|
Post by Leea on Apr 3, 2010 15:01:19 GMT 3
3. huhtikuuta 2010 – Laiska lauantai Perus ratsastelua. Pääsiäisloma. Kitty on päässyt pahimman karvanlähtönsä yli, mutta sen hoitamisessa on silti työtä. Kevät tarkoittaa rapakelejä, ja kaikki tietää, mitä rapakelit tarkoittavat kimolle ponille. Niin, tai puhumattakaan sen kimon ponin omistajasta ja hoitajasta. Pyyhkäisen isolla sienellä viimeisen kuraläntin Kityn jalasta ja heitän sitten sienen ämpäriin. Ei tunnu yhtään siltä, että olisi lomalla. Toisaalta, kyllä pidennetty viikonloppukin minulle kelpasi, mutta ei tätä miksikään lomaksi saanut tekemälläkään. Vien likaisen vesiämpärin pois ja tuon samalla Kityn kamat boksille. - Mennään tänään koulua, Kitty. Mä luulen että me molemmat ollaan sen tarpeessa. Heitän satulan ponin selkään, vedän soljet kiinni ja heitän sitten ohjat kaulalle. Kitty nostaa pään ylös ja kokeilee, jos luovuttaisin suitsien laitossa. Se ei jaksa pelleillä kauaa, vaan laskee pään alas pian. Silittelen sitä hetken ja sujautan sitten kuolaimet sen suuhun. Suljen suitsien soljet ja laitan kypärän päähän. Sitten lähdemme kentälle. Ilma on sateisen kostea ja oksilla kimaltelevat vesipisarat. Astun heti ensimmäiseksi vesilätäkköön ja manaan ratsastuskenkääni, joka hörppää rikkinäisestä kärjestä vettä sisään. Pitäisi ostaa uudet kengät. Kylmä vesi ei tunnu kivalta. Kitty on pirteällä päällä. Se kävelee perässäni kentän portista reippain askelin ja tarkkailee tallipihaa uteliaana. Käännän sen kaartoon ja lasken jalustimet. Kitty nyökyttää päätään. Se ei malttaisi odottaa ratsastajaansa. - Joo joo, odota nyt kun pääsen ensin selkään, sanon tammalle, joka kuopaisee märkää maata. Kityllä on energiaa, koska sillä oli eilen vapaapäivä. Alkukäyntien jälkeen siirrän Kityn raville ja teen ympyröitä päätyihin. En jaksa ajatella vääntäväni tänään mitään sen kummempaa, normaali kevyt ratsastus vain. Kittyä ei haittaa, vaikka en tänään laita kaikkeani peliin. Se ravailee tahdikkaassa ravissa ympyröillä, kevyellä tuntumalla. Siirrän Kityn käyntiin, ja päätän ottaa huvikseni muutaman väistön. Otan paremman tuntuman suuhun ja pyydän Kittyä väistämään uran sisäpuolelta uralle. Väistö menee ihan hyvin, tosin Kitty on vähän hämmentynyt löysistä avuistani ja tahti on vähän hukassa. Siirrän tamman takaisin uran sisäpuolelle ja yritän uudestaan. Teen puolipidätteet ja käytän istuntaani paremmin, ja Kitty väistää tällä kertaa paremmin. Taputan ponia ja siirrän sen uudelleen raville. Tsemppaan vähän itseäni, ja panostan enemmän ratsastukseen. Kitty pyöristyy heti niskasta ja kantaa itsensä paremmin. Käännän Kityn pari metriä kulman jälkeen lävistäjälle ja pyydän sitä lisäämään ravia. Ei kovin hieno lisäys, voisi sanoa. Teen uuden lisäyksen seuraavalle lävistäjälle – hidastan ja tavallaan pidättelen Kittyä kulmassa ja sen jälkeen, ja kääntyessämme päästän sen menemään. Parempi. - Hieno poni, kehun Kittyä ja siirrän sen hetkeksi käyntiin. Sitten kerään ohjat ja annan Kityn laukata ympäri kenttää. Laukka on reipasta mutta Kityllä on liian pitkät ohjat, ja se ei kanna itseään. Kerään ohjia ja pyydän sitä nostamaan enemmän jalkojaan. Kitty pärskähtää ja muuttuu paljon tasapainoisemmaksi. Huomaan hymyileväni. Mikä saa ihmisen laiskistumaan näin? Nythän on kevät ja hevosetkin on pirteitä. Laukkaan vielä kierroksen ja annan sitten Kityn siirtyä käyntiin. - Sä oot Kitty paras poni, sanon ja kumarrun halaamaan sitä. Kitty venyttää heti ohjan löystyessä kaulaansa ja pärskähtää. Annan sen kävellä hetken pitkin ohjin. Ravaamme vielä loppuravit kahdeksikolla, ja lyhyiden käyntien jälkeen vien Kityn talliin. Poni ei ole kovin hikinen. Vien Kityn kamat pois hoitajienhuoneeseen, ja palaan sitten karsinalle silittelemään tammaa. Kokeilen huvikseni hieroa kevyesti tammaa, tunnustelen varovasti käsilläni painellen selkärangan molemmilta puolilta. Olisi hauska oppia enemmän hevosten lihaksista. Tarkkailen sivusilmällä Kittyä, ja huomaan sen eleistä, että sen selkä ei ole kipeä. Eipä tietenkään ole, Aimie on tietysti ostanut silmäterälleen ykkösluokan satulat, jotka sopivat millilleen ponin selkään. Ja se on kannattanut. Kitty haukottelee, ja minuakin alkaa väsyttää. Päätän viedä Kityn ulos, nyt kun ulkona ei satanut. Sujautan riimun tamman siroon päähän ja lähdemme yhdessä tarhoille päin. Here I am - this is me I come on to this world so wild and free Here I am, so young and strong right here in the place were I belong
It's a new world - it's a new start It's alive with the beating of a young heart It's a new day - in a new land And it's waiting for me, here I amBryan Adams – Here I am
|
|
|
Post by Jassu on Apr 5, 2010 23:27:37 GMT 3
Kurarevittelyä - EP Leealle ja KitylleLällykelien huonot puolet tulivat esille, kun Leea ja Kitty irrottelivat kentällä. Leea taisikin joutua pesemään Kityn kinttuja useamman tovin tunnin jälkeen...
|
|
|
Post by Leea on Apr 7, 2010 18:53:08 GMT 3
7. huhtikuuta 2010 – Kevätfiiliksiä Esteitä ja pieni poninalku. - Nostanko tätä vai onko tää näin hyvä? huikkaan pienen pystyesteen luolta Kityn selässä istuvalle Aimielle. - Ei, toi on just sopiva, Aimie hymyilee ja siirtää Kityn raville. Ikkunoiden läpi tulvivat kevätauringon kirkkaat säteet valaisevat ihanasti maneesia. Olen lupautunut Kitylle ja Aimielle ratamestariksi, kasaamaan pari estettä ja säätämään korkeuksia tarvittaessa.Kityn askeleessa on huomattavissa aivan uudenlaista tempoa esteiden pystyttämisen jälkeen. Harmittaa, kun kamera jäi taas kotiin, nyt olisi saanut tosi hienoja kuvia. Laukkojen jälkeen ratsukko aloittaa hyppäämisen. Kityn hypyt ovat täynnä energiaa, ja ilmavaraa jää jokaiselle esteelle ainakin parikymmentä senttiä. Aimie antaa Kityn hypätä omaa tahtiaan, ja mukautuu ponin menoon. Silmäni ovat nauliutuneet kimon connemaran sulaviin askeliin. - Sä voit korottaa tota pystyä vähän, Aimie opastaa, ja nostan puominpidikkeitä korkeammalle. Kittyä ei isommat esteet hirvitä. Tamma tuntuu vain innostuvan lisää, kun esteet suurenee. Se ei silti kadota rytmiään, askeleet vain muuttuvat lennokkaammiksi ja hypyt vieläkin korkeammiksi. - Hyvä, hienosti meni, Kitty, Aimie sanoo ratsulleen ja silittää Kityn kaulaa. Korjaan esteet pois samalla kun Kitty ravailee loppuravejaan. - Että sellainen hyppääjä, Aimie sanoo minulle, kun Kitty on saanut pitkät ohjat ja lisää taputuksia. - No joo, wau. Paljonko toi siis hyppää? kysyn. Alan jo huolestua, millaista olympiaratsua olen lupautunut hoitamaan ja ratsastamaan. - Metrikymppiä ratana, pitää hei joskus irtohypyttää Kittyä, Aimie vastaa. Juttelemme pitkään Kittyn kävellessä, ja lähdemme sitten tallille. - Kitylle se punanen talliloimi? - Jep, Aimie vastaa. Riennän hoitajienhuoneeseen hakemaan loimea, ja heitän sen hiestä kostean Kityn päälle. Laitan soljet kiinni, taputan Kittyä lautaselle ja kaivan hupparin taskua hetken hartaasti. Kitty haistelee taskuja ja yrittää parhaansa mukaan auttaa etsinnöissä. Kyllähän se porkkana sieltä löytyi. - Moi Maiss! Aimie tervehtii tyttöä, joka on ilmeisesti varsomiskarsinalla hoitamassa Sveaa ja sen pienokaista. - Moi, tulkaa kattomaan Sveamammaa ja Pepeä, tyttö sanoo. Suljen boksin oven ja kipitän tallin toiseen päähän. Piskuinen hevosenalku – korjaan; poninalku seisoo oljilla huterilla pikku jaloillaan huojuen. Sillä on pikkuinen turpa ja se tuijottaa ruskeilla silmillään Maissia uteliaana. Maiss raottaa boksinovea ja Pepe tönäisee turvallaan tytön käsivartta. - Ihana, tosi söpö, sanon. Sveakin tulee hakemaan osansa rapsutuksista. - Sitten olis vielä se päivän paras homma, virnistän Aimielle, kun olemme jättäneet Maissin nauttimaan ajasta hoidokkiensa kanssa. Likainen karsina odottaa siivoajaa. - Niin ja Kittykin pitää viedä ulos, uutta puruakin vois tuoda boksiin, Aimie sanoo. - Miten olis kivi paperi sakset? Häviän tietenkin, mutta karsinan siivoaminen on oikeastaan ihan hauskaa. Aimie lähtee viemään Kittyä ulos, ja minä lähden etsimään kottareita päässäni mielikuvia siitä, miltä Kitty näyttäisi, jos se keksisi mennä piehtaroimaan näillä keleillä.
|
|
|
Post by Leea on Apr 10, 2010 19:35:48 GMT 3
7. huhtikuuta 2010 – Yhteinen hoitohetkiä Runoillen. Lähdin sinua sisään hakemaan, nojasin tarhan puiseen aitaan, unohduin hevosia katselemaan, ja nautin siitä, mitä kevät on saanut aikaan.
Aurinko taivaalla kirkkaana paistaa, luoksesi tulen yli sulan, vetisen maan. Lämmin tuuli pörröttää tummaa harjaa, kun kävelemme talliin karsinaan.
Sinua harjaan, mutaiset jalat putsaan, ja rapsutan tietysti korvan takaa. Pilvinen taivas kun hämärtyä alkaa, lähden hakemaan suitsia ja satulaa.
|
|
|
Post by Aimie on Apr 10, 2010 20:55:19 GMT 3
10. huhtikuuta 2010 – Kittyn hieno taulu
Tällainen plakaatti löytyy siis Kittyn karsinan ovesta, jonka vierestä löytyy laput tamman ruokinnasta ja hoito-ohjeista. Kuten huomaa, taulu ei ole pysynyt siistinä (päällystyksestä huolimatta) ja jotkut tallilaiset ovatkin käyneet jättämässä tassunmerkkinsä tauluun - minähän en ole siihen koskenutkaan... IHANA! Tosi nätskä. <3 - Maissi
|
|
|
Post by Leea on Apr 12, 2010 22:25:43 GMT 3
12. huhtikuuta 2010 – Keväinen tallipäivä Irtojuoksutusta maneesissa. On maanantai-iltapäivä. Jostain syystä se vaikuttaa minuun aina väsyttävästi. Istun hoitajien huoneessa, sohvan kulmassa parhaalla paikalla ja selailen vanhaa hevoslehteä. Kityn olen harjannut heti kun tallille tulin. En ole pitkään aikaan ehtinyt istahtaa tälle tutulle vanhalle sohvalle. Kevät on pitänyt liikkeessä. Samassa huoneen ovi aukeaa ja Aimie tulee sisään. - Moikka, miten sä täällä yksin istut? Aimie kysyy. - Öö, en mä tiedä. Laiskottelen, vastaan ja laitan hevoslehden sivuun. - Aijotko sä ratsastaa tänään Kityllä? - En tiedä, oon aika väsynyt kun oli niin rankka päivä koulussa. Sä voit mennä, jos jaksat, voi sillä pitää tänään vapaapäivänkin, kun väänsin sen kanssa koulua eilen. - Jep, mullakaan ei kyllä ole ratsastusfiilis tänään, totean. Sitten saan idean. - Kauan aijot muuten olla tallilla tänään ja meinaatko vielä tehdä jotain? kysyn Aimielta. - Kyllä mä varmaan ihan iltaan asti oon, en mitään erikoista oo suunnitellu. - Mitä jos irtojuoksutettais Kittyä, maneesissa? - Joo, sopii mulle, Aimie innostuu. Lähdemme hakemaan Kittyä tarhasta. Tamma seisoo aidan vieressä, ja nuokkuu kevyesti. Se havahtuu päiväuniltaan kuullessaan vihellykseni. Ihmeekseni tarha on alkanut jo kuivua vähän pahimmista mudista, eivätkä Kityn jalatkaan ole kovin likaiset, kun olen ne jo aikaisemmin pessyt. Kityn kanssa on aina kiva tehdä kaikkea, se kun on niin kiltti. Eihän se vieläkään ole minulle yhtä avoin ja luottavainen, kuin Aimielle, mutta ainakin se katselee minua jo korvat hörössä, ja näyttää selvästi ilahtuneen siitä, että tulin takaisin. Sujautan riimun connemaran siroon päähän, ja Aimie avaa meille portin. Karsinassa vaihdamme Kitylle suitset, joista otamme tietysti ohjat pois. Mukaan maneesille lähtee juoksutuspiiska, kaksi liinaa ja leipää rapisevassa pussissa. Taluttelen Kittyä ympäri maneesia, ja Aimie rakentaa toiselle pitkälle sivulle estetolpista ja liinoista pienen kujan. Ponin iloksi aijomme antaa Kityn hypätä muutaman pienen esteen, kunhan se olisi ensin lämmitellyt. Päästän tamman irti, maiskutan sille ja Kitty lähtee reippaasti kävelemään omia teitään. - Kumpi antaa avut sille? kysyn Aimielta samalla kun poimin juoksutuspiiskan maasta. - Kyllä sä voin, sulla on se piiskakin siinä valmiina, Aimie hymyilee. - Ravi, sanon ja heilautan juoksutuspiiskaa kevyesti. Kitty siirtyy raville ja ravaa ympäri maneesia reippaassa tahdissa. Se rentoutuu pian, ja tunnen oloni helpottuneeksi, sillä jotkut hevoset eivät kerta kaikkiaan tajua irtojuoksutuksen ideaa, vaan panikoivat. Sellaisia hevosia on yleensä lyöty piiskalla lujaa, tai ne eivät muuten vain tunne oloaan hyväksi, kun ovat yksin maneesissa. - Prr, sanon Kitylle, ja se hidastaa heti ravia. Levitän kädet, piiska toisen käden jatkeena ja asetun keskelle pitkää sivua, ja Kitty kääntyy ympäri ja vaihtaa suuntaa. Tätä ponia on selvästi juoksutettu ennenkin. Kityn kaunista, rennon lennokasta raviaskelta katselee ilolla. - Laukka, sanon, ja kimo siirtyy oitis laukalle. Se kulkee hyvin tasapainossa ja pärskähtelee. Hiekka lentää rapisten maneesin seinille, kun Kitty kiihdyttelee pitkillä sivuilla. - Poni pitää vähän hauskaa, nauran Aimielle vieressäni. Kun olen kääntänyt tamman taas ravilla, ja se on laukannut molempiin suuntiin, annan sen kävellä. Sanni rapisuttaa leipäpussia ja saa Kityn helposti kiinni. Aimien rapsutellessa Kittyä, minä rakennan estetolpista tehtyyn kujaan pari pientä ristikkoa. Lasken välin, ja päästän puomit sitten vielä hetkeksi alas – Kitty saisi ensin ravata pelkkien puomien yli. Sitten Kitty pääsee takaisin töihin. Se ei lähde Aimien luolta yhtä reippaasti kuin minun luota, ymmärrettävistä syistä, mutta saamme sen lopulta hätistettyä raville. Kitty ravaa puomien yli uteliaana, nostellen jalkojaan korkealle. Se tuntuu vain odottavan, milloin kävisin laittamassa puomit pidikkeilleen. Sitten Kitty pääsee hyppäämään. Ristikot ovat tuskin polven korkeudella, mutta kimo ei malttaisi odottaa hetkeäkään, että pääsisi hyppäämään niitä. Aimie päästää Kityn kujaan ravilla, ja se nostaa itse laukan heti ennen ensimmäistä estettä. Kitty liitelee pikkuristikoiden yli kuin ne olisivat olleet ainakin kolme kertaa niin korkeita. Olen salaa ylpeä itsestäni, kun esteiden askelväli vaikuttaa sopivalta. Toisaalta Kitty estetaiturina osaa mitoittaa askeleensa niin hyvin, että esteiden välimatkalla ei ole kauheasti väliä. - Korotetaan, kun sillä kerran on noin hauskaa, Aimie puhahtaa. - Ok, mä voin ottaa Kityn. Prrr... sanon ja rapisutan leipäpussia. Kitty rientää luokseni valon nopeudella ja suorastaan työntää turpansa syliini herkkuja kerjäten. - En laita kovin korkeita, kun ei sillä ole nyt suojia, Aimie sanoo. Eihän meidän ollut tarkoitus sitä kuin kevyesti juoksutella, että saa vähän liikuntaa. Aimie nostaa puomit paikoilleen, ja päästän Kityn taas hyppäämään. Se laukkaa kujaan hurjalla innolla ja voimakkaista ponnistuksista näkyy, miten paljon se rakastaa hyppäämistä. Aivan kuin se lentäisi! Tallissa Kitty saa tuttuun tapaan paljon rapsutuksia ja sopivasti porkkanoita. Kaunis otus ei ole edes pahasti hikinen. Eipä tietenkään, tuollaisella teräskunnolla. Rapsutan Kittyä harjantyvestä, ja se kääntyy kurkkaamaan, jospa minulta tippuisi vielä muutama porkkana. - Sä oot Kitty kuullu tän monta kertaa, mutta sä olet paras poni, sanon tammalle hiljaa. Aimie tulee takaisin – suitsia viemästä – ja lähdemme yhdessä viemään Kittyä ulos. Sää on kaunis, nyt ponin kelpaisikin nauttia keväästä.
|
|
|
Post by Leea on Apr 20, 2010 18:41:07 GMT 3
20. huhtikuuta 2010 – Maastoilua Ystävykset tarhassa. (Anteeks ruutupaperi!)Kevät on sitä aikaa kun tapahtuu ja paljon. Koko luonto herää horroksesta, hevoset muuttuvat iloisiksi ja pirteiksi, ja koulussa alkoi erilaisten kokeiden ja esitelmien ynnä muiden projektien sarja. Ensimmäistä kertaa huomasin, että Kitylle oli jo aavistuksen vaikeaa löytää aikaa. Ylisuloinen connemara seisoo tarhassa ystävänsä Lunan vierellä ja nauttii raikkaasta kevättuulesta. Hevosilla oli niin kadehdittavan helppoa. - Heippa Kitty, huikkaan ja taiteilen itseni laitumelle. Kitty ei tunnu olevan erityisen loukkaantunut minulle. Melkein pidän loppukeväästä, kun ei ollut enää niin mutaista, ja tallillekin uskalsi lähteä ilman kumppareita. - Kesä tulee, hihkaisen ja sujautan riimun tamman päähän. Tänään meillä olisi pitkä hoitohetki, ja arvelen, että ponilla on lievästi sanottuna vähän energiaa. Harkitsen ratsastusta ilman satulaa, mutta päädyn suunnittelemaan Kitylle pientä maastotreeniä. Harjailen pölyisen kimon puhtaaksi, ja laitan sille sitten kamat päälle. Sitten talutan ratsastusvalmiin hoitoponini tallipihalle. - Moi Leea! Sanni huikkaa tallista. Käännyn ympäri ja moikkaan tyttöä. - Tuutteko mun ja Allun kanssa maastoon? Mä olin hoitajienhuoneessa kypärää hakemassa, Allulla on jo kamat, Sanni ehdottaa. - Joo, tietty. Me Kityn kanssa ajateltiinkin lähteä maastoilemaan, mutta kunnon treeniä, ei mitään puskaratsastusta, innostun. On harvinaista ja outoa kuulla minun suustani sanat ”ei puskaratsastusta”, koska itse olen lajin vannoutunut ystävä. Mutta maastossa on kerta kaikkiaan ihana ratsastaa, varsinkin nyt. Vaikka pidän esteistä ja koulun hiomisesta, maastossa meno on rennointa. Sanni käy hakemassa Allun oritallista sillä aikaa kun minä nousen selkään. Sanni on ennätysvauhdissa valmis, ja suuntaamme maastopoluille. Pidän Kityllä kevyttä tuntumaa, koska niinkuin jo arvelinkin, ponilla tosiaan on energiaa. - Mennään sitä mäkistä reittiä, niin selkälihakset vahvistuu, sanon vieressämme ratsastavalle Sannille. Tyttö nyökkää ja pidättelee kuumana käyvää Allua. Leveät, mäkiset hiekkatiet ovat parasta hevosten lihaksille. Ravaamme pieniä pätkiä – tosin väliin sujahtaa pari laukka-askeltakin, mäet kun on hevosille helpointa laukalla. Aurinko paistaa niin voimakkaasti, että on vaikea uskoa, että nyt on huhtikuu, eikä kesäkuu. Mutta, tosiaan, kesäänhän ei ole enää pitkä matka. - Vähänkö mä odotan lomaa, huokaan kun annamme ponien kävellä hetken. - No kukapa ei, Sanni naurahtaa. - Seitsemän viikkoa koulua, eikö? kysyn. - Jep, niin kai. Mitä muuten aijot tehdä kesällä? Sanni kysyy. - Jaa, kai nää hevoset vie useemman viikon, mutta onhan sitä sitten kaikkea muutakin, vastaan. Muttei mitään, mikä ei liittyisi johonkin nelijalkaiseen, ajattelen. - Entä sä? - No, mulla on ainakin se ripari, Sanni sanoo. Muistan, että tyttö on monta kertaa tuskaillut kirkossa käymistä. Oma riparini oli jo onnellisesti ohi, olin siellä talvilomalla. Kesällä sille ei olisi löytynyt aikaa... - ” Sieltä he tulevat poneillansa, pienillä lihavilla poneillansa...”, hyräilen hiljaa ja hymyilen sitten kevyesti. - Laukataan! Hevoset lähtevät painamaan ylämäkeen suoraan sanottuna törkeän lujaa. Nauran ja pidättelen Kittyä hiukan, kevyessä istunnassa. Kitty pärskähtelee ja puuskuttaa ylämäkeen. Mikään ei voita maastolaukkaa hyvässä seurassa! Mäen päällä hidastamme käyntiin, ja käännymme pikkuruiselle, selvästi vähän käytetylle polulle, jota rehevät pensaat varjostavat auringolta. Päästämme Allun kulkemaan edellämme. Linnut ovat aloittaneet kevätkonserttinsa, ja minulla on päälläni vain ohut huppari. Eikä ole yhtään kylmä. Aivan liian pian olemme tallin pihassa. Niinhän sitä sanotaan, että aika kuluu nopeasti kun on hauskaa. - Allu on ainakin hikinen, Sanni sanoo ja liukuu alas satulasta. - Niin on Kittykin, sanon ja halaan ponia. Laskeudun ratsailta. - Kiva, Sanni, että päästiin teidän kanssa maastoamaan, sanon Kityn selän yli samalla, kun nostan jalustimia. - Oli tosi hauskaa, mennään joskus uudestaan, Sanni hymyilee ja lähtee viemään Allua talliin. Kuuntelen Kityn hengitystä. Se ei ole kauhean hengästynyt, mutta päätän varmuuden vuoksi talutella sitä vielä vähän. Heitän satulan talliin, vaihdan ponille riimun päähän ja vien sen kentälle narun päässä. Kitty kävelee rauhallisesti, mäkitreeni taisi viedä siltä ainakin tämän päivän energiat. Taluttelen Kittyä aika pitkän aikaa ympäri kenttää. Sitten vien sen takaisin laitumelle, hevoskaverien luo, ja näpyttelen vielä Aimielle tekstiviestin, että Kitty on tänään liikkunut ja kunnolla.
|
|
|
Post by Aimie on May 6, 2010 20:54:28 GMT 3
6. toukokuuta 2010 - Maastoilua ja kesäfiiliksiä Kevät oli saanut minut tänä vuonna erikoisen levottomaksi; en millään pystynyt olemaan paikallani vaan teki mieli juoksennella ulkona vallattomasti kuin pieni varsa ja unohtaa koulutehtävät ja se kuuluisa "viimeinen rutistus ennen kesälomaa"-löpinä. Viime viikkoina olin keskittynyt koulussa enemmän tuijottelemaan aurinkoista maisemaa ulkona (ja erästä tiettyä tummanruskeaa hiuspehkoa) kuin tekemään ah niin tylsiä äidinkielen runotehtäviä. Siksipä tuumiskelin astellessani kohti tuttua tarhaa, jossa Luna ja Kitty majailivat, että olisi mahtava päivä lähteä rennolle maastolenkille keväästä nauttien. "Kitty! Huhuu, neitokainen, tulepas niin mennään vähän lenkkeilemään", höpisin minua tutkailevalle connemaralle. Hetken minua katseltuaan se kuitenkin jatkoi Lunan rapsuttelua, eikä selvästikään innostunut ajatuksesta. "No johan nyt! Pitääkö sut tulla ihan hakemaan, vai?" älähdin ja lähdin harppomaan harmaanvalkeankimoa (keksikää itse parempi) poniani kohden. Kun sain napsautettua riimunnarun kiinni tummanvihreisiin päitsiin, Kitty katsoi minua viattomasti koiranpentuilmeellä ja lähti kiltisti seuraamaan perässäni kohti tarhan ovea. "Sä osaatkin olla ovela, senkin mokoma poninkanttura..." mutisin raviaskelia ottavalle tammalle. "Ja nyt sitä ollaan oikein innossa lähdössä matkaan, höpsö sä olet." Päätin hoitaa Kittyn puomissa, olihan ilma mitä mainioin eikä pölyinen karsina houkutellut. Jätin Kittyn odottamaan puomiin kun hilpaisin hakemassa harjapakin. Napsautin mp3:sen päälle ja aloitin harjaamaan Kittyä. Tamma kuikuili ympärilleen uteliaana, ja huomasin kuinka se hörisi ja keimaili Sannin ja Allun kävellessä ohi tarhoille. Heilautin nopeasti kättä Sannille, jolla oli täysi työ saada pörhentelemään innostunut Allu takaisin ruotuun. Kyllä huomasi että kevät oli tullut. Enää kaviot, sitten olisimme valmiita lähtöön. Päätin ottaa mahdollisimman rennosti, siksi olin tuonut puomille roikkumaan vain suitset ja jättänyt satulan telineelleen. Kappale vaihtui, ja kuulokkeisiin kajahtivat Jason Derulon In My Head-kappaleen alkutahdit. Hölmö peruspoppibiisi tai ei, rupesin tanssahtelemaan ja hoilaamaan biisiä kun tallipihalla ei liikennettä näkynyt. "Adam Lamberttiko se soi kun noin kovasti tanssit?" puoliksi naurava ääni kysyi, ja arvasin sen kuuluvan Maissille, joka jaksoi kommentoida Lambert-ihkutustani. "Ahaa, joku sitten olikin näkemässä..." mutisin ja siirryin putsaamaan toisen takajalan. "Ei tällä kertaa, nyt soi Jason Derulo." "Uus ihastus, vai?" "Eh heh heh, näinpä juu... Me ollaan lähdössä maastoon kirmailemaan kuin pienet varsat, mitäs sä aiot tehä?" kysäisin vaihtaakseni puheenaihetta. "Aattelin hoitaa Vanin ja Vinskin", Maiss vastasi. Kulmani kurtistuivat ja yritin muistella milloin talliin oli tullut uusi hevonen. Olihan siitä hiukan aikaa kun viimeksi olin paikan päällä käynyt. "Kuka on Vinski?" kysyin mietittyäni pääni puhki. "Voi luoja, etkö sä oo nähny sitä vielä!" Maiss voihkaisi. "Hoidetaan Kitty yhessä loppuun, voit tulla kattomaan sitä vaikka ratsastaen." Yhdessä saimme Kittyn nopeasti valmiiksi ja punttasipa Maissi vielä minut selkäänkin, eipähän tarvinnut äheltää yksin sinne ja olla mahdollisesti muiden tallilaisten naureskeltavana. Kun istuin tukevasti selässä revin vielä nahkaiset chapsini irti, ja annoin ne kärsimättömälle Maissille. Ilma oli sen verran lämmin, että tuntui siltä että jalkani sulaisivat kiinni chapseihin jos jättäisin ne jalkaani. "Valmista nyt? Hyvä, ne on kummatkin täällä näin." Maiss johdatti meitä eteenpäin taluttaen Kittyä kuolaimesta, vaikka tamma liikkui varsin vauhdikkaasti. Maiss johti meidät pienen tarhan eteen, josta kurkisteli kermanvärinen Vani - seuranaan pienen häntätupsun ja kiharan otsatukan omaava varsa. Huokaisin ihastuksesta, enkä pystynyt estämään Maissia hymyilyttänyttä "aaaaaawwww"-reaktiota. "Voi että se on söpö! Mä haluan silittää sitä!" hehkutin. "Parempi vaan että pysyt selässä, en enää punttaa sua", Maiss virnisteli. "Alas mennä nyt, niin ootte ihmisten aikaan takasin." Virnistäen käänsin Kittyn ympäri ja kävelimme tallipihan läpi maastoon vievälle polulle. Kitty pärskähteli ja annoin sen alkuun venytellä kaulaansa ja nauttia vain kävelystä. Mp3:seni oli totta kai mukana, en uskonut sen asian, etten kuulisi välttämättä mitään, haittaavan menoa ollenkaan. Parasta Shelyesin maastoissa oli se, että niissä harvoin törmäsi kehenkään. Hyvä niin, nyt saisin olla rauhassa kahdestaan Kittyn kanssa. Kerätessäni ohjia tamma heräsi tallustelemasta rauhassa ja alkoi pian nykiä ohjia malttamattomana. Se kuunteli kuitenkin kiltisti pidättäviä apujani, eikä yrittänyt ryöstää itsekseen raville. Arvostin kovasti Kittyn kasvattajaa, joka oli sen kouluttanutkin. Tamma kuunteli hyvin painoapuja, joilla olin tottunut hevosia ratsastamaan. En viitsinyt pidätellä selvästi innostunutta ponia, joten painoin kevyesti pohkeet sen kylkiin ja sain Kittyn ryntäämään lähes eteenpäin pompaten vauhdikkaalle raville. Hetken sähläilin tasapainoni kanssa, askellajinvaihdos oli ollut sen verran raju. Kun istuin taas tukevasti, keskityin ihastelemaan maisemia ja annoin Kittyn päättää reitin. Tämä reissu saisi olla meille kummallekin mahdollisimman rento. Ravattuamme pitkän pätkän annoin Kittyn hengähtää ja kävellä hetken ja tuumailin samalla missä olikaan hyvä laukkapätkä. Hyväkuntoinen tamma ei kauaa löysäillyt, vaan alkoi kipittää taas vauhdikkaasti eteenpäin. Katselin kuinka ilta-aurinko värjäsi tien vieressä olevan rinteen oranssiksi ja lämmitti mukavasti kasvojani. Huomasin puissa pienen pieniä lehtien silmuja, jotka avautuisivat varmasti pian kun aurinko paistoi niin lämpimästi. Tuntui siltä, kuin kesä olisi jo ollut täällä, mutta välillä viileä tuuli muistutti siitä että keväässä oltiin vielä. T-paitakelit olivat vasta edessäpäin. "Tää pätkä näyttää aika hyvältä, eiköhän anneta mennä", höpisin Kittylle, joka käänsi korviaan suuntaani. Pieni puristus ohjissa, laukkapohkeet, maiskautus... Kitty sinkosi laukkaan ja pitkien ohjien ansioista sai vedettyä päänsä alas ja vetäisi komean ilopukin. Säikähdin aluksi, mutta sitten purskahdin yhtäkkiä nauramaan ääneen ja silmäni vetistivät niin viiman kuin ilonkyyneleiden takia. Kitty irrotteli minkä ehti, loikkasi välillä tien toiseen päähän ja kiihdytteli vähän väliä. Lopulta sekin alkoi väsyä ja siirtyi itsekseen käyntiin. Taputin harmaankirjavaa karvaa ja rojahdin halaamaan tammaa. Kiikuin kyydissä hetken aikaa ja kuuntelin hiljaisena kuuluvaa musiikkia. Kaikki tuntui yhtäkkiä selkeältä ja hyvältä, oli turvallista halata lämmintä ja tasaisesti kulkevaa Kittyä, joka välillä pärskähteli tyytyväisenä. Olimme ehtineet jo aika pitkälle, ja aurinkokin alkoi hävitä taivaanrantaan, joten käänsin Kittyn tutulle reitille, joka vei Shelyesin tallipihaan. Ravuutin tammaa, jolla oli vieläkin energiaa villin laukkapätkän jälkeen. Olisi parempi olla ajoissa tallilla, ettei Jassu hälyttäisi etsintäpartiota peräämme kun pelkäisi meidän eksyneen keskelle ei-mitään. Hän jaksoi aina huolestua minusta, kun olin kerran - yhden ainoan kerran - unohtunut ajatuksiini ja tajunnut olevani paikassa, jota en ollut ikinä nähnytkään. "Koti taitaa näkyä jo", totesin Kittylle, joka yritti napata pensaikosta syötävää itselleen. "Sulla taitaa olla nälkä, mutta niitä silmuja sä et syö, antaa niiden kasvaa." Ei mennyt aikaakaan, kun olimme jo takaisin tutulla tallipihalla. Jassun talolta päin kuului vaimeaa musiikin jumputusta, naurua ja ihmisten ääniä, joten arvelin että tytöt olivat pistäneet jonkin sortin pirskeet pystyyn. Olo tuntui varsin raukealta rauhallisen reissun jälkeen, mutta pikkuiset juhlat eivät ikinä olleet pahitteeksi, varsinkin kun seura oli hyvää. Kittyn saatua sapuskansa ja hävitettyä ne muutamassa silmänräpäyksessä päätin viedä sen saman tien ulos, yöt eivät enää olleet kylmiä. "No niin, nähdään taas pian", lepertelin Kittylle ja halasin sitä vielä kerran ennen kuin lähdin kohti Jassun taloa. Maastolenkiltä päälle jäänyt kesäfiilis vain jatkui, ja toivoin todella että kesästä tulisi yhtä mahtava kuin tästä illasta.
|
|
|
Post by Leea on May 7, 2010 14:16:08 GMT 3
7. toukokuuta 2010 - Mikä kesä Valvomo - Mikä Kesä (sanoja muokattu) Oh, oh, ooh, ooh, ooh, oh, ooh, ooh
Tästä kesä voi alkaa Laita jalustin jalkaan Kohta pääsee matkaan Laukkaamaan pellon laitaa Päättymättömät hetket, unohtumattomat retket Aamuhetken taikaa, keskikesän aikaa Mellavatnetin rantaan Hiekka kohtaa varpaan Tallitytöt nauraa Nyt on huvi halpaa On syksy vielä kaukana, ei syytä huoleen Tunnen olen nuorempi, kuin moneen vuoteen
Must tuntuu mitä vaan voi tapahtuu Eikä siihen mitenkään voi varautuu Kun koko luomakunta laittaa parastaan Nyt on valvottava kunnes aamu koittaa
Kun Kitty ruohoa maistaa ja ilta-aurinko paistaa niin sitä hetken luulee löytäneensä taivaan Leirinuotio huumaa kun katson liekkiä kuumaa tähän tahdon jäädä kunnes aamu koittaa Kun syksysateet alkaa Laitan kumpparit jalkaan Mut vielä vilja vihreänä kasvaa Ja lounastuuli lämmittää mun huulii On vielä aikaa lantsareihin vaihtaa
Must tuntuu mitä vaan voi tapahtuu Eikä siihen mitenkään voi varautuu Kun koko luomakunta laittaa parastaan Nyt on valvottava kunnes aamu koittaa
Ja laitumella kun makaat Luulet että oot vapaa Kun metsä sulle vastaa Niinkuin sinne huudat Ja hevosella taas pääsee uimapaikkojen ääreen Katso ponien silmiin, näetkö katseen villin Hei, siksi lintunen laulaa riemun kuulla voit kaukaa Ihmiseenkin tarttuu tietynlainen kaipuu Kaikki juhlat päättyvät sen kaikki tietää Oot odotusta täynnä kunnes kupla puhkeaa
Hei! Kuka jää kotiin odottamaan? Ja kuka tulee sieltä hakemaan? Mene tallille katsomaan mikä sää Mikä kesä!
Tästä kesä voi alkaa Laita jalustin jalkaan Kohta pääsee matkaan Laukkaamaan pellon laitaa Päättymättömät hetket, unohtumattomat retket Aamuhetken taikaa, keskikesän aikaa Mellavatnetin rantaan Hiekka kohtaa varpaan Tallitytöt nauraa Nyt on huvi halpaa On syksy vielä kaukana, ei syytä huoleen Tunnen olen nuorempi, kuin moneen vuoteen.Ehkä vähän aikaista? No, mut siis mun kesä alko kyllä jo ekasta auringon paisteesta, joten olkoon. ; D
|
|
|
Post by Aimie on Jun 12, 2010 23:34:12 GMT 3
12. kesäkuuta 2010 - Uittoreissu Mitä tapahtui Maissin tarinan jälkeen Päivä kääntymässä kohti iltaa, sää tuulinen ja sateinen. Kaikki järkevät tallilaiset puunaavat hoidokkejaan sisällä karsinassa tai hörppivät limsaa ison tallin hoitajan huoneessa. Eli toisin sanoen, paras mahdollinen aika lähteä uittamaan! Seisoin keskellä tallipihaa päälläni vain farkkushortsit ja musta toppi (jossa oli seepra, jolla taas oli neonkeltaisen, pinkin ja oranssin värinen harja - hyvin valittu paita tallille, eikö?) ja vieressäni seisoi hermostuneen oloinen Kitty. Tamma ei varsinaisesti innostunut tuulisesta kelistä, säpsähteli kun myräkkä heilutti puita niin kovaa, että tuntui kuin ne kaatuisivat päälle. "Noh, Kitty! Paikalla nyt, niin hyppään selkään", ähisin yrittäessäni pompata steppailevan connemarani selkään. Tietenkään Leea ei ole paikalla silloin kun sitä eniten tarvitaan... Ei onnistu, ei kerta kaikkiaan onnistu. Henkäisin nopeasti ja tajusin äkkiä harjauspuomin viistosti oikealla puolellani. Ei kun kiipeämään! Sain Kittyn jopa seisomaan hetkisen paikoillaan kun ähelsin harjapuomin päälle. Olin hiukan Kittyn yläpuolella ja pääsisin juuri sopivasti liukumaan sen selkään. Heitin kummatkin jalkani samalle puolelle, ja sitten lösähdin tammani selkään ja meinasin tippua saman tien. "Ei mennyt niin sulokkaasti kuin sen olisi pitänyt mennä..." mutisin kun suoristauduin vihdoin. Painoin pohkeet Kittyn kylkiin ja ohjasin sen kulkemaan kohti leirimökkejä, jonka kautta pääsisimme Mellavatnetille. Olimme astelleet ehkä muutaman askeleen, kun aivan yhtäkkiä alkoi sataa aivan kuin joku olisi kaatanut täyden vesisangon ympäri. Samassa alkoi kuulua takaamme tarhoilta päin kummallista huutoa. "Mistä näitä vesipisaroita tuleeeeeeee!!!" Catu ja Maiss huusivat yhteen ääneen ja yrittivät suojata päätään käsillään. "Lamppu ja Maissi, mitä hittoa te kiljutte!" huusin takaisin Kityn vetäessä omaa tanssishowtaan. Poni rauhoittui kun tytöt astelivat viereemme ja katselivat meitä varpaista (tai kavioista) päähän saakka. "Mikäs asu tuo on? Älä vaan sano..." Maiss sanoi äkkiä. "Uittamaan menossa, kyllä!" "Sä oot ihan sekasin, nainen", Catu totesi. "Tällasella ilmalla, possulenssunko meinasit hommata?" Pyöritin päätäni itsevarmana. "Sateella vesi on lämpimämpää. Tulkaa messiin, yksin on kurja mennä." Maiss ja Catu katsoivat toisiaan epävarmoina ja katsoivat minua epäuskoisesti. "Hei, tästä märemmäksi on paha tulla, että nyt vaan hakemaan poneja." "No joo, sait ylipuhuttua. Näin sekoa juttua ei voi olla ilman Katua!" Catu totesi ja Maiss kohautti olkiaan naurahtaen. Kumpikin ryntäsi hakemaan poniaan, Maiss Vania tarhasta ja Catu Lissua yksityistallista. Hetken kuluttua olimme jo matkalla ja ohitimme juuri leirimökit. Catu ja Maiss katselivat kaihoisasti mökkejä ja muistelivat mitä viime leirillä, tipujen viikonloppuleirillä oli sattunut. Lissu kipitti ja katseli hermostuneena suurenevia vesilätäköitä. Kitty kulki kiltisti eteenpäin, vaikka säpsähteli välillä tuulenpuuskien aiheuttamaa meteliä metsikössä. "Mitäs muuten olette puuhanneet tänään?" kysäisin, sillä tunsin jääneeni keskustelussa ulkopuolelle. "Treenattiin Vanin kanssa poniagilityä, maattiin laitsalla Svean, Pepen ja Vanin kanssa, mitäs muuta..." Catu listasi. "Me keksittiin shetuille lempinimet!" Maiss hihkaisi. "Vani on toffeeponi, Svea suklaaponi, Pepe lakritsiponi, Mortti nougatponi, Tinka piparminttuponi ja Frits vaahtokarkkiponi." "Mutta Aimie, sä et pääsekään meidän karkkikerhoon", Catu ilmoitti. "Öh, kuinkas niin?" ihmettelin. Mikä ihmeen karkkikerho? Minähän sopisin karkkikerhoon enemmän kuin paremmin, kaikki tallilla tiesivät suuresta rakkaudestani karkkeihin. "Vain parhaille ja valituille! Eli shettisten hoitajille - tai omistajille", Maiss selitti. Katsoin irvistäen tyttöjä, jotka vaikuttivat innostuneilta koko kerhostaan ja alkoivat höpistä kerhostaan. Ihmetellen vieläkin karkkikerhoa aloin tutkimaan taskujani, josta paljastui aina välillä jos jotakin yllätyksiä. Säpsähdin, kun tajusin että olin ottanut mp3:seni mukaan. Ai niin, se oli siltä varalta että joutuisin uittamaan yksin. Tökkäsin napit korviini ja Adam Lambertin Music again-biisi lähti soimaan. Ah, ihanan Adamin ihana ääni… "Perillä, siinä on Mellavatnet!" Maiss hihkaisi yhtäkkiä. Musiikki oli saanut minut (taas) unohtamaan ympäröivän maailman, mutta nyt tipahdin takaisin maan päälle. Siirsin Kittyn raviin ja ohjasin sen suoraan veteen. Tamma pärskähteli innoissaan, se piti uittamisesta ja vedestä yleensäkin. "Kuka on viimeisenä vedessä on mätämuna!" hihkuin Kittyn astellessa koko ajan syvemmälle. "Epäreilua", Catu murisi Lilyn arastellessa vesirajassa. Vani sen sijaan tassutteli alkuarastelujen jälkeen rohkeasti veteen ja oli pian niin syvällä että olisi voinut ruveta uimaan. Catun ja Lissun tahtojen taistelua seuratessani olin unohtanut täysin ratsastaa Kittyä, ja connemara oli ruvennut sooloilemaan. Tajusin että ponin koivet eivät enää osuneet pohjaan ja tajusin, että soittimeni uiskenteli samalla hetkellä pinnan alla! Hätääntyneenä hoputin Kittyn matalammille vesille, jossa Catu oli saanut Lilyn lissumaisen puolen katoamaan, ja hiirakko oli intoutunut kuopimaan vettä niin, että Maiss ja Vani kastuivat. "Hei, mitä tää meinaa?" litimärkä Maiss hermostui. "Se oli sodanjulistus", Catu virnisti ja sai samalla sekunnilla päälleen aimo annoksen järvivettä. Vettä valuva Catu ei jäänyt odottamaan Maissin seuraavaa hyökkäystä vaan hyppäsi alas Lissun selästä, ja niin alkoi suuri vesisota, johon minut ja Kitty vedettiin myös mukaan. Jonkin ajan kuluttua olimme kaikki aivan märkiä, eikä voinut enää tietää, mikä kohta oli sateen aiheuttamaa ja mikä järviveden. Hevoset olivat myös märkiä, mutta tyytyväisiltä ne näyttivät. Me taas meinasimme tikahtua nauruun kun kertasimme "sotamme" vaiheita. Hekottaessani aloin tapailemaan taskuani. Se oli tyhjä. Niin oli myös toinen tasku. Ilmeeni vaihtui sekunnin sadasosassa nauravasta kauhun täyttämään. "Mikäs nyt?" Catu ihmetteli ruskeat hiukset vettä valuen. "Soitin! Se on kadonnut! Se on varmaan tuolla järvessä! Mä en saa sitä ikinä takaisin!" selitin hätääntyneenä. "Rauhotu Aimie. Olkaa ihan hiljaa", Maiss sanoi painaen sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Kuuntelin, mutta en kuullut ollenkaan mitään. Katsoin vihaisesti Maissia, mitä ihmettä tämä nyt sitten oli. Pahimman luokan hätätapaus oli käynnissä! "Täältä kuuluu jotain surinaa... haa." Ilollani ei ollut rajoja, kun Maiss vetäisi esiin mustan Sonyn mp3-soittimeni, jonka kuulokkeista kuului musiikkia. Se ei ollutkaan Mellavatnetin pohjassa, vaan maalla ja vieläpä ehjä! "Ja mikäs soi... no olisi pitänyt arvata, Adam Lambert!" Maiss repesi. "Ai on meidän punapää kusessa Lambertin poikaan", Catu sanoi kulmiaan nostellen. "Tulkaas, lähdetään takaisin tallille niin saat Aimie kertoa kaiken teidän rakkaustarinasta."
|
|
|
Post by Aimie on Aug 5, 2010 0:39:38 GMT 3
5. elokuuta – Tuumailua Kitty tanssahteli allani hermostuneesti, ja yritin saada sen pää punaisena keskittymään pohkeenväistöön. Kimo tamma kuitenkin vain heitti päätään ja puri kuolainta hermostuneena. Minunkin teki mieli purra hampaat yhteen, hermothan tässä meni kun mikään ei onnistunut. Reilu tauko ratsastuksessa oli ehkä aiheuttanut pientä kankeutta, olinhan ollut lomalla Suomessa perheen ja kavereiden luona melkein kuukauden. Kittyn jättäminen toki oli huolettanut, mutta onneksi Jassun hoivissa se oli ollut kuin herran kukkarossa. Toinen syy olisi voinut olla Kittyn liika energia, mutta olin saanut Jassun liikuttamaan sitä aina silloin tällöin. Löytyihän neidiltä toki vauhtia nytkin vähän liikaa, mutta se ei ollut varsinainen syy tähän epämääräiseen hortoiluun. Pysäytin Kittyn kesken epämääräisen kiemurtelun ja hyppäsin alas. Loin murhaavan katseen (siitä huolimatta ettei sitä huomattaisi) kouluvääntömme pilaajiin, Jassun uusiin raksamiehiin. Tilalla oli menossa uuden tallin rakennus, ja taloa taikka talliahan ei rakenneta ilman asianmukaista möykkää. Vaikka Kitty ei hermoheikoimmasta päästä ollutkaan, kova ja outo melu saivat sen varpaisilleen. Huokaisten avasin portin ja talutin tammani ulos. Jos kentällä ratsastaminen ei onnistunut, oli mentävä maastoon. Sitä paitsi, näin kuumalla säällä kenttä pölisi luvattoman paljon, puolustelin äänettä itselleni. Talutin Kittyn yksäritallin harjauspuomille ja nappasin satulan pois. Rukoilin mielessäni, että se pysyisi kiltisti sen hetken kun veisin satulan sen karsinan eteen. Kävelin niin nopeasti kuin satula käsissäni pystyin ja loikin sitten takaisin puomille, jossa Kitty odotteli minua. Kaikista viimeiseksi olisin kaivannut säikyn ponin perässä juoksentelua keskellä tallipihaa kaikkien katseltavana. Päästyämme syvemmälle metsään Kitty rentoutui hetkessä ja uskalsin antaa sille reilummin ohjaa. Halusin mietiskellä rauhassa, ja antaa Kittynkin levätä treenin jälkeen. Myöhemmin voisimme sitten revitellä kunnolla ja käydä pulikoimassa Mellavatnetissä. Ohjasin Kittyn pienelle metsäpolulle, että pääsisimme piiloon porottavalta auringolta. Että oli kiva olla taas Norjassa, ajattelin katsellessani tuttuja maisemia. Vaikka paluu tänne kertoikin lähestyvästä koulun alusta, oli taas kiva nähdä kavereita, niin koulu -kuin tallikavereita. Monista tallikavereista oli tullut entistä läheisempiä, ja olin onnellinen että olin ikinä eksynyt Shelyesiin. Siitä muistui mieleeni Lynn. Kaveri, joka ei enää ollutkaan tallilla puunamassa tai ratsastamassa Jaskaa, juttelemassa muiden kanssa, nauramassa iloisesti. En oikein ikinä tutustunut kunnolla Jaskaan, mitä nyt silittelin ja rapsuttelin ohimennen kuten muitakin hevosia. Silti tuntui jotenkin ilkeältä ajatella ponin karsinaa täynnä muistokortteja ja merimieskassia perässään laahaavaa blondia. Kumartuessani halaamaan Kittyä tajuntaani pälkähti toisen blondin kasvot. Leea. Minulla oli tyttöä jo ikävä, eikä pelkästään sen takia että oli joku toinen putsaamassa karsinaa ja setvimässä likaista turkkia, kun itse en olisi millään jaksanut. Meistä oli tullut koko ajan paremmat ystävykset, emmekä olleet juurikaan kesällä olleet yhteyksissä kummankin lomarientojen takia. No, nyt syksyn tullessa sekin asia muuttuisi. Tallitytöt palaisivat virkistyneinä takaisin, ja tallillekin tuli enemmän eloa. Siitä kertoi jo Jassun herääminen pihattotallin rakentamiseen. Pudistin hetkeksi ajatukset pois päästäni ja keskityin taas vain ratsastamiseen. Olimme kävelleet jo luvattoman kauan, nyt olisi tarpeen purkaa energiaa ravipätkällä ja revitellä vähän laukkasuoralla, jonne ei ollut enää pitkä matka. Kitty pärskähteli innoissaan, kun lähestyimme laukkasuoraa. Se muisti liiankin hyvin, mitä askellajia tällä kohdin usein mentiin. Hermostuneisuuteni oli jäänyt tallille ja kentälle, ja vain nauroin kun tamma yritti ryöstää itsekseen laukkaan. Pidätin ja annoin laukka-avut. Kitty suorastaan syöksyi laukkaan, ja annoin sen revittää niin paljon kuin jaksoi koko pätkän ajan. Tuntui ihanalta, kun tuuli kohisi korvissa ja maisemat vilisivät silmissä. Hetken päästä siirsin vastahakoisen Kittyn käyntiin ja ravailin rauhallisesti takaisin tallille päin. Yhtäkkiä kuului taas kummallista jyrinää, ja ihmettelin että kuuluuko melu tallilta saakka tänne asti, melkein leirimökeille, jotka näin pusikon läpi. Kitty narskutti taas kuolaimiaan, ja yritin pysyä itse rauhallisena. Kun kuulin jyrähdyksen toisen kerran, tajusin ettei se ollut raksamiesten aiheuttama, vaan ukkonen. Tyhmä minä, virnuilin itsekseni ja silitin Kittyä. Eihän tässä mitään hätää ollut. Tuskin olin päässyt toteamasta sitä, kun yhtäkkiä pusikosta vierestämme kuului kahinaa ja Kitty loikkasi salamannopeasti sivuun. Tipahdin toiselle puolelle, mutta sain otteen tamman tummasta kaulasta. "Oi, sori Aimie!" kuului tuttu ääni viereltäni. Kopsu ja Lore, litimärkinä. "Ei mitään, ei mitään… kaikki kunnossa", rauhoittelin osaksi Kopsulle, osaksi Kittylle ja itselleni. Kampesin itseni takaisin selkään ja ohjasin Kittyn Loren luo. "Olitteko uimassa?" kysyin kun kävelimme vierekkäin tallille. "Joo, päätin sit lähtee ukkosen takia", Kopsu kertoi. "Mitä muuten tykkäät noista raksamiehistä?" tyttö vaihtoi salamannopeasti aihetta. "Söpöjä, varsinkin se blondi... Alex vai mikä se olikaan", virnistin. "Mistä ihmeestä Jassu on löytänyt ne tyypit? Niin nuoria - ja komeita - mä odotin jotain neli-viiskymppisiä hikisiä ukkoja." "No niinpä. Ihan varmana joku niistä on Jassun exä tai jotai", Kopsu arveli. Loppumatka tallille sujuikin sitten raksamiesten löytymistä ruotiessa. Tallityttöjä näkyi pihalla ennätyksellisen paljon, ja päätimme Kopsun kanssa olla ensimmäisinä virvokkeita viemässä.
|
|
|
Post by Aimie on Aug 29, 2010 20:24:06 GMT 3
29. elokuuta – Ylitsepääsemätön okseri Syksy oli tullut, pakko myöntää. Sen huomasi sekä minusta että Kittystä: minulla oli hetki sitten esiin kaivamani syystakkini alla villapaita. Kittyn vihreät pintelit alkoivat muuttua mudasta mustiksi, sillä tämänaamuinen sade oli edesauttanut kentän muuttumista paikoin mudaksi. Kimon hevosen kanssa kurakelit olivat tuskallista aikaa. Saisin varmasti liottaa Kittyn jalkoja ja mahaa niin kauan että käteni muuttuisivat ryppyisiksi kuin 90-vuotiaalla mummolla. Aloitin alkuverryttelyt ja kiertelin Heidin kanssa kokoomiani esteitä, että tammani huomaisi ne. Olin pitkästä aikaa päättänyt hypätä isoja esteitä, enimmäkseen olin maastoillut ja mennyt vähän koulua. Estepuoli oli jostain syystä jäänyt vähemmälle, vaikka tiesin Kittyn nauttivan siitä eniten. Minäkin pidin hyppäämisestä, mutta ainainen, ärsyttävä pelko valtasi minut aina ennen hyppäämistä. Puristin hiukan ohjia ja annoin laukkapohkeet. Nautin tuulen kohinasta korvissani, mutta jaksoin silti keskittyä taivuttamaan Kittyä pääty-ympyrällä. Tamma taipui vähän huonommin vasempaan kierrokseen, joten sitä pitäisi treenata enemmän. Rypistin otsaani, kun tuijotin esteitä. Ensin vaikka vain pysty harjoitteluksi; sitten sama pysty, ristikko ja okseri. Annoin Kittyn kävellä hetken ja nostin sitten laukan ja ohjasin innosta pärskähtelevän tamman pystylle. 80-senttinen este ylittyi ilmavaralla, vaikka omassa istunnassani ei ollut kehumista. Keskity, anna ohjaa, anna ohjaa, hoin itselleni. Ohjasin connemaran uudestaan pystylle, joka ylittyi jälleen helposti. Käännös ristikolle oli tiukka, mutta Kitty oli ketterä. Aloin epäröidä katsoessani okseria, jonka korkeimmalla oleva puomi oli suunnilleen metrin korkeudella. En ollut hypännyt aikoihin okseria. Jänistin, ja ohjasin Kittyn toiselle ristikolle. Hyppy sujui meiltä kummaltakin hyvin, ja annoin tamman kävellä hetkisen. "Aimie! Hyppää okseri!" iloinen ääni kajahti portilta. Käännähdin, ja näin Maissin sekä Svean katselevan meitä. "No mä meinasinkin, mutta jänistin..." mutisin ja käänsin Kittyn pituushalkaisijalla tehdäkseni pohkeenväistöä. "Kyllä Kitty sen yli menee, niinhän sä aina meille kehut", blondi virnisti ja kaivoi kännykkänsä esiin. "Kysytäänpä Lynnin mielipidettä." Yritin sanoa, ettei puhelinlaskua kannattanut kasvattaa turhalla puhelulla, mutta Maiss oli jo ehtinyt valita numeron ja laittanut kaiuttimen päälle, että kuulisin. Svea ja Kitty nuuhkivat uteliaina toisiaan, kun Lynn vastasi. " Lynn." "Moi, Maiss tässä." " Mitä sä nyt? Onko Svea karannu tai jotain?" Maiss kikatti. "No ei oo. Yks Aimie ei vaan uskalla hypätä okseria huippuhyppääjä-ponillaan." " Hä? Ja sehän aina kehuu niin että 'me ollaan hypätty metrin sarjaa kisoissakin'. Sano sille, että Lynn-kapteeni käskee hypätä", Lunni totesi. " Ja nyt vauhtia töppösiin, että keritään sinne lenkille ennen kun pimenee." "Joo, joo, nähään", Maiss vastasi ja lopetti puhelun. "No, sitten yli vaan. Mä haluan nähä kun te hyppäätte", tyttö vaati. Pyöritin silmiäni ja virnistin. "Ei kai tässä muuta voi, kun on kerran yleisöäkin." Maiss naurahti ja nyökytteli innokkaasti. Käänsin Kittyn ympäri ja kannustin sen raviin. Okseri oli suurin piirtein keskellä kenttää, lähempänä C-päätyä, jossa Svea ja Maiss katselivat (tai siis Maiss katseli - Svea nyhti ruohoa tyytyväisenoloisena) meitä. Kitty pärskähteli, kun annoin laukkapohkeet. Tarpeeksi pitkä lähestyminen. Katse koko ajan esteessä. Anna kunnolla ohjaa hypyssä. Lähde hyvin mukaan hyppyyn. Yritä sitten muistaa ne kaikki, huokaisin ja toivoin ettemme söhläisi kun vielä katselija oli. Kitty kiihdytti vähän ennen estettä ja teki komean loikan. Jäin aavistuksen jälkeen, mutta ainakin annoin ohjaa kunnolla. Hyppy tuntui tauon jälkeen hurjan isolta, vaikka olimme hypänneet isompiakin. 120-senttinen oli suurin yksittäinen este, jonka olimme ikinä hypänneet, ja se kyllä riitti, kun metrinen okseri tuntui isolta. "Hyvä tyttö!" kehuin ja taputin Kittyä sen laukatessa. Maiss taputti kentän laidalla ja huudahti, että sehän meni hyvin. "Hyvä tyttö sullekin", Maiss virnisti. "Me mennään, ennen kuin Lunni repee pelihousunsa. Moikka!" Heilautin kättäni ja katselin vähän aikaa Maissia ja ruohoa vieläkin maiskuttavaa Sveaa. Hyppäsin vielä kerran okserin, ja sitten vielä ristikon ja pystyn. Nyt sai riittää, päätin ja aloin ravailla loppuverryttelyiksi. Kitty sai ylleen talliloimen ja pari makupalaa kulhoonsa, olihan se vetänyt tänään kunnon treenin. Tarkastin vielä jalat, kaikki oli onneksi reilassa. Isot esteet ottivat enemmän kunnon että jalkojen päälle, huomenna Kitty saisikin viettää vapaapäivää tai ihan lyhyen talutuslenkin, miten koululta ehtisin. Hymyilin väsyneesti ja silittelin Kittyn pehmeää karvaa. Teki mieli unohtaa kentällä purkamista odottavat esteet ja kotona odottavat tiskit sekä keskeneräiset läksyt. Huokaisin, ja päätin olla menemättä hoitajien huoneeseen, vaikka sieltä hohkasi lämpimän valon mukana lämmin tunnelma, ja muut hoitajatytöt. Ei enää tänään, vaikka mieli teki.
|
|
|
Post by Aimie on Nov 21, 2010 0:17:36 GMT 3
20. marraskuuta – Keijuja, aavehevosia ja Halloweenvaellus Shelyesin tallipiha oli täynnä toinen toistaan kummallisempia ja hirveämpiä olentoja ratsuineen, jotka kaikki olivat koristaneet asujensa mukaisesti. Minutkin oli saatu huijattua mukaan tälle reissulle, minut joka olin 15-vuotiaana luokkaretkellä Linnanmäellä pitänyt kummitusjunassa silmät tiukasti kiinni. Olin aluksi vedonnut puvun heikkoihin hankkimismahdollisuuksiin, mutta Jassu ja Catu olivat luvanneet pitää siitä huolen. Ja tässä sitä nyt oltiin pinkiksi keijuksi pukeutuneena. Kitty näytti oikein sievältä kruunussaan ja letitetyssä harjassaan, toisin kuin emäntänsä Catun vanhoissa pinkeissä ratsastushousuissa ja Jassun serkkutytöltä lainatussa samansävyisessä toppatakissa. Tytöt olivat jopa askarrelleet minulle siivet, joita Kitty katseli hermostuneena kivutessani sen selkään. "Okei keijukaiset ja muut outokaiset, nyt mennään! Eikä sitten ohitella, vaikka aave meinaisi syödä!" Superwoman-Catu huudahti sekalaiselle seurakunnallemme. Ohjasin Kittyn vikuroivan Lizzyn perään ja perääni saapui yhtä innokas Crime velho-Veke selässään. Vilkaisin hytisevää Maissia. Haltijapuku oli ihana (miksi en älynnyt pukeutua haltijaksi, miksi...), mutta varmasti yhtä kylmä kuin sievä. Reittimme kulki Mellavatnetin ohi, ja kuin tilattuna täysikuu paistoi taivaalta luoden kelmeää valoaan ympärillemme. Järven pinta näytti aavemaiselta kuun valossa. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Säpsähdin hiukan jonkun hevosen vaihtaessa taaempana vauhdikkaampaan askellajiin, mutta onneksi Kitty ei ollut millänsäkään. Se tästä olisi puuttunutkin, jos se olisi päättänyt lähteä pomppimaan ryteikköön. "Nyt aletaan nousta vuorelle, antakaa hepoille reilusti ohjaa, että näkevät neniään pidemmälle", Catu huudahti. "Mennään sitten ihan rauhallista tahtia, ettei kukaan saa mustelmia tai mitään pahempaa!" Nousu olisi varmasti tuntunut päivällä pidemmältä, mutta nyt se tuntui olevan hetkessä ohi. Kitty askelsi rohkeasti connemaraponin varmajalkaisuudella. Kaikki selvisivät ehjin nahoin, ja korkealla kalliolla pääsimme tuntemaan kylmän viiman, joka sai yhden Kittyn leteistäkin avautumaan. Tamman tummat jouhet alkoivat liehua aavemaisesti tuulessa. Kiitin Jassua salaa mielessäni toppatakista, se oli niin lämmin että olisin voinut vaikka pitää sen, ellei väri olisi ollut niin karsea. Kuljimme reilun matkaa kallioilla, ja ylitimme pienen vuoristopuronkin. Yhtäkkiä Catu pysäytti joukon, ja moni kurkisteli uteliaana mitä Supernaise(nalu)lla oli sanottavanaan. "Matka täältä alas menee sitten ravissa!" brunette selitti hymyillen. "Pitäkää ratsut kurissa, mä en halua että kukaan teistä joutuu sairaalakuntoon." "Sairaalakuntoon sä ajat meidät ravaamalla tällaista kinttupolkua", yritin huutaa, mutta Teräsnainen oli jo antanut lähtömerkin ratsulleen. Pääsimme kuitenkin hengissä alas, ja lämmittelemään pieneen mökkiin, jossa Jassu jakoi meille huopia ja kuumia mehumukeja. Istahdin takan viereen ja nappasin yhden isoimmista huovista. Sain seuraukseni Sannin ja Kopsun, joille ei ollut omaa riittänyt. "Äläpäs vie parasta huopaa", Kopsu virnisti ja puristi punaiseksi muuttunutta nenääni. "Au! Tosta kostona kerronkin tosi pelottavan kummitustarinan!" uhkasin. "Ääh, ei se oo kumminkaan hurja..." "Niinpä, se on varmaan jo vanha juttu ja monta kertaa kuultu." "Kjeh, kjeh... tää tarinapa ei ookaan ihan tavallinen..." sanoin ja aloin kertoa hiuksia nostattavaa tarinaani. "...niin surullisesti loppui se tarina. Haluatteko kuulla lisää?" lopetin, ja sain vastauksesi erittäin yhtenäisen ei-kuoron. Ehdimme vielä kuulla muutaman lyhyen tarinan, kunnes Jassu tuli ilmoittamaan että matkan tulisi jatkua. Hevoset vaikuttivat tauon jälkeen virkeämmiltä, mitä ei voinut sanoa ratsastajista. Me taisimme olla entistäkin vainoharhaisempia liian monen kauhutarinan jälkeen. Puskien kyttääminen unohtui ponien siirtyessä ravaamaan, ja hetkisen päästä laukkaan Catun "Laukkaa!"-käskyn jälkeen. Ja mistään hitaasta harjoituslaukasta ei ollut tietoakaan, sillä laukkapätkä yltyi sekunnin sadasosassa kaoottiseksi kilpajuoksuksi. "Hattu tippuu!" kuulin Veken kiljahtavan Crimen kiihdyttäessä Kittyn rinnalle. Kitty innostui heti ja kiristi tahtiaan. Minä vain hymyilin ja kikatin siipieni lepattaessa villisti selässä. Tuntui kuin olisin voinut nousta lentoon. Yritin sanoa jotain Vekelle, mutta häntä ei näkynytkään enää vierellämme. Sitten huomasin tien toisella puolella karjuvan tytön ja teutaroivan ponin, joka pyrki metsään niin kovaa kuin pystyi. Catu ei vaikuttanut huomaavan mitään, vaikka blondi pitikin melkoista meteliä. Jos Superwoman ei itse päässyt pelastamaan, täytyi minun ilmeisesti tuurata häntä. Käänsin Kittyn metsään. Pian erotin edessämme lehmänkirjavan ponin. Crime oli ilmeisesti päättänyt lopettaa retken kesken, ja laukata suoraa päätä kotiin. Vaikka suunnistustaitoni eivät olleet pimeässä parhaimmillaan, muistin että lähellä oli polku, jota kautta pääsisimme tallille. "Veke! Täällä!" kiljahdin. Tyttö yritti huutaa takaisin, mutta en kuullut mitään ilmavirran kohinalta ja oksilta, jotka läiskivät vasten meitä. Pelkäsin, että ihanien siipieni takia tarrautuisin kiinni johonkin ja Kitty jatkaisi matkaa ilman minua. Onneksi niin ei käynyt, sillä yhtäkkiä tuli oudon kirkasta. Olimme sattumalta tulleet polulle, josta ei ollut enää pitkä matka Shelyesiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta ponit jatkoivat silti hullua kilpajuoksuaan. "Me ollaan justiinsa pihallaaaa...aaargh!" ehdin kiljaista, kun Kitty teki komean sivuloikan päin Crimea. Seuraavat hetket menivät päässäni jotenkin kuin nopeutetulla filmillä. Veke tippui maahan komeassa kaaressa, minä yritin napata selästä käsin Crimen ohjista, Crime loikkasi pystyyn... ja samassa minäkin lensin ja olin yhtäkkiä läpimärkä. "Ahahhahhaahha…" Veke kikatti kippurassa, ja samassa minäkin räjähdin nauramaan. Nousin vaivalloisesti ylös ja jätin jälkeeni melkoisen vesivanan. Hienot asumme olivat repeytyneet pahemman kerran, ja näytimme varmasti hyvin mielenkiintoisilta. "Täällähän te ootte!" Catun huuto kuului vähän matkan päästä. Kikatuskohtauksemme vain paheni, ja kaikki vaelluslaiset katsoivat meitä kuin hulluja. Maiss heitti, että muistutimme selkeästi kahta baarista ulos potkaistua kännikalaa aamuyöllä. No, ainakin reissusta jäi kaikille herkullista muisteltavaa muutamaksi vuodeksi eteenpäin.
|
|
|
Post by Aimie on Nov 29, 2010 22:13:57 GMT 3
29. marraskuuta – Pakkasratsastusta Taukotuvassa kaikuivat naurahdukset, kun astuin sisään eskimovarustuksessani ja aloin riisua päällimmäisiä kerroksia. Pahimman laadun vilukissana kahdenkymmenen asteen pakkaset ovat pahinta mitä tiedän. Olin luultavasti seonnut pahemman kerran, mutta olin päättänyt tulla ratsastamaan Kittyn - kentällä. Sitä ennen oli kuitenkin laitettava tamman luksusluukku eli karsina valmiiksi yöpuulle menoa varten. Pesce alkoi tarjoilla sohvalla notkuville tytöille pipareita, ja minäkin sain osani. Istahdin patterin eteen lämmittelemään Catun viereen. - Sullakin kylmä? kysyin Marilyn Monroen uudestisyntyneeltä versiolta. - Eeei, me ollaan vaan hyviä kavereita, Catu virnisti ja taputti lempeästi jo parhaat päivänsä nähnyttä patteria. Istuin juttelemassa muiden kanssa tuvassa siihen saakka kunnes tunsin sulaneeni täysin. Muut jäivät tyytyväisinä lämpimään tupaan, ja pitivät hirveää meteliä, kun satuin pitämään ovea hetken liian kauan auki. - Hienohelmat! huudahdin vielä ovenraosta. Karsina oli puhdas, mutta päätin tuoda vähän lisää purua sinne. Vain parasta mamman kullalle, eikö? Yksityistallissa oli se hyvä puoli, että siellä liikkui harvemmin porukkaa ja me (ainakin toivon että "meitä" oli enemmän…) mammankultiponien hemmottelijat saimme rauhassa hemmotella pikkuisiamme. Purut tasoiteltuani putsasin vielä ruokakipot ja tarkastin että vesiautomaatti toimi. Oli ihme, että näillä pakkasilla putket eivät olleet jäässä. Kun karsina oli valmis, oli aika hakea sen valtiatar sisään. Nappasin sinisen riimunnarun ja lähdin tarhoille. Kitty askelsi rauhallisesti luokseni kun huutelin sitä muutaman kerran. Tamman harmaankimo karva oli kasvanut melkoisesti, vaikka sitä ei loimen alta juurikaan näkynyt. - No mitä, joko tytöllä oli ikävä sisälle... höpisin hymyillen, kun Kitty painoi päänsä syliini. Ehkä paksumpi loimi olisi sittenkin tarpeen, jos se oli näin innokkaasti tulossa sisälle. Matkalla huomasin kuitenkin, että poni nautti täysin siemauksin pakkasesta. Se oli virkumpi kuin aikoihin, ja teki välillä pieniä sivuloikkia ja raviaskelia. Vegasin tulon huomasin vasta sitten, kun Kitty oli lähestulkoon hypännyt päälleni. - Moi! blondi tervehti. - ...perhana neiti nyt... - Öh... Moi. Aimie? - ...aa, moi! vastasin häkeltyneesti. Kiitos vahtikoirankorvikkeeni olin pyllähtänyt puoliksi lumiseen maahan. - Ratsastamaan menossa? - Meinasin vähän, mutta unohdin että tunnit on menossa, Veke vastasi olkiaan kohattaen. - Et kai sä pientä pakkasta pelkää, tuu meiän kanssa kentälle! ehdotin innoissani. - Yksin on kauheen tylsää ratsastaa, ja muutenkin parempi tälle virkulle olla kaverin kanssa. - Eli haluat siis tosissaan toisen kahelin sinne... kiinni veti! Veke virnisti. - Parinkymmenen minuutin päästä kentällä. Noin puolen tunnin päästä olimme ravaamassa alkuverkkoja. Kitty kyllä kuunteli apuja, mutta varsin vaihtelevasti: sen keskittymiskyky oli aivan jossain muualla. Toisaalta kipakka ilma sai sen innostumaan ja unohtumaan käyttäytymisen, toisaalta taas uusi kaveri vaati huomiota. Crime veteli aivan omia sarjojaan, mutta Vegasi pysyi tiukasti satulassa. Toivoin vain hampaat irvessä, ettei Kitty ottaisi tilastoponista mallia. - Mä teen pitkillä sivuilla temponlisäyksiä, ilmoitin kanssaratsastajalleni. - Juu, me yritetään pysyä poissa alta, tämä vastasi. - Mä yritän ensin saada tän kuuntelemaan ennen kun alotan tekemään yhtään mitään... Aluksi Kittyn temponlisäys oli lähinnä kiitoravia, ja Veke naurahtikin, että ravuriko siitä ponista tuleekin. Kun yritykset alkoivat muuttua lähinnä siksi, että Kitty oli ryöstää laukkaan ja temppuili, otin komennon takaisin ja tein muutaman peruutuksen ja reilusti pysähdyksiä. Se tepsi; nyt tamma alkoi keskittyä paremmin ja ei enää ryöstänyt omia aikojaan. Laukanvaihdot sujuivat sähläten. Aloin olla jo jäässä, eivätkä voimat meinanneet riittää tamman pidättämiseen, kun se yritti laukkata omaa tahtiaan. Kun sain vihdoin tempoa hillityksi, vaihdot alkoivat sujua paremmin. Annoin Kittyn kävellä hetken pitkin ohjin, ja pyyhin vauhdin tuomat kyynelet pois poskiltani jäätymästä. Crime ja Vegasi hyppäsivät pientä kentän keskellä olevaa pystyä - varsin mallikkaasti, lukuun ottamatta orin ilopukkia esteen jälkeen. Ajantajuni oli kadonnut täysin, mutta päätin että enää tehtäisiin ratsastajan mieliksi muutamat pohkeenväistöt ja sitten olisi aika lähteä pois. Kittyn puhti oli tähän mennessä alkanut jo vähentyä, ja väistöt onnistuivat mallikkaasti, kun ei tarvinnut enää keskittyä pöhisemään Crimelle tai säikkyä tuulen kohinaa puissa. - Hieno tyttö, kehaisin ja taputin tammaani reilusti. Tunsin monien hanskojenkin läpi, että se oli hionnut vähän. Niin olin minäkin, mutta pakkanen palellutti nopeasti uudestaan kun antoi hevosen kävellä vapain ohjin hetkisenkin tekemättä mitään. Samassa kentän valot sammuivat täysin varoittamatta. Meni hetki, ennen kuin erotin kunnolla Veken pimeydestä. Ponit eivät näyttäneet olevan moksiskaan, vaan jatkoivat rauhallisesti kävelyään. - Valomerkki, totesin. - Mä en tiennytkään että tallillakin käytetään samaa tapaa ajamaan ihmisiä pois kuin baarissa, Veke nauroi. Vähän pakotettuina (pimeässä ratsastaminen ei houkuttanut) kipusimme alas ratsujemme selästä, ja painuimme peräkanaa tallin lämpöön.
|
|
|
Post by Aimie on Dec 24, 2010 16:29:20 GMT 3
24. joulukuuta – Joulu - Hyvää joulua! hihkaisin kun saavuin taukotupaan. Luulin, että huikkaukseni kuuluisi vain tyhjälle huoneelle (kuka nyt tallilla jouluaattona ravaisi), mutta samassa sekunnissa sain ison halauksen joltain kiharaiselta ja minua hieman pidemmältä otukselta. - Hyvää joulua Aimsku, Catu lässytti ja ojensi pienen paketin minulle. - No kiitos, Lamppu, irvistin ja ojensin oman lahjani tytölle. - Sen saa avata vasta illalla. Annoin muutamalle muullekin lahjan ja pian huomasin olevani kuorrutettu paketeilla. Heitin Jassulle monta suklaalevyä ja käskin jättää ne kaikkien syötäviksi. Kitty odotteli varmasti jo malttamattomana omaa lahjaansa (Pescen ohjeilla tehtyä omenaherkkua), joten jätin tytöt herkuttelemaan. Toivoin todella, että suklaat riittäisivät edes välipäiville saakka, mitä en kyllä uskonut itsekään. Shelyes oli täynnä suklaanahneita tallityttöjä. Juoksin maailmanennätysvauhtia yksityistalliin, jossa hevoset ottivat minut vastaan iloisesti hörähdellen. Ehkä ne haistoivat jo kaukaa ihanan herkun, jota kannoin käsissäni armaalle ponilleni. - Sori kaverit, vain Kittylle tänään! sanoin kun kävelin kohti tallin toista päätyä. Saga oli ahneella tuulella, ja sain juuri ja juuri pelastettua Kittyn lahjan ponilta. Omenoiden sijaan poni nappasi palan takistani. Olin jo ärähtää Sagalle pari valittua sanaa, mutta silloin ääni päässäni muistutti, että tänään oli joulu ja kaikilla hyvä tahto. Ehkä niin, mutta takkini ei ollut kyllä enää hyvässä tilassa. - Moi tyttö, hyvää joulua sullekin... lepertelin ja ojensin minua silmät tuikkien katsovalle connemaralle lahjansa. Ehdin tuskin tipauttaa omenasotkun sen ruokakuppiin, kun se oli jo syönyt sen lähes puoliksi. Kittyn syödessä katselin karsinaa, ja totesin että joulusiivous oli tehty, joten minun ei tarvitsisi liata käsiäni. Hevosten karsinoihinkin oli laitettu (niin etteivät hevoset itse päässeet niitä maistelemaan) koristeita: joulupalloja, kultaisia ja hopeisia nauhoja, pipareita... jos täällä ei tulisi jouluinen olo, niin ei missään. Viimeistenkin omenanpalasten hävittyä parempiin suihin nappasin paksun riimunnarun ja napsautin sen kiinni Kittyn vihreisiin päitsiin. Vielä lämmin loimi ponille ja eskimomaiset toppahousut minulle, ja olisimme valmiita lyhyelle joulukävelylle. Oli juhla tai arki, Kitty oli liikutettava, ettei sille kasaantuisi liikaa energiaa. Metsä ympärillämme oli muuttunut kuin satukirjasta varastetuksi, kun kävelimme hitaasti kohti jäätynyttä järveä. Puut ja pensaat olivat kuuran peitossa, ja välillä päällemme laskeutui kuin kevyttä pakkaslunta tuulen kulkiessa puiden lomitse. Mellavatnetilla katselimme hetken jään peittämää järveä ja tummuvaa iltaa. Pakkanen alkoi kuitenkin jo päästä eskimovaatteidenikin läpi, joten tuumasin että oli meidän aika palata takaisin tallin lämpöön. - No niin, nyt ravataan vähän... ei, ei laukata hölmö poni, naurahdin Kittylle sen ottaessa muutaman laukka-askeleen päästessään vauhdin makuun. Jostain syystä minun alkoi tehdä mieli hymyillä, joten kun saavuimme takaisin Shelyesiin, hymyilin kuin idiootti. Kitty vaikutti siltä, että olisi jaksanut vielä toisenkin lenkin, se kuopi jalallaan maata kun tasasin hengitystäni. - Oot sä vaan maailman paras poni, mutisin ja halasin kaunista tammaani. Painauduin kiinni Kittyn pehmeään karvaan, ja Kittykin lopetti kuopimisen ja töni minua lempeästi. Niin me seisoimme siinä kuunnellen vain hiljaisuutta ja lämmittäen toisiamme. Aimie ja Kitty toivottavat lämmintä joulua jokaiselle Shelyläiselle!
|
|