tamma!" lausahdin kun sain ponkaistua toisenkin jalkani penkalta. "Minnekäs sitten mentäisiin?" "Heeeei, Aimieeeee!" "Aaaaaagh!" karjahdin ja sain Kittyn loikkaamaan eteenpäin hirveällä vauhdilla. Näin oikealla puolellani vilauksen vaaleaa hevosta ja vilkuttavan ratsastajan. Yhtäkkinen huudahdus oli saanut sydämeni pomppaamaan melkein ulos ja Kitty-paran loikkimaan ympäri pihaa huutoni säikäyttämänä. Kuka ihme tähän aikaan - muu kuin minä, tietty - oli oikein tallilla?? Mietin tammaani tyynnytellessä sopivia nuhtelusanoja minut pahemman kerran säikäyttäneelle sielulle. Vihdoin kun sain Kittyn tajuamaan että sekopäinen huutaja oli hävinnyt maisemista ja kääntymään ympäri, näin kuka minulle oli oikein huutanut. "Leea?" "Hieno rodeoesitys näin aamusta, pakko sanoa..." tyttö hekotti. Hänen allaan maata kuopi voikko suomenhevonen, joka ei ollut yhtä kiinnostunut minun ja Kittyn aamujumpasta. "Sua ei olekaan näkynyt hetkeen." "Juu, koeviikkoa pukkasi ja kaikkea mahdollista, mutta nyt ollaan täällä taas", selvitin. En tuntenut paljon Leeaa, mutta hänelle oli mukava puhella. Leea ei kysellyt turhia poissaolostani, nyökkäsi vain. "Maastoon menossa? Mennäänkö yhdessä?" Leea lausahti ja nyökkäili kohti metsää. "Mennään vaan. Kivempi olla jonkun seurassa, onhan tänään ystävänpäiväkin", naurahdin ja lähdimme vierekkäin kohti maastoja. Alkuun Kitty ja Jonttu olivat vähän varuillaan, mulkoilivat ja yrittipä Kitty vähän näykkäistä ruunaa. Istuin vain rauhassa satulaan ja höpöttelin Kittylle, ettei Jonttu mitään pahaa halunnut. Alkuvaikeuksien jälkeen kummatkin rauhoittuivat ja saimme jutella Leean kanssa. Leea kertoili uusista poneista Tinkasta ja Mortista, sekä Miran Otto-varsasta. Kuuntelin tarkkaan myös kaikki juorut, jotka olivat jääneet minulta kuulematta. Iloinen tyttö hiljeni vasta sitten kun alkoi kertoa eilisen tapahtumista. "Ei ollut kyllä mun päivä eilen... Jonttu karkasi." "Ai, voi kamala... mutta sait näköjään kiinni sitten", sanoin lohduttavasti. "Joo, se oli oritallin vieressä syömässä heinää kun seikkailin täällä metsässä", Leea hymähti. "Heidi lopulta löysi mut sieltä pyörimästä ympyrää." "No onneksi löysi!" totesin. "Laukataanko vähän?" Kitty nosti laukan helposti ja Jonttu seurasi muutaman sekunnin viiveellä. Lumi pöllysi hevosten jalkojen alla, tuuli iski päin kasvoja yhä kovemmin vauhdin kasvaessa. Se ei haitannut, annoin vain löysempää ohjaa ja Kitty kiristi tahtia kiitolaukkaan asti. Jonttu kiri välillä ohitsemme isoilla suomenhevosen askelilla, mutta kilpailuviettinen connemara otti sen nopeasti kiinni. Kun lopetimme laukkaamisen, hevoset puuskuttivat ja me olimme Leean kanssa yhtä hymyä. Päätimme kääntyä jo kotia kohti ja ravailimme vähän saadaksemme hevoset vertymään. Loppumatka sujui hevosten kävellessä pitkin ohjin ja meidän jutellessa niitä näitä. "Kotona taas!" huudahdin tutussa tallipihassa. "Mä en taida pystyä loikkaamaan alas..." Leea valitti kipeitä jalkojaan. "No problem, mä tiedän hyvän keinon. Tännepäin!" nauroin ja viitoin ratsukon paikkaan, jossa olin loikannut Kittyn selkään. "Katso ja tee perässä", sanoin. Ohjasin Kittyn aivan penkan viereen, ja vain humpsahdin lumeen. Kitty säpsähti hiukan, mutta pysyi paikallaan. Leea toi Jontun lähelle Kittyä ja humpsahti sitten hänkin viereeni penkkaan. Siinä me makasimme hevosten puhistessa vieressä. Katsoimme toisiimme, ja samalla hetkellä aloimme nauraa hervottomasti. Pitkän hekotuksemme jälkeen nousin pystyyn silmäkulmia pyyhkien. "Ollaan mekin kanssa yhtiä sekopäitä", sanoin puoliksi nauraen. "Todellakin. Eiköhän mennä purkamaan hepat", Leea sanoi ja hyppäsi alas maan kamaralle. Ennen kuin lähdimme kummatkin eri suuntiin, minä yksityistalliin ja Leea oritalliin, sovimme näkevämme oleskeluhuoneessa. Kitty oli hionnut, joten pestyäni nopeasti kuolaimet heitin sen niskaan punaisen talliloimen. Kun loimi oli kiinnitetty vilkaisin vielä nopeasti kaviot läpi. Kitty haisteli takkini taskuja, ja hymyillen kaivoin sieltä esiin ison, oranssin porkkanan. "Ystävänpäivälahjasi, maailman parhaalle tytölle", sanoin heittäessäni porkkanan ruokakulhoon. Kitty jäi herkuttelemaan minun suunnatessa isolle tallille. Ullakolla istuivat Leean kanssa Sanni, Catu, Maiss, Kopsu, Loviisa ja Viivi. Kaikki moikkasivat minua, kun kipusin heidän viereensä. "Oo, mitäs siellä laukussa on? Epäilyttävän täynnä", Catu virnisteli. "Kitty sai jo omat herkkunsa, joten tässä on meidän herkut!" sanoin ja otin laukustani esiin ison kasan suklaalevyjä. Kaikki innostuivat täysin, ja ottivat omansa monen maun seasta. Suklaata oli niin paljon, että niistä riitti yksi levy kaikille. Nappasin käteeni oman lempparini, mariannesuklaan, ja vein jäljelle jääneet pöydälle pieneen kulhoon. Hyvää ystävänpäivää! Ota tästä itsellesi yksi suklaalevy ja anna toinen kaverille. Aimie, kirjoitin löytämälleni lapulle ja painuin sitten muiden seuraan herkuttelemaan suklaalla.
|
|
|
Post by Leea on Mar 1, 2010 12:08:23 GMT 3
28. helmikuuta 2010 – Uusi alku Tallin lämpöä ja uusia tuulia. - Kitty, sanon hiljaa karsinan kaltereiden läpi käsiäni haistelevalle turvalle. Raotan karsinan ovea, ja kimo tamma ottaa pari askelta eteenpäin päästäkseen tutkimaan vierasta tulijaa. Hitaasti kuljetan käteni tamman otsalle, ja silitän sitä varovasti. Hiihtoloma, ja samalla rippileirini, olivat nyt onnellisesti ohi. Seuraava loma olisi kesäloma, ja sitä saisi odottaa. Jontun lähdön jälkeen oli tuntunut oudolta tulla tallille. Kaikki tutut tallilaiset harjailivat hoitohevosiaan, ja minulla oli vain tyhjä karsina oritallissa. Ennen hiihtolomaa ja riparia en ollut kuitenkaan jaksanut miettiä uutta hoitohevosta, mutta kun Aimie oli yllättänyt minut ja kysynyt, haluaisinko alkaa hoitamaan Kittyä, en ollut tarvinnut paljoa harkinta-aikaa. Tietysti halusin! - Mä haen harjat, tuun kohta takas, sanon uteliaalle tammalle ja suljen karsinan oven hiljaa. Menen hoitajienhuoneeseen ja etsin käsiini Kityn harjaämpärin. Olimme käyneet kaikki käytännön asiat läpi Aimien kanssa jo ennen hiihtolomaa, joten tiesin missä kaikki oli. Aimie itse oli lähtenyt matkoille, tämän viikon saisimme siis viettää Kityn kanssa kaksistaan. Nautin tallin hiljaisuudesta ja harjaan Kittyä rauhallisin vedoin. Poni seisoo aivan hiljaa paikoillaan ja antaa minun hoitaa sitä. Tallista huokuu hevosentuoksuista lämpöä. Tätä oli hevosten kanssa oleminen parhaillaan. Ei kiirettä, ei stressiä. Rauhallisia, pieniä rentouttavia hetkiä painostavan arjen keskellä. Putsaan kaviot ja taputan sitten Kittyä. Kimo tamma venyttää päätään kohti takkini taskuja, ja hamuaa herkkuja. Avaan taskun ja kaivan porkkanan esille, ja Kitty nappaa sen varovasti kämmeneltäni samettihuulillaan. Tyytyväisenä se rouskuttaa porkkanaa, ja rapsutan sitä korvan takaa. Kun olen vielä hetken silitellyt Kittyä, vien harjat pois ja sujautan riimun siron tamman päähän. Sitten talutan Kityn tarhoille. Ulkona on kevyt lumisade, ja hento tuuli pörröttää Kityn harjaa. Irrotan riimunnarun ja annan ponin mennä toisten heppakavereidensa luo. Loskainen lumi pakkautuu heti tilsoiksi kavioihin. Luon vielä viimeisen vilkaisun tarhoille. Tallin pikkuponit Tinka ja Mortti ovat painautuneet kiinni toisiinsa. Miten hyvä paikka maailma olisikaan, jos ihmiset pitäisivät toisistaan yhtä hyvää huolta kuin hevoset toisistaan. Jassun koira juoksee luokseni kinosten keskeltä. - Hei, mitä Nella? Sanon nappisilmälle. Nella puskee kuonollaan ja kiehnää ympärilläni rapsutuksia kerjäten. Pörrötän karvapalloa ja Nella hymyilee iloisesti. Se joka väittää, ettei koirat osaa hymyillä, on tyhmä. Otan maasta lunta, taputtelen sen pyöreäksi ja heitän sen sitten poispäin tarhoilta. Nella pinkaisee lumipallon perään. Lähden koiran perässä tallille päin toivoen, ettei kukaan tallilaisista ole keksinyt minkään sortin ideaa lumisodasta. Ja Jassulla olisi varmaan vielä paljon tallihommia tehtäviksi. Kitty jää katsomaan perääni. Vaikka kuvankauniin tamman luonne ja persoona on minulle vielä vähän hämärän peitossa, luulen silti, että meillä tulee olemaan vielä oikein hauskaa yhdessä. Eka hoito.♥ Vähän lyhyeks jäi, mutta en jaksanu alkaa väkisin venyttämään. Ja matkin Aimien otsikkotyyliä. ; D
|
|
|
Post by Leea on Mar 2, 2010 21:19:35 GMT 3
2. maaliskuuta 2010 - Kimoshampoota, osa 1 Iltatallin ihanuutta. Istun autossa pelkääjän paikalla ja penkinlämmitin lämmittää ihanasti takamuksen. Radio lauloi taas jotain rasittavaa iskelmälaulua, mutta pääasia, että minulla oli kyyti. Oli ihanaa päästä taas tallille. - Muistat sitten että oot siististi, kun suihkuun ei saa mennä kun siellä on se remppa, äiti sanoo. - Joo... mumisen ja katselen ulos. Minuahan ei yksi suihku estäisi. Pian auto kaartaa Shelyesin parkkipaikalle, ja minä poimin hanskat ja pienen muovipussin lattialta, ja kompuroin ulos autosta. Heilautan kättäni auton suuntaan ja lähden kävellemään kohti tallia. Kitty syö karsinassa iltaruokaansa, joten tervehdin sitä hiljaa ja jätän sen sitten rauhaan. Raahustan hoitajien huoneeseen porkkanapussi mukanani. - Moi, sanon ja lysähdän sohvalle toisten tyttöjen sekaan. Hoitajienhuoneessa on ihmisiä, jotka ovat aivan yhtä väsyneitä kun minäkin, Catu, Sanni, Suppu sekä Henna. Minun on pakko todeta, että kaipaan Aimieta istumaan sohvanreunalle. Varsinkin nyt, kun olin Kittyn hoitaja, juttua kyllä riittäisi. - Te ootte täällä raatanu koko iltatallin, ja mä tuun ihan viimesellä minuutilla? heitän. - Jep, voihan sen noinki ilmasta, Sanni sanoo. Samassa muistan, että Jassu olikin puhunut jotain kaupungille lähdöstä, uutta purusatsia hakemaan. Tytöt ovat siis mitä luultavimmin hoitaneet keskenään kaikki tallityöt. - Mutta on täällä vielä vähän tekemistäkin, pikkutallin karsinoihin pitää laittaa lisää purua, ja oritallin ja pikkutallin käytävät on vielä lakasematta, Suppu luettelee unisen kuuloisesti. - Ja tän hoitajienhuoneenki vois siivota, Henna toteaa vielä. Seuraa hetken hiljaisuus. Väsyttää...väsyttää...väsyttää... Ei, en antaisi tämän enää jatkua. Toiset on raataneet täällä niska limassa ja minä en ole tehnyt mitään. - Mä lähden nyt sitten sinne pikkutalliin laittamaan niitä puruja, sanon päättäväisenä. - Häh? Catu herää koomastaan. - Laittamaan purua pikkutallin karsinoihin, toistan. Alan olla jo vähän huolissani Catusta. Ei tyttö yleensä leijaillut avaruudessa keskellä tallipäivää. - Aa, mä tuun mukaan, Catukin palaa kokonaan todellisuuteen. - Kiva! Hei jos te – osoitan sohvalla makaavia tyttöjä, jotka näyttävät siltä, kuin eivät olisi enää elävien kirjoissa – jaksaisitte alottaa tän hoitajienhuoneen siivoomista, niin me laitetaan purut, lakastaan käytävät ja tullaan sitte auttamaan. Saan vastaukseksi epämääräistä muminaa/mutinaa, ja tyydyn siihen. Tosin epäilen kyllä tallista lähtiessäni, mahtavatko tytöt edes saada itseään ylös sohvalta. Pikkutallissa katsomme ensin Catun kanssa karsinoiden kuiviketilanteen, ja lähdemme sitten hakemaan purulasta purua. Lappaamme kahdet isot kottikärryt täyteen ja työnnämme ne pikkutalliin. Sen enempää purua sinne ei sitten tarvittukaan. - Haluutko sä lakasta pikkutallin? kysyn Catulta kun olemme vieneet kottarit - Jep, tyttö vastaa ja lähtee tallille päin. Itse nappaan jo tutuksi tulleen luudan oritallin pielestä ja lakaisen hiljaa tallikäytävää. Hetken jopa pystyn kuvittelemaan, että kaikki olisi niinkuin pari viikkoa sitten, mutta havahdun sitten. En tietenkään haluaisi minkään olevan toisin. Työnnän oljet Jontun tyhjän karsinan sijasta Allun boksiin, vien harjan paikoilleen ja lähden sitten yksityistallille päin. Hoitajienhuoneessa on saatu jotain aikaan. Ja aika paljonkin on saatu aikaan. Edessäni komeilee siistit rivit tavaroita, ja Henna lakaisee viimeisen pölykasan samalla ovenaukaisulla ulos. - Oho, minulta pääsee. Henna hymyilee omahyväisesti ja lysähtää sitten sohvalle Sannin viereen. Catukin saapuu paikalle ja hänen reaktionsa on sama kuin minulla. Suppu ja Henna istahtavat Sannin viereen sohvalle. Catu kaivaa laatikosta paketin Domino-keksejä, ja tallityttöjen ”bileet” voivat alkaa. Kurotan kädellä ja nappaan yhden keksin. Välissä oleva täyte on kovettunutta, ja sujautan sen äkkiä suuhuni, ennen kuin se murenee käsiin. Maku on kuiva ja hieman outo, mutta oikeastaan ihan hyvä. Kun ensin tekee vähän tallitöitä, mikä vaan alkaa mennä kurkusta alas. En viitsi kysyä Catulta, miltä vuosisadalta keksit mahtavat olla. Niin, minähän olen siis lakaissut yhden tallikäytävän ja kipannut yhden kottikärryn purua. Siispä otan vielä toisen keksin ja lähden sitten harjaämpärin kanssa Kittyn luo. - Hei tyttö, onko ollut ikävä? sanon tammalle joka syö rauhassa heiniään. Se mulkaisee minua sivusilmällä. Otan pehmeän harjan ja ryhdyn sukimaan ponia. Kitty on aika puhdas, joten sen harjaus ei kauaa kestäisi. Teen työtäni mahdollisimman hitaasti, jotta laatuaikani kestäisi mahdollisimman pitkään. - Hyvä muuten, Kitty, että sä asut just tässä tallissa, juttelen tammalle hiljaa. - Täältä on niin lyhyt matka lämpimään hoitajienhuoneeseen. Se on kuule, sama asia kun alle viiden metrin matka TV:ltä jääkaapille. Kun Kittyn jokainen karva ja jouhi on kammattu ja suorassa, sekä kaviot ovat puhdistettu, kokoan tavarat harjaämpäriin ja silitän vielä hoitohevostani hetken. Sitten palaan hoitajienhuoneeseen. Keksit on loppu ja tyttöjen jutut ovat käyneet väsyneenpuoleiseksi. Aihe on niin epämääräinen, etten edes jaksa vaivautua siihen, että selvittäisin, mistä siinä on kyse. Sen sijaan annan silmäni levätä järjestyksessä, varusteiden kirjossa. Kittyn kamojen alla on pinkki laatikko. Hetken mielijohteesta minulle tulee hirveä halu selvittää sen sisältö. Laatikon päällä lukee isolla Kitty. Sieltä löytyy letityskummareita, erivärisiä, rusetillisia ja kimaltavia. Sysään ne äkkiä syrjään, ennen kuin tytöt huomaisivat moiset aarteet, ei sitä tiedä mitä ne tekisivät, kun olivat tuollaisen hysteerion partaalla. Laatikossa on oikeastaan kaikkea, millä poneja voi kisoihin pyntätä. Nappaan laatikosta liilan sävyisen, läpinäkyvän purkin. Liilassa purkissa on pohjalla vähän tummanviolettia, tahmeaa ainetta. Käännän purkin ylösalaisin. Hiljaa aine alkaa valua alaspäin purkissa. - Mitä tää on? Kysyn ja käännyn tyttöihin päin. - Mikä? Henna kysyy. - Näytäppä sitä, Catu sanoo ja ojennan purkin hänelle. Sanni haistaa sitä ja kohottaa kulmiaan. Suppu nappaa purkin ja sanoo; - Kimoshampoota. Tai sitä se oli ainakin joskus ollut. Silloin en vielä tiennyt, mitä kaikkea kimoshampoolla voi saada aikaan. (Huom. älkää arvailko liikaa.) Illan hiljentyessä tallilaiset lähtevät kotiin päin. Itse raahustan parkkikselle ja odotan äitiä. Shampoo toi mieleen kevään, jonka jälkeen tulisi kesä. Kesä. Ihana, ihana kesä. Mutta sitä ennen ehtisi tapahtua vielä paljon. ♥
|
|
|
Post by Leea on Mar 8, 2010 18:33:25 GMT 3
8. maaliskuuta 2010 - Runoratsua hoidellen
Sinä seisoit laitumella, yksin nurkassa, katselin sinua aidalta, laitumen laidalta. Vanha loppu on uuden alku, minulle tämä oli helppo polku. Mutta oletko, poni, nyt onnellinen, yhden tytön hevonen.
Istuin karsinan lattialla, pari heinän kortta rapisi jalkojeni alla. Halusin oppia sinut tuntemaan, halusin oppia kuuntelemaan, huomata jokaisen korvan liikautuksen, ymmärtää jokaisen eleen merkityksen.
Työnjakomme on yksinkertainen, sinä syöt karsinasta heiniä, kun minä harjailen. Silmissä elämän pilke, perääni taas katsahtaa, miettii ehkä, tulenko huomenna uudestaan. Minä ainakin olen onnellinen, kun onni kerrankin potkaisi ja sain näin hienon hoitohevosen.K aunis I hana T amma T aitava Y stäväni S öpö M iellyttämishaluinen I nnostava T äydellinen H evonen ♥
|
|
|
Post by Leea on Mar 9, 2010 20:00:48 GMT 3
9. maaliskuuta 2010 – Hevostytön unelmia
Pyyhkäisin hiukset sivuun kasvoiltani ja annoin pohkeita ratsulleni. Se reagoi heti ja siirtyi reippaaseen, pehmeään raviin pärskähdellen. Kimo tamma alkoi kuumua vähän, ja se pureskeli kuolainta malttamattomana. Vedin syvään henkeä, mukauduin tamman keinuviin raviaskeleihin, ja nostin laukan. Annoin laukan tasaisen rytmin täyttää tajuntani, ja suljin kaiken muun ulkopuolelle. Nyt oli vain hevonen ja minä. Minä ja hevonen. Me. Ohjasin Kityn reippaassa laukassa ensimmäiselle pystylle. Korkeutta sillä oli varmaan yli metri, mutta minua ei pelottanut. Eikä Kittyä. Este suorastaan veti sitä puoleensa. Puolipidäte, pohkeet, yli. Kitty ponnisti puomien yli korkealla ilmavaralla. Tuskin olimme laskeutuneet, kun katseeni oli jo kääntynyt seuraavaan esteeseen, ja suunnittelin tien sinne. Mitä jos oikaisisin vähän? Käänsin tiukasti ohjalla ja pohkeella. Kitty taipui notkeasti ja kuulin vain molempien hengitykset ja kiihtyvät laukka-askeleet. Tiukka käännös, suoristus, pidäte, eteenajo. Linja ja lähestyminen olivat täydellisiä, ja lensimme korkean trippelin yli kevyesti kuin lintu. Viimeinen este, uhkaava okseri valkoisine puomeineen. Kitty ei epäröinyt, vaan pidensi askeliaan ja ponnisti juuri oikeasta kohdasta. Myötäsin mukauduin hyppyyn, ja... joku koputti minua olkapäähän. Hetkinen... Miten joku voi koskea olkapäähäni jos olen hevosen selässä? Esteillä?Heräsin. Ihana uni katosi ympäriltäni ja huomasin istuvani tuolilla. Edessäni pulpetilla oli keskeneräinen lyijykynätuherrus sirosta connemaratammasta ylittämässä korkeita esteitä. - Hei Leea, tämä on kuitenkin matikantunti, kannattaa nukkua yöllä hyvät unet niin jaksaa sitten koulussa. Sulla ei taida olla vielä yhtään tehtävää tehtynä? Kuule, jos meinaa menestyä koulussa niin... Valitus meni kuuroille korville. Myöntelin ärsyttävän matikanopettajan sanojen mukaan, ryhdistäydyin ja kokosin itseni. Puoli luokkaa tuijotti minua silmät selällään. Sadannennen, tuhannennen kerran, miksi juuri minä? Joskus tuntui, että kohtalo pilaili kustannuksellani. Aika useinkin, jos nyt totta puhutaan. Tällaisissa tilanteissa ei hyödyttänyt mikään muu kuin kaikkien rakastama positiivinen ajattelutapa. Jos se ei onnistuisi (eikä se yleensä onnistukaan), niin ainahan meillä on ironia. Heitin luokkani pikku kyylille suloisimman missihymyni ja rupesin etsimään kirjasta oikeaa sivua. Lukuun ottamatta arkeni pieniä, surkuhupaisia vastoinkäymisiä, olin erittäin onnekas ihminen. Kitty oli erittäin hyvä esimerkki siitä. Rauhallinen tamma oli parasta mitä tiesin raskaiden koulupäivien jälkeen. Siispä löysin itseni tämänkin tylsän tiistain jälkeen Kittyn karsinasta. Silittelin tammaa ja rapsutin sitä korvan takaa, harjan tyvestä. Kitty painoi silmät kevyesti kiinni ja nautti rapsutuksista. Minusta tuntui, että se taisi jo tuntea minut. - Moi! kuului Aimien iloinen ääni. Käännyin ympäri ja näin tutun pirteän punapään elementissään. - Moi, tervehdin. - Mä ajattelin mennä tänään ratsastamaan, mutta jos sä haluut kokeilla Kittyä, niin sekin onnistuu, Aimie sanoi. - Ei, mene sä vaan, mä en ole varma pysynkö mä satulassa, sanoin, ja todella tarkoitin sitä. Sitäpaitsi Aimie näytti siltä, että haluaisi kuollakseen hevosen selkään. Väsynyt ilmeeni ei ilmeisesti kaipaillut selittelyitä, joten Aimie haki harjat, ja hoidimme Kittyn yhdessä. Tarjouduin hakemaan kamat ja vartin päästä Kitty olikin jo valmis. - Kentälle vai maneesiin? kysyin. Aimie vilkaisi kevyttä talvivaatetustani ja päätyi maneesiin. - Tiesitkö sä muuten, että Svea on kantavana? Aimie kysäisee vaivihkaa kun kävelemme Kityn molemmilla puolilla kohti lämmintä maneesia. - MITÄ? huudahdin. - Kenestä? Milloin? - Fritsillä astutettiin. Svea jää pois tunneilta tän kuun loppupuolella, Aimie kertoi. - Ihanaaaa... huokaisen. En voinut olla kuvittelematta sitä ihanaa, pikkuista otusta. Minkäköhän värinen siitä tulisi? Shettisvarsat olivat vaan kerta kaikkiaan maailman suloisimpia otuksia. Maiss oli varmaan vielä enemmän innoissaan kuin minä. - Onko Jassu sanonut, jääkö se tänne vai myydäänkö vai? Kysyin. - Ei ole vielä päättänyt. Vedin maneesin ison oven auki ja Aimie talutti poninsa sisälle. Vedin oven kiinni ratsukon perässä ja menin sitten pitämään vastaan kun Aimie nousi selkään. Pian ratsukko jo kävelikin uralla. Kittyn askel oli reipas ja lennokas. Pikkuhiljaa Aimie keräili ohjaa, liikutteli kuolainta ja siirsi Kittyn sitten raviin. Aimie käytti tilan hyväkseen verkaten Kittyä erilaisilla ympyröillä ja muilla teillä, ja piti yllä kevyen tuntuman. Seurasin ratsukkoa silmä kovana ja yritin tiedostaa kaiken, mitä Aimie teki. Hän tunsi hevosensa parhaiten, joten nyt olisi varteenotettava tilaisuus saada vinkkejä siihen tilaisuuteen, kun itse uskaltautuisin kiipeämään Kittyn satulaan. Edelleen rennolla kädellä ja kevyellä tuntumalla Aimie pyysi Kittyä taipumaan urien suuntiin ja liikutteli kuolainta. Kimo connemara myötäsi heti aavistuksen niskastaan, vaikkei mitään sen syvempää muotoa oltukaan heti alkuraveissa hakemassa. Vaihdettuaan suuntaa ja verkattuaan toiseenkin suuntaan, Kitty sai pienen hengähdystauon käynnissä. Sitten ratsukko siirtyi uudestaan raville, ja Aimie pyysi laukkaa. Ratsukko siirtyi heti sulavasti pyöreään, reipastahtiseen mutta hallittuun laukkaan ympyrälle. Aimie myötäsi hiljaa käsillä, eikä häirinnyt Kittyn tahtia mitenkään. Kun katsoin erittäin tarkasti, saatoin erottaa pienen pienet merkit ulkopohkeesta, jotka pyysivät tammaa kääntymään. Vähemmänkin aikaa hevosten parissa ollut tajuaisi, että tämä ratsukko oli työskennellyt yhdessä vähän pidempäänkin. Aimie päästi Kittyn laukkaamaan pari kierrosta koko kenttää ympäri, vaihtoi sitten suunnan, ja laukkasi pari kierrosta toiseen suuntaan. Sitten Kitty sai taas kävellä hetken. Loppuravien jälkeen Aimie taputti poniaan ja antoi Kittylle pitkät ohjat. Kun loppukäynnit oli kävelty, Aimie ohjasi Kittyn kaartoon ja tamma sai lisää kiitoksia. Hitaasti Aimie liukui alas ponin selästä ja nosti jalustimet. Avasin maneesin oven ja lähdimme takaisin tallille. Autoin Aimieta Kittyn hoidossa, ja sen jälkeen valuimme hiljaa hoitajienhuoneeseen. Oli selvää, mikä oli tämänhetkinen tallin kuumin puheenaihe. Maiss istui varustearkun päällä kasvot loistaen. Yhdyin tyttöjen mielipiteisiin, ihanaa. - Patteri ei toimi, Fiona sanoi ja loi merkitsevän katseen minun suuntaani. Muistin kyllä vielä elävästi senkin päivän, kun olin löytänyt varustehuoneesta viisi pientä blondia tuliterän patterin kimpussa. - No onko johto seinässä ja virta päällä? kysyin. - No joo, yleensä, Sanni vastasi. Kumarruin patterin puoleen ja totesin, että kaikki oli kunnossa. Patteri vain oli jääkylmä. - Mä kyllä tiedän miten tällaiset asiat hoidetaan, Catu totesi. Tyttö koputti patteria ja kuullosteli. - Öö... Catu? sanoin huolestuneena. Catu täräytti patteria nyrkillä kylkeen ja siitä kuului kolahdus, sitten pientä kilinää. Samantien alkoi kuulua tuttua hyrinää, ja lämpö alkoi täyttää taas hoitajienhuoneen. - Noniin, nythän se toimii, Catu sanoo ylpeänä itsestään. - Mitä sä oikein teit? Maiss ihmettelee. - Kyllä mä nämä patterit kuule tunnen.
|
|
|
Post by Leea on Mar 15, 2010 21:07:27 GMT 3
14. maaliskuuta 2010 – Let it snow, vai?
Kevätsää, lämmittää, luonnon kaiken herättää...Ja ketut mitään kevättä ole koskaan tulossa. Juuri kun lumet oli alkaneet sulaa, niin nyt taas satoi. Lunta siis. Ja paljon. Eivätkä tunnelmat olleet erityisen lämpimät, koska minulla oli jalassani vain ohuet, mustat farkkulegginssit. Ja takinkin olin korvannut paksulla, vuorellisella hupparilla. Kitty katsahtaa minuun vaivihkaa, kun harjailen ponia. Olen tuonut otuksen puomille, ja kauniinmuotoiset pakkashiutaleet leijailevat hiljaa sen vaalealle turkille. Ja jos nyt on ihan pakko ajatella positiivisesti, niin ainakin kimo Kitty pysyy puhtaana, kun on lunta vielä maassa. Kun olen tyytyväinen tamman ulkonäköön ja olen putsannut sen kaviot, kerään hoitovälineet takaisin ämpäriin ja vien ne varustehuoneeseen. Sitten palaan takaisin puomilla edelleen odottavan hoitoponini luo. - Tulehan tammanen, tokaisen Kitylle ja poni seuraa kiltisti perässäni. Pidän Kitystä päivä päivältä vain enemmän. Se on kiltti ja on ainakin tähän asti osannut käyttäytyä ihan mallikkaasti. Päätän talutella Kittyä vähän Shelyn sulaneilla maastopoluilla. Tamma näyttää tyytyväiseltä päästessään taas metsään. Taluttaessani ponia tulee väkisinkin mieleen, kun vein Jontun kävelylle joskus sata vuotta sitten. Aika menee nopeasti, sata vuottakin. Aurinko pilkistää pilven takaa, ja alan tuntea itseni vähän iloisemmaksi. Kitty heilauttaa päätään ihmetellessään kuusen oksaa pitkin kiipeävää oravaa. Kurre katoaa puun taakse ja Kitty pärskähtää rentona. Löysään riimunnarua ja annan tamman venyttää kaulaansa. Yht äkkiä Kitty kohottaa päätään, korahtaa hiljaa ja tuijottaa eteen päin lihakset jännittyneenä. - Mitä Kitty? Rauhassa poni, ei siellä mitään ole... Se tästä nyt sitten puuttuisikin, jos tamma juoksisi tallille naru riimussa roikkuen. Tai vielä parempi, minä narun päässä roikkuen. Kohdistan katseeni pellon laitaan, ja kyllä, siellä tosiaan on jotain. Pieni, siro, ruskea eläin katselee meitä. - Peura, hengähdän. Samassa eläin jo kääntyykin kannoillaan, ja katoaa metsään, kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Kitty venyttää päätään aavistuksen eteenpäin, nuuhkaisee ilmaa ja tuntuu sitten unohtavan koko asian. Hassuja eläimiä, nuo hevoset. Pyyhkäisen hiukset pois silmiltäni ja vedän hupparia tiukemmin päälleni. Ääneni on vieläkin vähän käheä hiihtolomalla tulleen flunssan jälkeen, ja kylmä ei ainakaan paranna sitä. Kevyt tuulenvire pörröttää Kityn otsatukkaa. Päätän kääntyä ympäri. Risteyksen mutkan takaa kuuluu pieniä, tiheitä raviaskelia. Kitty ottaa muutaman sivuaskeleen, ja naru kiristyy taas. Maiss ilmestyy tuuheiden kuusten takaa Sveamammalla ratsastaen. Kityltä pääsee lämmin hörinä, kun se tunnistaa kaverinsa. - Maiss, moi, tervehdin. - Moi, Maiss vastaa ja pysäyttää Svean. Kävelemme Kityn kanssa ratsukon kiinni. - Ootteko te menossa tallille päin, voitais mennä yhtä matkaa? Ehdotan. - Jep. Kai sä oot muuten tulossa pääsiäisleirille? - Joo, tietty. Vähänkö ihanaa päästä jo nyt leirille, mä luulin että joutuisin odottamaan kesään asti. Sveamammalla ei varmaan sillon voi enää ratsastaa? kysyn ja vilkaisen pienen ponin pyöreää mahaa. - Ei, mutta kyllähän sitä hoitaa voi. Ja sitten tulee vauvva... Maissin ilme muuttuu unelmoivaksi. Ymmärrän hyvin (tai, no siis niin hyvin kuin mahdollista) miltä tytöstä tuntuu. Kävelemme Maissin ja Svean kanssa yhtä matkaa tallille tallin tapahtumista jutellen. Ennen kuin huomaankaan, olemme jo tallin pihassa. Maiss menee pikkutalliin Svean kanssa, minä taas talutan suoraan tarhoille. - Noniin poni, nähdään taas, sanon Kitylle, silitän sitä ja päästän sen sitten tarhaan kavereidensa luo. Shelyesin hevoskatras oli viimeaikoina vähentynyt. Tuntui oudolta, kun Ira ei enää ollut Shelyssä. Ira oli ollut ensimmäinen hevonen, johon olin täällä tutustunut ja jolla olin ratsastanut. Tiesin kuitenkin, että Jassu myi ponejaan vain hyviin koteihin, joten Iralla olisi varmasti hyvät oltavat. Iso, valkoinen pilvipeite leijuu auringon vierellä, ja taivas on kirkkaan sininen. Vilkaisen vielä viimeisen kerran laitumelle, ennen kuin lähden kotiin. Kevät on tulossa.
|
|
|
Post by Aimie on Mar 19, 2010 22:50:22 GMT 3
Todella kivoja ja sujuvia tarinoita, olen tykännyt kovasti lueskella näitä! :) Hoitoura on alkanut oikein aktiivisesti ja seuraan innolla millaiseksi teidän suhde muuttuu... Yritän itsekin olla vähän aktiivisempi, etten nyt vain kerran kuukaudessa hoida. Muuten, viititkö laskea itse HM:t (ei tietty pakko, jos et halua), just ja just jaksan itelleni lisätä omat. :D_____________________________________________________ 19. maaliskuuta 2010 – Iltapuuhailua Harjailin Kittyä yksityistallin lämmössä tamman tutkaillessa uteliaasti käytävän tapahtumia. Katsahdin ponini suuntaan, tai ainakin uskoin kääntyväni siihen suuntaan. Karsinan lamppu oli onnekkaasti palanut juuri kun olin ehtinyt harjailla Kittyä viitisen minuuttia. Raskaasti mutta hiljaa kiroten olin jatkanut urheasti hoitotuokiotamme. Heitin pölärin harjapakkiin ja otin tilalle kaviokoukun. Viimeistään nyt tulisi ongelmia eteen, pimeydeltä tuskin näin missä kimon koivet olivat. No, ei nyt sentään, ne löytyivät mutta en kyennyt näkemään mitä oikein tein. Sain useammankin kerran Kityn kääntymään vaarallisen lähelle takapuoltani, kun osuin sitä vahingossa säteeseen (lumipaakkujen vika). "Voi saamari..." huokaisin kun tunsin kenkäni uppoavan johonkin pehmeään. Loikkasin välittömästi Kittyn toiselle puolelle ja puhdistin kaviot pikapikaa. Karsina taisi olla vähän huonossa jamassa, mutta en ehtisi siivota sitä nyt. Mielessäni soi vanha sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...", mutta samassa muistin että olihan minulla nyt ihanaparasmahtava hoitaja Leea, joka voisi hoitaa homman puolestani. Kjeh, kjeh! Päätin lähteä etsimään Leeaa heti, ja heivattuani harjapakin varustehuoneeseen lähdin kipittämään kohti päätallin hoitajien huonetta, jossa olin nähnyt tytön viisitoista minuuttia sitten. Hoitajien huoneessa oli menossa mitä ilmeisimmin juorukerhon kokoontuminen, paikalla olevat tytöt olivat kerääntyneet sohvan ympärille istumaan lattialle, nojatuolille tai minne nyt saivat ahterinsa laskettua. Sanni huomasi minut ensimmäisenä. "Moi, Aimie!" "Morjens", vastasin. "Ompeluseura kokoontuu, vai?" "Jotain siihen suuntaan", Viivi nauroi ja tytöt jatkoivat keskusteluaan, joka ei todellakaan liittynyt hevosiin, vaan he juoruilivat tutuista ja vähemmän tutuista sekä yrittivät tentata toistensa ihastuksia. Olin lähes unohtanut miksi olin tullut hoitajien huoneeseen, mutta siinä samassa havahduin ja päätin hipsiä pois mahdollisimman pian, ettei kukaan ehtisi muistamaan minun olemassaoloani. Annoin katseeni kiertää huonetta ja spottasin Leean patterin vierestä. "Leea! Tuletko mukaan, jos sulla ei ole mitään tekemistä?" Vaalea tyttö nyökkäsi ja suuntasimme yhdessä takaisin yksityistalliin. Höpötettyämme hevostyttöjen uskomattomista juoruilutaidoista mainitsin Leealle karsinan kunnosta. Tytön ilme venähti vähän ja hän tönäisi minua muka-vihaisesti. "Just, hauskan homman keksit..." "No sitähän varten sä mulle hoitajaksi ryhdyit!" hekotin. "No, ei vaan. Ajattelin liikuttaa Kittyn ja tuumin, että jos sä viitsisit sillä aikaa hoitaa sen karsinan, mulla on vielä koulujuttujakin tekemättä..." "Hmh. Hyvä on", Leea myöntyi. "Autanko sua pistämään kamat?" "Jos viitit, pääset sitten nopeemmin hommiin." "Heh, heh..." Noin vartin kuluttua istuin virkun connemarani selässä Leean kiristäessä satulavyötä puolestani. Jalustimet olivat sopivat kuten aina ennenkin, eihän kukaan muu ollut ratsastanut Kittyllä kuin minä. Eipähän ainakaan tarvinnut venkslata niiden kanssa. Tosin arvelin minun ja Leean olevan sen verran samankokoisia, ettei silloinkaan tarvitsisi ainakaan ainakaan kovin monen reiän verran pituutta vaihdella. "No niin, kireä on. Olepahan kunnolla!" Leea osoitti viimeiset sanat Kittylle, ja taputti tammaa kaulalle. Kitty ojensi päätään hiukan tyttöä kohti ja huomasin hymyileväni lempeästi kaksikolle. "Leea..." tokaisin jo tallitöitä kohti suunnanneelle tytölle. "En ole varmaan aiemmin sanonut, mutta saat mun puolesta ratsastella Kittyllä miten tahdot, käydä tunneilla ja näin, jos ensin infoat mulle ettei päällekäin tammaa ratsastella." Leea katsoi minua ensin hiukan pöllämystyneenä, ja hymyili sitten. "Oi! Kivaa, Aimie! Kiitos!" Hymyilin takaisin tytön innostukselle. Hetken hyörittyään blondi tajusi mitä oli ollut tekemässä ja kättään reippaasti heilauttaen painui ulos maneesista. Kitty oli jo kärsimätön ja tahtoi liikkeelle. Painoin kevyesti pohkeet sen kylkiin ja tamma lähti reippaaseen käyntiin. Energiaa vaikutti olevan turhankin paljon; välillä poni äityi ottamaan raviaskelia ja päädyin tekemään melko reippaan treenin vaikka aluksi olinkin suunnitellut ottavani rauhallisesti. Puurrettuani vajaan tunnin Kittyn kanssa tuumin, että oli todella hyvä saada joku muukin liikuttamaan tammaa, sen verran ylimääräistä energiaa niin pieneen poniin mahtui!
|
|
|
Post by Leea on Mar 20, 2010 19:59:53 GMT 3
Kiva että oot tykänny! : D En oo mode niin en pysty sun ekaan viestiin HM:iäni muokkaamaan, mutta siis tää on 6. (:_____________________________________________________ 20. maaliskuuta 2010 – Kaunis poni Her face is a map of the world Is a map of the world You can see she's a beautiful girl She's a beautiful girl And everything around her is a silver pool of light The people who surround her feel the benefit of it It makes you calm She holds you captivated in her palm
Suddenly I see This is what I wanna be Suddenly I see Why the hell it means so much to meKT Tuntstall – Suddently I seeTosi kiva kuva! Toi Kitty -teksti on tosi hauska. =D Ja muoksin ekaan viestiin et 6HM, jos se oli ongelman nimi? (: Mut näitä Kityn päiväkirjan hoitoja on aina ilo kattoa, niin Leean kuin Aimiekin hoitoja! <3 - MaissiKiitos Maissi! <3 : D - Leea
|
|
|
Post by Leea on Mar 22, 2010 8:30:37 GMT 3
22. maaliskuuta 2010 – Ratsaille Ystäviä ja unelmaponeja.[/center] - Heippa Kitty, sanon uteliaalle hoitoponilleni. Kitty kurkottaa päätään minua kohti ja tökkää turvallaan taskuani merkitsevästi. Toinen harmaa turpa seuraa esimerkkiä. - No hei sullekin, Luna, nauran kun molemmat nätit-kauniit-ihanat ponit nuuhkivat huppariani. Lumineux Éclat eli Luna on Shelyesin uusimpia asukkaita. Jassu oli ostanut sen tuntiponiksi, ja se oli muuttanut Iran entiseen boksiin. Kitty ja Luna ovat jo sydänystäviä, samanrotuiset hevoset kun tulevat yleensä hyvin toimeen. Olen iloinen Kittyn puolesta, kun sillä on vihdoin samanlaista seuraa. Rapsutan molempia tammoja harjantyvistä, ja kiinnitän sitten narun Kityn riimuun. - Sä jäät tänne, Luna, mut mä lupaan tuoda Kityn ihan just takas, okei? Lunalle sopii. Se kävelee Kityn vierellä portille, mutta jää kuitenkin tarhaan odottamaan kaverinsa paluuta. - Moikka Leea, Aimie huikkaa boksilta. - Mä olin just tulossa hakemaan Kittyä, mut sä ehdit ensin. - Aa, okei, sanon ja talutan Kityn boksiin. - Jos sä haluaisit tänään mennä Kityllä, niin mä voisin tulla kattomaan miten teillä menee? Aimie ehdottaa. Ratsastamaan Kityllä. Pieni perhonen alkaa lennellä vatsassani, kun soperran Aimielle innoissani jotakin myöntävään vastaukseen päin. Laitamme Kityn yhdessä kuntoon ja lähdemme maneesille. Laitan kypärän päähän ja kiristän Kityn vyön. Sitten laitan jalan jalustimeen ja ponnistan ylös. Kitty lähtee liikkeelle, enkä ehdi edes nousta selkään. Olen tietysti hermostuksissani unohtanut ottaa tarpeeksi hyvän otteen ohjista. Manaan taas itseäni, osaanhan minä ratsastaa, mutta joskus tuntuu, että taidan olla vähän parempi mokailussa. Punastun aavistuksen, pysäytän Kityn ja heilautan itseni satulaan. Jalustimien reiät ovat kohdallaan, joten annan Kityn kävellä uralla pitkin ohjin. Vaivihkaa käyn läpi istuntaani; varpaat eteen, jalka pitkäksi, lantio rennoksi, ryhti suora, käsiin kulma, nyrkit pystyyn... - Sä voit ruveta keräämään ohjia, ja sitten ravailemaan, Aimie neuvoo. Yritän ratsastaa tammaa saman lailla, miten olen nähnyt Aimienkin tekevän; mahdollisimman kevyillä ja selkeillä avuilla. Teen pieniä puolipidätteitä ja kerään pikkuhiljaa ohjia. Kitty on sopivan herkkä suusta, ja kuuntelee avut tarkasti. Ja se kävelee kunnon käyntiä eteen. Harva hevonen liikkuu eteen yhtä helposti. Pyydän Kityltä ravia, ja tamma siirtyy heti reippaaseen, tahdikkaaseen raviin. Kevennän ja pidän temmon sopivana. Kitty hakee kivasti kuolaimelle, ja kun ratsastan sitä vielä hiukan enemmän istunnalla, se alkaa pyöristyä vähän niskastaan. Keinuvassa ravissa on helppo istua. Ohjaan Kityn huolellisesti lävistäjälle, ja pyydän tammaa lisäämään ravia. Ah ihanuutta, miten reipas poni! Teen vielä muutaman ympyrän ravissa ja siirrän Kityn sitten käyntiin. Tamma saisi nyt kävellä hetken. Rapsutan sitä kaulasta sisäkädelläni, ja vilkaisen Aimieen päin kasvot leveässä hymyssä. - Tää on ihana! - No sano muuta. Mut hyvältä näyttää, te tuutte varmasti hyvin toimeen, Aimie sanoo. - Sitten laukkaa? - Jep, sanon ja kerään ohjat taas käteeni. Siirrän Kityn raville ja joustan istuinluillani ravin tahdissa. Teen pitkän sivun keskelle voltin, jolla taivutan ja asetan Kittyä, ja valmistelen laukan. Nosto onnistuu hyvin, ja Kitty lähtee energisesti eteenpäin. Joudun ottamaan tamma kiinni muutamalla napakammalla pidätteellä, ja säädän laukan sopivaksi. Käännän Kityn päädyissä ympyröille, ja lisään huvikseni tahtia pitkille sivuille. Parin kierroksen jälkeen otan raville, vaihdan suunnan ja nostan laukan toiseenkin suuntaan. Samassa kuuluu kamala rymähdys – maneesin katolta tippuu lunta – ja Kitty lähtee täyttä kiitoa eteen. En ehdi edes pelästyä mokomaa, ohjat pysyvät käsissä ja pidätän 'hurjan' ratsuni raville. - Sooh, sanon rauhoittaakseni tammaa ja hymyilen sitten. Nostan uuden laukan ja Kitty menee taas normaalia tahtia. Toivon, ettei katolta tippuisi enempää lunta; ei olisi kiva ratsastaa hevosella joka säikkyy koko ajan. Katolta tippuva loskalumi on alituinen riesa – monet tuntiratsutkin ovat pelästyneet ja laittaneet tunneille vähän turhan paljon vauhtia. Otan Kityn ravin kautta käynnille ja annan sille taas hetkeksi pidempää ohjaa. Sitten otamme vielä loppuravit ja loppukäynnit, ja lopuksi käännän vielä Kityn kaartoon. Päästän jalustimet irti, kumarrun halaamaan Kittyä ja liu'un sitten alas satulasta. - Meni tosi hyvin, Aimie kehuu kun kävelemme tallille päin. - No joo, helppohan se on ratsastaa kun tää yks on tällanen automaatti, sanon ja silitän Kityn kaulaa. Kitty oli kyllä automaattiponi, tietyllä hyvällä tavalla – sillä ratsastaessaan oppisi aina uutta, eikä siihen koskaan kyllästyisi. Olin myös saanut ilokseni huomata, että tammassa oli hyvä kapasiteetti myös kouluratsastukseen, vaikka olin sen jotenkin estehevoseksi mieltänyt. Tallissa hoitelemme Kityn tarhakuntoon. Minä vaadin saada taluttaa ponin kaiken loskan läpi tarhoille ja Aimie lähtee virnistäen viemään kamat pois, hoitajienhuoneeseen. Kahlaan Kitty narun päässä loskalumen saartamana ja otan ponin harjasta tukea, etten liukastuisi loskan alla piileskeleviin satunnaisiin jääsiivuihin. Kitty kävelee rauhallisesti vieressäni, sillä ei ole kiire ulos. Mutta ei sillä ole syytä pysähtyäkään, kun kaikki kaverit ovat tarhoilla. Jo vähän kohmeisin käsin avaan tarhan portin ja päästän Kityn irti. Poni hörähtää hiljaa kaverilleen Lunalle ja ystävykset vaihtavat kuulumisensa turpa turpaa vasten. Itse lähden hoipertelemaan tallille lämmin hoitajienhuone ajatuksissani, kompastuen ensimmäisen lätäkön kohdalla. Kitty ja Luna laitumella.
Ja mä lupaan, että tähän loppuu Leean Gimp-söherrykset, tuntu vaan että halusin tehdä kaveruksista kuvan. Seuraavaks - toivon mukaan - paljon käsinpiirrettyä matskua! (:Leea (7HM) + Aimie (3HM) ♥ Kitty - 10HM! : D
|
|
|
Post by Aimie on Mar 22, 2010 17:58:41 GMT 3
22. maaliskuuta 2010 – Uusia ja vanhoja tuttuja Mitä tapahtui ennen kuin Leea hyppäsi ratsaille.
"All I want is a little of good life..." rallattelin kun hyppäsin ulos bussista liukkaalle tielle, joka veisi jo kauempana näkyville Shelyesin tiluksille. Sipsutin eteenpäin kuin ylilihava pingviini, kädet sivuille sojottaen että pystyisin pitämään yllä jonkinlaista tasapainoa. Suuntasin heti isoon talliin istuskelemaan, lyllerrykseni oli vienyt minulta mehut vähäksi aikaa. Aikaa olisi tänään muutenkin aivan riittävästi, olin päättänyt röyhkeästi itsekseni, että Leea saisi tänään hypätä Kityn selkään ja liikuttaa sen. Näinpä minulla jäisi aikaa muuhunkin kuin ponin kanssa hyörimiseen, niin paljon kuin siitä pidinkin. Istuskeltuani hetken uhkaavasti natisevalla sohvalla vanha hevoslehti (norjaksi, pahus) kädessäni kuulin alhaalta vaimeaa puhetta. Uteliaisuus voitti ja loikin ovelle kuuntelemaan kuka oikein hoilotti noin tallissa. "Tästä menee portaat yläkertaan, ja..." Jassu!, tajusin heti kun kuulin heleän äänen. Mutta miksi hän oikein esitteli tallia jollekulle? Uudelle kengittäjälle? Korjausmiehelle? Poikaystävälle!!?!? Mieleeni nousi yhtäkkiä jostain kumman syystä mieleen "Ison ja Pehmeän" lihaksikas miesnäyttelijä. "Pakko mennä perään", kikattelin itsekseni ja nappasin mukaani kännykkäni. Tämä olisi ikuistettava muidenkin tyttöjen nähtäväksi! Kun Jassun pölpötystä ei enää kuulunut kovin selkeästi hipsin tyylikkäästi portaat alas ja yritin näyttää siltä kuin olisin vasta äsken tullut paikalle. Kurkkasin Milkan karsinan takaa ja näin kuinka Jassu esitteli varustehuonetta koko ajan iloisesti puhuen. Mutta tyyppi, jolle hän puhui, oli piilossa varustehuoneen sisäpuolella, enkä nähnyt häntä. Argh! En uskaltanut lähteä hiippailemaan pitemmälle, joten kumartelin vain karsinan takaa yhä pidemmälle, pidemmälle, ja... "Iiiiiiaaaaaaaah!" Kaaduin kovalla ryminällä eteenpäin tallin kovalle lattialle. Sisällä olevat hevoset liikehtivät hermostuneina karsinoissaan ja kurkkivat ihmeissään, kuka häiritse niiden kotirauhaa. Nousin posket helottaen ylös ja mulkaisin murhaavasti minua kaatanutta Nellaa, joka näytti selvästi tyytyväiseltä itseensä. Koiranmokoma oli varmaan keksinyt uuden hauskan leikin tai tullut vain muuten seurankipeäksi. "Aimie? Mitäs sä täällä riehut? Tallissa ei saa huutaa, tää on hevosten koti", viereeni ilmestynyt Jassu torui minua kuin 10-vuotiasta kakaraa. "Juu, sori... Nella vaan hyökkäs kimppuun..." yritin selitellä ja samalla paikantaa kengittäjää/korjausmiestä/poikaystävää. "Jos niin sanot, nyt mun täytyy mennä", nainen sanoi ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kun käänsin pääni takaisin, siihen missä Jassu oli seisonut, näin edessäni nuoren, suurin piirtein ikäiseni tytön. "Ööh", pääsi vain suustani. "Mistäs sä siihen putkahdit? Oletko uusi?" sain ähkäistyä. "Olin tässä koko ajan, mutta... olen uusi. Kasino on nimi", tyttö katsoi minua vinosti mutta hymyili. "Ah juu, mä olen Aimie", sanoin ja tartuin tytön käteen ja heilutin sitä tapani mukaan. "Hetkonen, ketäs sä voisit hoitaa? Kenelle on oikein haettu hoitajaa? Fritsille?" "Juu, ja Sonylle. Mä hoidan tästä päivästä alkaen sitä", Kasino hymyili onnellisesti. "No jopas! Islantilaiset on kyllä suloisia", vastasin Kasinon hiippaillessa uuden hoitoponinsa karsinalle, jossa ruuna olikin. Olin hetken hiljaa ja katselin kuinka Kasino antoi Sonyn haistella varovasti kättään ja luikahti sitten karsinaan. "Mä omistan muuten täällä ponin, Kitty Smithin eli Kittyn", kerroin. "Haluisitko lähteä katsomaan sitä?" "Vaikka, ehdin mä Sonyn myöhemminkin hoitaa. En vielä tunne kauheasti tän paikan hevosia", Kasino totesi ja niin lähdimme yhdessä kohti tarhaa, jossa Kitty ja sen rotusisko Luna majailivat. Kaksi kimoa tammaa tuskin erottuivat harmaasta loskasta, mutta maiskautettuani (ja pidettyäni muutenkin ääntä) molemmat tammat tulivat uteliaina luoksemme, Kitty etunenässä. Luna seurasi hiukan tamman jäljessä. Se oli saapunut vasta pari päivää sitten, joten oli vielä hieman epävarman ja ujon oloinen. Tiesin kuitenkin, että tamma rentoutuisi pian ja siitä tulisi varmasti monen lempiratsu. "Suloisia. Näähän on kuin siskokset", Kasino hekotti Kittyn nauttiessa hänen rapsutuksestaan. "Eikö! Tunnen kummatkin jo pitkästä aikaa", selitin. "Luna on erään mun tutun - nyt jo entinen tietty - poni, ja tunnenkin tämän neitokaisen aika hyvin. Kuulin pikkusiskoltani, että Luna on myynnissä ja vinkkasin Jassulle. Kitty on kyllä tyytyväinen, kun sai vanhan kaverin takaisin." Kasino nyökytteli ja puhelimme vielä hetken, lähinnä hevosista ja Shelyesistä. Jassu oli opastanut ja kertoillut tytölle pitkät pätkät, mutta uudesta paikasta löytyi aina jotain uutta kerrottavaa. Kerroin hänelle parhaani mukaan mitä tiesin, sillä en minäkään kaikista vanhimpia kävijöitä ollut. "Nyt pitää mennä", sanoin vilkaistuani kelloa. "Likainen karsina odottaa jo malttamattomana minua!" Virnistin ja heilautin kättäni isoon talliin päin suuntaavalle Kasinolle. Vilkaisin silmäkulmastani kahta connemaraa, jotka innostuivat juoksemaan yhtäkkiä täyttä kiitoa tarhan toiseen päähän. Yksityistallissa ei ollut hevosia sisällä, joten sain puuhastella yksinäni. Etsin käsiini kottarit ja talikon ja ryhdyin työn touhuun. Tässä aika kuluisi mukavasti kun odottelin Leeaa paikanpäälle ratsastamaan Kittyä.
|
|
|
Post by Leea on Mar 23, 2010 19:32:20 GMT 3
23. maaliskuuta 2010 – I'll be there for you Ablodit sille joka jaksaa aina nauraa huonolle tuurille. Se en nimittäin ole minä. Tänään oli ollut niin hirveä päivä, etten kyennyt mihinkään muuhun kuin rypemään itsesäälissä. Kävele kohti Shelyä ja potkaisen lumikokkaretta - korjaan isoa kiveä, ja satutan varpaani. Punnitsen hetken aikaa, oliko sittenkään kauhean järkevää lähteä tallille tällaisena päivänä. Jatkan silti matkaa, turha kai sitä on enää takaisinkaan päin kääntyä. Maiss, Vani, Catu ja Lissu ovat tallipihalla. Kävelen ratsukoiden luo ja moikaan. - Me lähdetään maastoon, tuutsä mukaan? Maiss kysyy. - Öö, en mä tänään ehdi, sanon vaivaantuneena. Ehdi? Minullahan oli koko ilta aikaa. No, tuskimpa minusta olisi hurjan ihanaa maastoseuraa tänään saanutkaan. Heitän vinon hymyn ja toivotan hyvää lenkkiä. En kovin vakuuttavasti. - Okei, me mennään sitten, Catu sanoo. Tytöt luovat vielä kummastuneen katseen minuun päin ennen kuin lähtevät tallin pihasta. Kitty on tallissa, ja avaan heti karsinan. Silitän ponin poskea ja lepertelen sille kaikenlaista. Kitty kuuntelee korvat ponimaisessa hörössä. Ihanaa nähdä sirossa tammassa myös sitä ponipuolta, joskus tuntuu, kuin hoitaisin jotain kutistunutta hevosta. - Kitty, meneekö sulla ikinä kaikki ihan pieleen? höpötän otukselle. En tietenkään saa vastausta, mutta tuskin Kityllä kovin huonosti menee. Ainakaan tänään, kun porkkanakin näköjään kelpaisi. Mokoma ötökkähän on sitäpaitsi täydellisyyden perikuva, joten sitä ketuttaa varmaan tasan yksi päivä vuodessa. Ponin tummat silmät katsovat minua kysyvästi. Mikset sä jo hae niitä harjoja ja hoida mua?- Okei, okei, enhän mä nyt ihan pohjalla ole. Siis, jos aloitetaan ihan perusasioista, mullahan on vaatteet ja ruokaa ja silleen... Rapsutan 'mokomaa ötökkää' ryntäistä, juuri siitä kohtaan, mistä sitä kutittaa eniten. Ponin alahuuli alkaa väpättää ja silmät alkavat lupsua. Kitty puhaltaa kevyesti hiuksiin ja länttää kuolaisen turpansa otsikseni päälle. Ah ihanuutta. - No joo, onhan mulla sut, hymyilen ja lähden hakemaan harjoja. On sitäpaitsi vielä valoisaakin, ehtisin varmaan käydä vielä ratsastamassakin... So no one told you life was gonna be this way Your job's a joke, you're broke, your love life's D.O.A.
It's like you're always stuck in second gear When it hasn't been your day, your week, your month, or even your year, but
I'll be there for you (when the rain starts to pour) I'll be there for you (like I've been there before) I'll be there for you ('cause you're there for me too)The Rembrandts – I'll be there for youTää on vähän tällanen luonnosmainen, mutten jaksanut pilata sitä värittämällä. (Ja muutenkin pelottaa värittää Kittyä kun ei ees ihan tarkalleen tiiä minkä värinen se on.)
|
|
|
Post by Leea on Mar 25, 2010 21:06:01 GMT 3
25. maaliskuuta 2010 – Maastoon! - Kitty hei, mitä sanoisit jos lähdettäisiin tänään maastoon? Olen jälleen kerran laahustanut tallille koulupäivän jälkeen, ja talutan connemaraa tallille päin. Boksin kohdalla pysähdyn, ja jatkan sitten eteen päin, tallin läpi harjauspuomeille. Nyt kun kevät oli tullut, ja valoa oli, niin mitäs sitä tallissa karsinan nurkassa. Iloisin mielin haen hoitajienhuoneesta Kityn harjat ja rupean sukimaan tammaa. Kityn hoitaminen kestää kauemmin kuin ajattelin. Olen harjannut sitä jo reilut parikymmentä minuuttia, ja valkoista karvaa lentää loskaiseen lumeen isoina tukkuina. - Oletko sä poni päättänyt pudottaa kaikki karvas just tänään? Ehtii tulla pimeä ennen kun saan ees suitsia sun päähäs, tuhahdan, mutta hymyilen samalla. Minkäs kaunis otus karvoilleen mahtoi. Ja sitäpaitsi, jos Kityssä oli nyt paljon hoidettavaa, se tietäisi lisää pitkiä, pitkiä yhteisiä hetkiä yhdessä. Ja sitähän minä halusin. Vajaan tunnin päästä heitän kaviokoukun harjaämpäriin ja lähden hakemaan ponin kamoja. Hyppelen talliin kuin kevätvarsa ja onnistun pudottamaan muutaman harjankin kädessä heiluvasta ämpäristä. - Prrr... rauhoittelen tammaa, joka heilauttaa päätään kun lasken riimua sen kaulalle. En jaksa laittaa ponille satulaa, vähän vaihtelua sille ja tasapaino-treeniä minulle. Laitan Kitylle suitset, nappaan kypärän puomilta ja talutan ratsuni tallipihalle. Kiipeän nurinpäin olevalle ämpärille ja ponnistan selkään. Kitty on kiltti, joten pärjäisimme kyllä maastossa kaksistaan, ilman satulaakin. Ja jos vaikka jotain pientä sattuisikin – esimerkiksi jos Kitty pelästyisi ja lähtisi eteenpäin täyttä kiitoa – niin sehän olisi vain hauskaa. Ainakin niin kauan, kun minä pysyisin menossa mukana. Vilkaisen tuuheita, tummia jouhia Kityn kaulassa, ja päätän tarrata niihin heti kun olo tuntuisi epävarmalta. Tuskin ehdin painaa pohkeitani tamman kylkiin, kun tallista kuuluu kavioiden kopse, ja pirteällä tuulella oleva Kitty kääntyy salaman nopeasti yksityistalliin päin nähdäkseen, kuka tallista tulee. Vieras tyttö taluttaa Sonya, rautiasta issikkaa. Kitty hörähtää hiljaa. Totean hiljaa mielessäni, että tamma taitaa olla tänään vähän kevätfiiliksissä. Eikä ole ainoa. - Moi, sori, me pelästytettiin teidät, tyttö sanoo ja pysäyttää Sonyn. Totean nolona, että minulla ei ole ohjia kädessä, ja istun selässä avuttomana kuin ankanpoika. - Ei se mitään... Kuka sä muuten oot, en oo nähnyt sua ennen täällä? kysyn uteliaana. - Mä oon Kasino, Sonyn uus hoitaja, tyttö hymyilee. - Ai, kiva saada uusia tyyppejä talliin! Mä olen Leea, hoidan Kittyä ja oon just lähdössä maastoon - jos tää poni nyt suostuis liikkumaan... Vihdoin pääsemme Kityn kanssa maastopolulle, ja pieni seikkailuretkemme voi alkaa. Rakastan Shelyesin maastoja – valoisia mäntymetsiä paksuilla neulaspoluilla, hämäriä kuusimetsiä pikkuruisilla, kiemurtelevilla poluilla, sekalaista pusikkoa, leveitä hiekkateitä, ihania pikku järviä, pitkiä laukkasuoria... Painan pohkeilla kevyesti ponin kylkiä, ja se lähtee ravaamaan reippaasti, matkaa voittavalla askeleella. Pidän kevyttä tuntumaa, aika pitkillä ohjilla ja annan ponin mennä omaa tahtiaan. Istun vain kyydissä ja nautin luonnosta. Hidastan vähän matkan päästä käynnille ja käännän Kityn metsään. Käki koputtaa vanhaa, kuivunutta mäntyä. Tumma lintu lehahtaa kuihtuneiden saniaisten alta ja päästää outoja ääniä. Kitty hypähtää sivulle. - Soo-o-oh, soperran kun tamma lysähtää etujaloilleen pusikkoon kompastuessaan puun juureen. Pysyn (ihme ja onneksi) selässä, nojaan taaksepäin. Löysään automaattisesti kiristyneitä ohjia ja Kitty nousee ylös. Olemme keskellä isoa puskaa, olkoon nyt mitä lajia tahansa. - Niin, tää on sitten sitä aitoa puskaratsastusta, vai miten oli? Laukkasuoran alussa Kitty nostaa innoissaan päätään ja odottaa pyyntöä. Kiristän ohjia, jotta hevonen pysyisi hallinnassa, ja annan pienet laukka-avut. Kitty singahtaa eteen kevyesti kuin perhonen, ja annan sen mennä reipasta tahtia. Siristän silmiä viimassa ja annan puiden vilahdella ohitseni. Pienillä puolipidätteillä varmistan, että toisessa päässä ollaan kuulolla. Reipasta laukkaa maastossa, hyvässä seurassa. Mikäs sen parempaa.
|
|
|
Post by Leea on Mar 29, 2010 16:06:03 GMT 3
29. maaliskuuta 2010 – Kittyn tarinoita Mitä Kitty ajatteli kuukausi sitten, kun Leea alkoi hoitamaan sitä.[/center] Eräänä kauniina päivänä, kuukausi sitten, rakas omistajani Aimie räjäytti pommin - hän oli hankkinut minulle oman poninhoitajan.Minulta vei vähän aikaa sulatella asiaa. Leea on aivan erilainen kuin Aimie. Mutta sitten tajusin, että vaikka ponitytöt saattavat joskus vaikuttaa hieman oudoilta, he voivat olla ihan mukaviakin...Ja nyt olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että minulla on kaksi iki-omaa rapsuttajaa. Ja kaksi puunaajaa tarkoittaa tietysti samalla myös kaksinkertaista määrää kehuja ja porkkanoita...Kitty♥Leea 10HM
|
|