Jassun päiväkirja

[Jassu]

Mietteitä, kuulumisia ja vihjailua tulevaisuudesta. 8)

[Jassu]

o6.o8.2oo9 // Uusia tulokkaita

Hiljaisuus. Se on oikea sana kuvaamaan Shelyesin tämänhetkisiä tapahtumia astellessani päärakennuksen ovesta ulos. Huokaisen syvään, on ollut rankka viikko - talliin muutti hetki sitten Maissin uusi shetlanninponitamma, Vani, joka on myöskin tallin juniori. Pikkuinen kun on vasta totuttelemassa varusteisiin.
Talsin soraista tallipihaa pitkin pikkutalliin, ja avaan oven. Kello näyttää vasta kahdeksaa aamulla, hevosetkin pitäisi pian hakea. Täytyypä soittaa Viivi apuun.
Pistän merkille kuivuuttaan nuokkuvat pihlajantaimet, jotka seisovat suihkulähteen molemmin puolin kukkapenkissä. Nekin täytyisi kastella. Tänään tulisi olemaan pitkä päivä, ajattelen itsekseni. Ai niin, Hennakin tuo tänään yksityishevosensa, Unen tänne, muistan yhtäkkiä. Sen pitäisikin saapua aivan pian, totean mielessäni katsahtaessani kivikautisen kännykkäni oikeaan ylänurkkaan.

Ilmeisesti osun oikeaan. Suuri ja raskasrakenteinen Toyota kiskoo perässään sitäkin suurempaa hevostraileria, jossa ilmeisesti seisoskelee Hennan uusi silmäterä, Aamupäivän Uni.

- Tässä se nyt on, Henna huokaisee ja taputtaa onnesta soikeana uutta tulokastaan, punarautiasta suomenhevosruuna Unea.
- Mukavannäköinen polle, myhäilen itsekin ja suljen trailerinoven kaksikon tultua sieltä ulos. Autoa ajanut Sanna, joka ennen omisti ruunan, astuu myöskin näkyville.
- Tuo Miki tänne, niin katsotaan mitä ne sanovat toisistaan, tämä hihkaisee mitään sen enempää selittämättä. Sanna nappaa Unen riimusta kiinni, ja katsoo ylpeänä innosta korskuvaa läsipäätä. Toinen taitaa olla vain ihmeissään, minne joutui. Norjan luonto kun taitaa olla suomiputelle uusi asia.

Hiirakko pystyharjainen Miki marssii rivakasti autoa kohti Henna vierellään. Uni nostaa päätään ja pärskäisee, jonka jälkeen ruunat päästetään lähemmäksi toisiaan. Näillä näkymin kaksikko pärjää keskenään vallan hyvin, ainakaan kummempia yhteenottoja ei nähty äskettäin.

- Sehän meni hyvin, henkäisen. Katson tarkkaan tallin uusinta asukasta, punarautiasta Suomenhevosta. Saas nähdä, mitä muut tallin asukkaat sanovat moisesta. - Uni pääsee yksityistalliin Mikin karsinan viereen, kuten kaikki muutkin yksityiset.
- Selvä, Henna vastaa nopeasti ja nappaa riimunnarun nopeasti Sannalta.

Katson kolmikon katoavan yksityistallin suunnalle parkkipaikalta, ja talutan Mikin itse karsinaansa. Tytöt sopivat jotain Mikillä ratsastamisesta ja muusta, mutta päätän olla välittämättä. Tällä hetkellä ainoa päässäni pyörivä ajatus on lämmin kuppi espressoa maidon kera.

[Jassu]

15.o8.2oo9 // Ain' laulain töitäs tee...


Tiedätkö, mikä on kaikkein vapauttavin tunne tallinpitäjän elämässä? Ai, et vai? Annas kun kerron sinulle.

"Daba dii daba dai, dabadiidabadai, daba dii daba dai....", hoilotin itsekseni kuulosuojaimia muistuttavista kuulokkeistani virtaavan musiikin sanoja. Nyt saisi vain chillailla rennosti, kun viikonloppukin oli tulossa.

"Heippa, Kassu.", puhelin oldenburgilaiselle kisaponilleni. "Sinäkin, raukka olet jäänyt ihan vajaalle viimeaikoina."
Ruuna nuokutti päätänsä rennosti karsinansa oven ylitse.
"Hm, tiedän. Sinullakin on tylsää. Älä huoli, kello on vasta puoli kahdeksan aamulla, hoitajat kyllä ilmaantuvat puolen päivän maissa..", puhelin rauhoittavasti hevoselle. "Sinuakin pitäisi taas pian käydä ratsastamassa, vaikka tänään..", päätin.

Rapsutin ruunaa otsasta. Katsoin ympärilleni; näin muutamia hevosia, mutta silti yleisvaikutelma oli autio. Vani, Jackie ja Trulli asustivat pikkutallissa, joten tallissa oli kolme vapaata karsinaa. Tosin uutta verta olisi luvassa pian, mutten ollut siitä kenellekään kertonut, paitsi luottoystävälleni Viiville. Ehkä pitäisi vihjailla pian muillekin ?

Käännyin vastahakoisesti pois yksityistallista, ja koikkelehdin teknojumputuksen säestämänä toimistoon.
Kelasin vielä kahden uuden tuntiponin tietoja koneella.
"rautiaanpäistärikkö arabiristeytystamma, sekä hopeanmusta islanninponitamma. Neitivoimia", tuumin itsekseni.

Ehkä pitäisi vielä ratsastaa Kassu ennen suurempia haaveiluja. Sitä ennen kuuntelisin kuitenkin pari jumputusteknobiisiä, jotka ovat oleellinen osa enemmän tai vähemmän outoa musiikkimakuani.

[Jassu]

5.11.2009 » Koirakuume

Jo pitkään olin harkinnut hankkivani tallikoiran. Tänään koittaisi se päivä, jolloin sen noutaisin. Suloisen pienen vuhkoiran. Räkyttävän rimppakintun värittämään tallin harmaata arkea. Brellakin oli paksuna, joten Kassun lisäksi minulla ei ollutkaan paljon mitään muuta duunia. Tähän päivään asti, siis.

»Narttu vai uros?», vaaleahiuksinen, hieman pönäkkä nainen kysyi ja viitoitti tietä huoneennurkkaan, jossa tilavan pentulaatikon pohjalla makasi viisi pientä pentua ja tyytyväinen emä. Pennut koisivat, paitsi kaksi niistä tappeli leikkimielisesti keskenään. Emä oli soopeli – siis valkoruskea – terveen näköinen koira. Pennuista kolme olivat tricolouria (musta-ruskea-valkoinen) ja kaksi muuta soopeleita emänsä tapaan.

»Naarasta ajattelin. Sellaiset olisi ehkä helpompi pitää kurissa uhmaiän ilmaantuessa.», vastasin tietävästi.
»Meillä olisi sitten kolme vaihtoehtoa», nainen jatkoi. »Tuo tuossa, tuo tricolournaaras, tuo soopeli, ja tuo ninjailija», nainen nauroi. Kaksi muuta naaraspentua nukkuivat sikeästi, mutta ”ninjailijapentu” taisteli ilmeisesti veljensä kanssa. Viimein sekin lopetti tappelun ja tuli uteliaasti nuuskimaan ojennettua kättäni.

»Tämä olisi aika symppiksen oloinen», sanoin.
»Neilicka. Tämä on N-pentue, joten kaikkien nimet alkavat N:llä», rouvashenkilö hörähti tekopirteästi. »Otatko sitten sen, vai?», tämä jatkoi ja otti emän alta yhden viltin. Ne oli ilmeisesti laitettu emän viereen tarttuakseen hajua, ja auttaakseen pentuja uudessa kodissaan.
»Juu», hymyilin naiselle ja koppasin mustanpuhuvan pennun kouraani.
»Kaikki pennut ovat eläinlääkärin mukaan terveitä, ei lonkkavikoja eikä CEA:n (Collie eye anomaly) oireita.»
»Sehän on hyvä asia», hymyilin jälleen.
»Selvä juttu.»

Kävelimme rinnakkain talon keittiön pöydän ääreen. Setvimme vielä paperijuttuja ja nainen antoi minulle pennun rekisteritiedot, ja se olisi minun nimissäni. Laskun hän lähettäisi kuulemma tilille. Aikamme siinä sepostettuamme kävelin pennun kanssa autolleni ja sieltä Shelyesiin. Kävelin tallipihan lävitse hymy perseessä kenenkään huomaamatta. Olin ikionnellinen, nyt minulla olisi koira; Alona’s Neilicka, Nella.


shelyes.webs.com/nella.htm

[Jassu]

22.09.2012 » Haaveissako vain?

»Piru vie sun kanssas, senkin vatipää!», vaahtosin Ruskalle, joka vyöryi ylitseni päästäkseen tarhasta ulos. Ei viimeisenä tarhasta hakeminen voinut olla noin kamalaa, paitsi jos sattui olemaan keskenkasvuinen pohjoisnorjanponi, jolla oli iso maha ja joka tiesi saavansa päiväruuat karsinassaan. Kampesin itseni ylös mutakosta – onneksi ei ollut sadepäivä – ja kävin pyydystämässä ponin, joka oli onneksi ehtinyt vain muutaman kymmenen metrin päähän ruohoa mutustamaan. Oritallissa yksikään poni ei edes vaivautunut katsahtamaan minuun. Tyytyväinen rouskutus kaikui rakennuksessa, kun päästin Ruskan karsinaansa ja nakkasin sille ison kasan heinää karsinan edustalta. Lukittuani karsinan oven ja laitettuani riimunnarun tankoon roikkumaan kävelin kannat kopisten ulos tallista.

Ulkona oli puolipilvistä ja leuto tuuli liikutteli laineilla olevia hiuksiani. Päätin laahustaa oleskeluhuoneeseen keittämään parit kahvit, sillä oletin Catun ja Sveninkin olevan ruokatauolla tähän aikaan päivästä.


»Hohhoijaa!», lausuin kuuluvasti ja tunsin uteliaiden katseiden mittailevan minua.
»Jaa katos», Catu jupisi nenä kiinni heppalehdessä. »itse Pääjohtaja. Mikäs noin haukotuttaa?»
»Työtä, työtä…», vastasin ja katsahdin Sveniin, joka nukkui sikeästi sohvalla. »Teilläkin on vissiin ollut astetta rankempi päivä?»
»No, mites sen ny ottaa», Catu sanoi, »ollaa siivottu sen kevyet seittemä karsinaa per nenä, lapioitu paskat maneesist, kentält ja tammatarhast. Luulis ny itte kutaki väsyttävän tämmöne raatamine!», hän sanoi jo hieman kevyempään sävyyn.
»Älä marise. Inspaiskos sua muuten pitää tämän päivän kuuden tunti? Niillä olis koulua. Ihan pieni ryhmä, vain kolme ratsastajaa, laittaisit ne menemään avoja pitkällä sivulla kun niin taisin luvata viime viikolla.»
»No, jos ny on iha pakko…», tyttö lausahti ja virnisti. »Saan kai mä ylityölisää?»
»Senkin ketku», nauroin. »Korkeintaan leivon sulle jotain hyvää. »
»Sopii.»

Hymähdin ja keitin uutta kahvia vanhalla moccamasterilla. Tähän aikaan päivästä oli vielä mukavan hiljaista. Kunhan tallitytöt pääsisivät koulusta, alkaisi hulina. Catu oli päässyt jo kahdeltatoista, ja Sven – no, varmaan lintsannut koko päivän.

»Tiäkkö», aloitin ja katsahdin Catuun. »mää oon miettiny että pitäiskö pihattotalli rakentaa uusiks. Tai edes tehdä johonkin talliin lisäsiipi.»
»Kuis sää ny sillee?», tyttö kysyi suurin silmin.
»No kun», mumisin. »ongelma nyt vaan on siinä, että tallin varannot hupenee hetki hetkeltä. Tunneille olis kysyntää, mutta poneja on liian vähän. Ja yksityisiäkin tarvittais lisää, että olis edes jotain tulonlähteitä.»
»Wou, mä tajuun», Catu tokaisi ja kohensi asentoaan nojatuolissa. »mut mehän voitais tehdä suurin osa tallista talkootyönä? Kivijalkahan vanhast pihattotallist on yhä tallel, ku se ei palanu poroks. Kutsuttais kaikki kynnel kykenevät mukaan. Ja Sven, ja vanha Bert. Ja Svenil varmasti on sporttisii kavereit jotka kaipaa pikkurahaa.»
»Ei paha idea», myhäilin. »Sillä vaan tulee kiire, kun syksy etenee kovaa tahtia. Ei pakkasessa kukaan viitsi tallia rakentaa.»
»Njääh», Catu lausahti ja teki vähättelevän ranneliikkeen kädellään. »Me ollaan ninjoi. Kyl me yks talli saadaa ennen talvee pystyyn.»
»Lupaatko?», kysyin toiveikkaana. Aloin itsekin vähitellen uskoa haaveeseeni.
»Todellaki.»
»Jes. Mut meen nyt tekeen tuntilistoja. Sää siis pidät sen koulutunnin?»
»Joo, aina palveluksessanne, mää’äm!», Catu vastasi ja teki kunniaa. Matelin toimistooni paperihommia tekemään.

[Jassu]

30.9.2012 » Orjapiiskurointia ja ponin koulutusta

»Eijei. Vielä vähän oikeelle, ne on tiellä siinä kohtaa!»
Oloni oli kuin elokuvaohjaajalla huudellessani neuvoja kentän aidan päällä istuskellen. Emma mulkoili minua vihaisesti ja Hilda pyöritteli silmiään. Kaikilla muillakin ohi kulkevilla tuntui olevan näkymätön keskisormi pystyssä minuun päin katsahtaessaan. Olin laittanut kaikki uljaat orjani hommiin ja siemailin itse espressoa ylimielinen ilme kasvoillani. Olin sentään itse käynyt ajamassa lautakuorman Svolværin satamasta, sehän oli jo varsin rankka homma. Autokin piti käynnistää ja kaikkea.
»Pidä sä vaa se suus tukossa!» Catu jupisi. »Mä vaadin kyl huimat palkkiot tälläsest raadannast.»
»Stille nå», huikkasin kiharatukalle vähättelevä ilme kasvoillani. »Säähän saat jo ihan mukavasti kuukausiansioita. Ite oot työs valinnu.»


Kun reippaat tallitytöt olivat saaneet lautapinot raahattua tulevan pihattotallin edustalle, jouduin putoamaan alas pilvilinnastani ja toteamaan, että Ruska pitäisi ratsuttaa ja Roni juoksuttaa. Kello löi jo seitsemää, joten minulla tulisi kiire. Onneksi Tinja oli jo hakenut pohjoisnorjanponin sisälle ja kiillottanut sen valmiiksi, joten minulle ei jäänyt kuin varusteiden laitto ja ponin kentälle kiskominen.
Loikkasin sulavasti orin selkään viidennen yrityksen ja kolmannen hermojenromahduksen jälkeen, sillä pirulainen väisti aina viime hetkellä ja jäin kiikkumaan yhden jalustimen varaan pomppien kuin yksijalkainen kenguru. Sven ei tahtonut hillitä nauruaan ja uhkasin heittää häntä tiiliskivellä päähän, mutta onneksi Catu sai pojan häädettyä minua kiusaamasta ja he hipsivät yhdessä tallihommiin.
Säädin nopeasti jalustimet ja kiristin vyön. Ruska steppaili rauhattomasti, mutta käyttäytyi silti asteen paremmin kuin viime kerralla: edellisen kerran saldoksi kertyi huimat kuusi putoamista, paljon säheltämistä ja hohottavia talliapulaisia. Kahdella putoamiskerralla Ruska pelästyi kentän laidalla kököttävää Nella-koiraa ja neljä muuta putoamista se aiheutti varmaan vain kettuillakseen minulle.

»Jassu hoi, Houston has got a problem!» Catu vaakkui ison tallin ovensuusta. »Hokasin että se yks irtotuntilaine puuttuu huomisen listast. Kenet mä laitan sil ratsuks?»
»No ketä on vaihtoehtoina?» kyselin kävellessäni alkukäyntejä ja kooten ohjia. »Muistaakseni ainakaan Elli ei mee huomenna kovin montaa tuntia, et jos sen saisit sille laitettua nii olis tasapuolista.»
»Joo, ei se näköjää mee», tyttö tuumi. »Laitan siis Ellin.»

Tänään oli varsin upea ilma, laskeva aurinko killotti kirkkaalta taivaalta ja pilviä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Hento tuulenvire liikutteli koivujen ja haapojen kellastuneita lehtiä, jotka putoilivat hiljalleen maahan riisuen puut ruskapuvuistaan. Aika kului hälyttävän nopeasti: pian olisi jo talvi.
Tunnustelin allani marssivaa ponia, se käveli hieman kiireisesti ja hermoissaan, joten päätin pitää tänään vain lyhyen treenin: käyntiä ja pysähdyksiä. Muuttelin välillä asentoani ohjatessani ponia, jotta se tottuisi myös painoapuihin. Pyörittelin muutamia ympyröitä ja voltteja molempiin kierroksiin, ja totesin ilokseni ponin tasapainon alkaen pikkuhiljaa kehittyä. Se ei puskenut enää niin voimakkaasti ulkopohjetta vasten, vaan kantoi itsensä paremmin molemmilla puolilla. Suusta se oli vielä turhan kova, ja jarrutusmatka olikin useamman metrin luokkaa.
Päätin jättää nopeammat askellajit seuraaville kerroille. Olin nähnyt orin esittävän laitumella varsin komeaa tölttiä, jonka se oli tiettävästi perinyt vanhemmiltaan. En ollut tajunnutkaan aiemmin, että issikan lisäksi olisi muitakin tölttitaitoisia rotuja. Enemmät askellajit tosin toisivat lisää hommia: kokemuksesta tiesin, että varsinkin ravin ja töltin työstäminen puhtaaksi olisi työn ja tuskan alla. Brellalla kun ne menevät vielä nykyäänkin joskus sekaisin.

Kehuin nuorta oria ja laskeuduin rauhallisesti selästä alas. Poni mulkoili minua tyhmänä, se ei tainnut vieläkään oikein tajuta ratsastuksen tarkoitusta: miksi sen piti juosta pelkkää tylsää kehää ympäri? Ehkä asia valkenisi sille myöhemmin.
Raahustin poni kannoillani kohti yksityistallia, kunnes bongasin Tinjan kihertämässä parin muun tytön kanssa hoitopuomin päällä istuskellen.
»Tinja! Haluutkos puunata hoidokkisi ratsastussession jäljiltä?»
»Toki!» Tyttö vastasi hymyssä suin. »Miltäs Ruska vaikutti?»
»Vähän hätäinen, taas, mutta se kantaa jo ympyröillä itsensä paremmin eikä puske ulos. Sun liinatyöskentelystä on selvästi ollut apua», totesin ja ojensin ohjat mustatukkaiselle neidille. Kiitin vielä ja lähdin nakkaamaan kypärääni päärakennukseen. Nella pujahti mukanani ovesta sisään, ja annoin samalla koiralle hiukan murkinaa.

Talo oli taas kuin sikolätti ja ahdistus valtasi mieleni. Päätin pyhittää illan matalan majani perusteelliselle siivoukselle. Keittiön pöydällä lojui pari lentolippua, olin nimittäin menossa sopimaan paperihommia koskien Suomessa asustelevaa kisaponiani. Ratsuponin edellinen ylläpitotalli oli mennyt konkurssiin, ja veljeni oli ikään kuin heittona ehdottanut, että miksen veisi sitä mukanani Norjaan. Olin asiaa pohdittuani päättänyt, että menisin Suomeen keskustelemaan tamman entisen ylläpitäjän kanssa. Toisaalta kuljetus Norjaan olisi kyllä hieno asia, voikko tamma myös lisäisi tavoitteellisuutta ratsastukseeni: hyppäsihän se sentään ratana reilusti yli metriä ja kouluakin kulki jo vaikean tason luokkia. Brellan kanssa kun taidot vain ruostuivat hetki hetkeltä varsinkin koulupuolella. Toisaalta halusin talliin enemmän yksityishevosia, omista yksäreistäni kun en saanut mitään rahallista hyödykettä. Tallin kassa oli muutenkin huvennut viime aikoina uusien ponien hankinnan myötä.
Rapsutin mustaturkkista shelttiä ja huokaisin syvään. Tästä tulisi pitkä ilta, ajattelin ja lähdin metsästämään Ronia tarhasta.

[Jassu]

17.7.13 – Same old, same old..

Viime aikoina tallissa oli ollut jatkuvasti melkoista hässäkkää. Pavunruskea Catu oli tullut takaisin (mikä taisi muuten olla taukotuvan kuumin puheenaihe tällä hetkellä), joten tallin arki oli tavallaan palaamassa raiteilleen siltä kannalta. Olin Sveninkin puolesta iloinen, sillä yksin työskentely ei selvästi ollut tehnyt nuorukaiselle hyvää – poika oli jatkuvasti äreä, väsynyt ja kaukana omasta, vitsailevasta itsestään.
Kesän parhaat helteet taisivat olla ja mennä jo kesäkuun alussa. Viime aikoina luontoäiti oli näyttänyt Svolværille persettään muun muassa kaatosateilla, sankoilla aamusumuilla, myrskylukemissa puhaltavilla pohjoistuulilla sekä alati pilvisillä taivailla. Kova tuuli ujelsi tälläkin hetkellä aavemaisesti ison tallin tuuletushormissa. Tällaisina aikoina toivoin, etten alun perinkään olisi muuttanut näille leveyspiireille.

Toimiston pöytä oli jälleen hujan hajan, mikä sai sisäisen siivousintoilijani kouristamaan. Puinen taso oli peitetty tuntilistoilla, kisaosallistumisilla, rekisteröintipapereilla, puhelinnumeroilla ja ratsastuskorteilla. Pinosin puolihuolimattomasti kaikki paperilaput samaan kasaan pöydän nurkkaan, liimasin päälle neonkeltaisen post-itin ja kirjoitin siihen kissankokoisilla kirjaimilla ”LAJITTELE”. Naurahdin itsekseni. Oli siinäkin varsinainen huolellisuuden ja järjestelmällisyyden multihuipentuma – ja mukamas vielä tallinomistaja. Phah.

Kun olin saanut toimistoni suhteellisen siistiin kuntoon, suljin valkoisen puuoven ja käänsin avainta lukossa. Tallin toisesta siivestä kuului olkiluudan ääntä, ja pikaisella kurkkauksella totesin Fian lakaisevan heinäntäyteistä lattiaa. Heilautin kättäni nuorelle naiselle, joka irvisti minulle takaisin. Ah, kuinka orjani rakastivatkaan minua. Kävelin kohti Kikin karsinan edustalla hääräilevää Fiaa, ja aloitin tuttavallisesti:

- Noh, jokos lattia alkaa kohta kiiltää?
- Se on kuule pian niin puhdas et siltä vois vaikka syödä, tyttö totesi nyrpeästi, mutta väläytti hymyn lauseensa perään.
- Hah, niin sitä pitää, kehuin leikillisesti ja suoristin Kikin karsinan oveen laskostettua loimea. – Etköhän sä ole jo vapaa. Mää voin aivan hyvin lakaista tän tallin loppuun, totesin brunetelle, joka hymyili minulle kiitollisena.
- Kiitti, Fia lausahti lyhyesti, ja jatkoi: – No, nähään kai sit huomenissa.
- Jep, palaillaan, huikkasin Fian jo loittonevalle selälle. Otin luudan käteeni ja kuuntelin ulkoa kuuluvaa moottorin ääntä. Minkähän jätkän sekin likka oli jo alistanut taksikuskiksi itselleen.




Askeleet kolistelivat portaita pitkin kohti alakertaa, ja Svenin väsynyt hahmo ilmestyi näkökenttääni.
- Lähe sääkin jo nukkumaan, ehdotin. – Päästin Fiankin jo pois.
- Oikeesti? Poika kysyi ihmeissään, aivan kuin moinen ystävällisyys olisi minulta aivan odottamatonta toimintaa. – Tai siis, kiitos, arvostan tätä, blondi jatkoi asiallisempaan sävyyn.
- Turha sun on yrittää peitellä, tivasin. – Susta kyllä huomaa, että oot ollu vähän liian kiireinen viime aikoina. Kevyemmät vuorot tekis nyt sulle hyvää.
- Meinaatsä lomauttaa mut, vai? Sven henkäisi kysyvästi. – Älä turhia. Mä kyllä viihdyn tallilla. Varsinkin nyt, kun ei tarvi enää tehdä tuplavuoroa.
- Niin, varsinkin nyt kun Catu tuli takaisin, kiusoittelin leikilläni ja sain kettuuntuneen katseen osakseni. – No joojoo. Mutta kerrot heti jos hermo menee paskanlapantaan, sovitaanko niin?
- Sovittu, poika totesi tiukasti ja kätteli minua miehekkäästi. – Mut jos kerran sopii, taidan lähteä kotia kohti. Oliko mulla siis aamu- vai iltavuoro huomenna? En jaksa kaivaa puhelinta.
- Jos en ihan väärin muista, niin ilta. Tuu vaikka viimeistään siinä kolmen maissa, ei kait sulla niin kiire ole. Ellet sitten vapaaehtosesti halua tulla tallille hengaamaan.
- Siis, Sven tokaisi ja muunsi äänensä tyttömäiseksi. – Mähän niinku rakastan poneihh, ai lav Nette forevöh, eiku…
- Juu, se on ihan okei tykätä shettiksistä, sä ja Nette ootte paras pari ikinä, lässytin ryhtyen mukaan läpänheittoon. – Mut alas laputtaa nyt kotiin päin, vai pitääkö sut ihan häätää täältä?
- No joo joo, älä keuhkoo, poika nauroi. – Huomiseen kai sit.
- Huomiseen, huikkasin heipat ja syvennyin jälleen omiin ajatuksiini.



Myöhemmin, saatuani iltatallin kokonaan hoidettua, löysin itseni päärakennuksen sohvalta makoilemasta keksirasia vieressäni. Nella makasi käpertyneenä sohvan jalkapäädyssä, eikä tuntunut välittävän äänekkäästä rouskutuksestani. Naulasin katseeni televisiosta tulevaan siirappiseen komediaan ja pyyhin hetkeksi koko tallin kiireen ja asiat mielestäni. Mutta vain hetkeksi.