Vipen hoitopäiväkirja

[Lynn]

Bee's Wildchild "Vippe"
ratsuponiori, musta, sk. 144 cm
vaativa B - re. 90 cm, koulupainotus
hoitaja: Ellen & Lillian
omat sivut

Luonnekuvaus

Vippe on kiltti ja kultainen ratsuponiori. Kokenut kisakonkari saattaa toisinaan hieman vierastaa uusia tuttavuuksia, mutta perusluonteeltaan Vippe on rauhallinen ja järkevä. Vippe on seurallinen pieni mamman kultamussukka, innokas vedellä lotraaja sekä vallan ihastuttava persoona.
Ratsuna poni on reipas, kuuliainen ja pehmeä, kunhan sen kanssa löytää sen yhteisen hiilen, johon voi sitten puhallella yhdessä. Kovia apuja ponin kanssa ei tarvita, sille Vippe on todellinen herkkis. Se on alkanut rohkaistua esteillä yhä lisää ja lisää, ja yksittäisinä esteinä se ylittää kevyesti metriset ja jopa siitä vähän isommatkin esteet.

Loimitusohjeet

- Sateella sadeloimi
- Lämpötilan laskiessa pakkasen puolelle / jos on navakka tuuli, ulos fleeceloimi
- Yli kymmenen asteen pakkasella ulos toppaloimi (+ fleece)
- Ei tarhata yli parinkymmenen asteen pakkasilla
- Jos hikinen ratsastuksen jälkeen, ohut fleeceloimi päälle kunnes on kuivunut
- Ei klipata

Ruokinta

Aamu: Siivu heinää, 5 dl kauraa, 3 dl Pasture Mix -täysrehua, 1 dl Mineral Plus -kivennäislisää
Päivä: Siivu heinää, 5 dl kauraa, 2 dl Pasture Mix -täysrehua
Ilta: 1,5 siivua heinää, 5 dl kauraa, 2 dl Pasture Mix -täysrehua, 2 dl vehnälesettä
Lisänä saa antaa porkkanaa, kuivaa leipää ym., herkut laitetaan ruokakuppiin, ei anneta kädestä.


Hoitajan hoitopäiväkirja -- Omistajan hoitopäiväkirja

[Jeccu]

22.10

Happy day

Jännitys vatsanpohjassani astelen tuttua hiekkatietä pitkin. Syksyinen, viileä tuuli liikuttelee vapaana olevia hiuksiani ja saa ne jopa hieman sekaisin. En välitä siitä, vaan kävelen reippaasti eteenpäin.
Vihdoin näen päärakennuksen, Jassun talon. Kävelen parkkipaikan halki ja pääsen lopulta ihan kunnolla pihamaalle. Katselen ympärilleni hymysuin ja mietin Vippeä. Vippe, tuo musta ratsuponiori, jota saan hoitaa tästä lähtien. Se herra on Lynnin poika, mikä toisaalta on hieman jännää. En ole mikään kovin hyvä ystävä sen Lynnin kanssa, mutta huomasin, että hän vaikuttaa todella mukavalta tytöltä, ja on jopa minua kolme vuotta vanhempi.

Yksityistallia ei enää ole. Se oli palanut tallipalossa, mikä saa virneen kohoamaan kasvoilleni. Sinne menivät kaikki muistot tallin mukana, mutta ehkä Shelyesistä vielä saa mieleeni uusia muistoja ja aatteita, mitä sitten vanhempana saa muistella ja kertoa lapsenlapsille.
Kävelen isoon talliin hieman hermostuneena. Täällä en ole ennen astellut enkä tiedä paikkoja, mutta miten vaikeata se voi olla. Kävelen hetken ympäriinsä ja koitan löytää Lynnin. Vaaleahiuksista tyttöä en kuitenkaan näe missään, mikä hieman hämmentää. Pian vilkaisen rappusia kohti ja näen tuon kauniin, seitsemäntoista vuotiaan tytön astelevan minua kohti.
“Moikka! Sä oot varmaan sitten Jeccu?” Lynn kysyy kiltisti ja ojentaa kätensä minulle.
“Joo, olen. Ja sä luultavasti Lynn?”
“Juuri näin.”
Irrotamme otteemme toistemme käsistä. Katselemme toisiamme hetken.
“Sä haluat varmaan tutustua Vippeen?”
“Mielelläni, joo.”
“Mennäänpä sitten hakemaan ori tarhasta.”

Hymyillen seuraan tyttöä tarhoja kohti. Saan kantaa Vipen ruskeata nahkariimua, joka keikkuu rennosti käsissäni. En voi olla purematta huultani kun kävelemme entistäkin lähemmäs tarhoja, missä jo hahmotan Vipen.
“Tuolla se herra nyt sitten on!” Lynn sanoo hymähtäen, nostaa etusormeaan ja osoittaa ratsuponiaan. “Eikö ookin sulonen!”
“No on! Ihanan näkönen.”
Kävelemme sisään tarhaan. Vippe katsoo omistajaansa korvat hörössä ja työnsää päänsä tytön syliin kun hän tulee lähelle. Se on ihana tervehtiminen. Minua se hieman vierastaa kun kävelen Lynnin viereen, mutta annan ponin haistella minua rauhassa, jotta se tottuu.
“Vippe tykkää susta.”
Hymyilen ja siirrän käteni varovaisesti ja hitaasti ponin mustalle kaulalle. Rapsuttelen oria rauhallisesti harjantyvestä samalla kun poika edelleen tutkii minua.
“Vippe, anna Jecun laittaa riimu sun päähäs. Saat tutkia sitten!”
Tirskahdan samalla kun nostan varovaisesti riimua ponin päätä kohden. Saan sen laitettua pojalle ja alan talutella herraa perässämme ulos tarhasta. Se seuraa minua kiltisti, kävelee takanani rennosti, pää alhaalla. Se on ihana, jo nyt. Kyllä tästä vielä tulisi jotain.

Lynn opastaa meidät Vipen karsinalle, mihin talutan orin ja napsautan riimunnarun irti riimusta. Annan orin haistella kämmentäni hetken ennen kuin suljen karsinanoven ja vilkaisen Lynniä. Laitan riimunnarun roikkumaan karsinanoveen.
“Mä voisin näyttää missä Vipen kamat on. Tuuppa perässä.”
Vastaan pienellä kommentilla; joo. Astelen tytön perässä satulahuoneeseen ja katselen ympärilleni. Lynn kävelee harjapakin luo, näyttää sitä ja katsoo minua.
“Tässä on harjapakki, siinä Vipen harjat ja pyyhe, oma hikiviilakin löytyy”, Lynn sanoo ja jatkaa matkaansa orin satulalle. “Tässä satula, tossa telineessä Vipen suitset. Ja täällä on sitten orin sadeloimi, toppaloimi ja fleeceloimi, tossa noin pintelit ja… tässä enkkuviltti. Sitten tuolla on koulusatula mutta sitä sä tuskin tarvitset, öm. Sitten löytyy mustat suitset nivelkuolaimilla ja ruskeatkin. Mutta niitäkään sä tuskin tarvitset ja… no siinä taisi olla kaikki.”
Nyökkäilen hieman hämmentyneenä. Miten kaiken tuon voi muistaa ulkoa? Eihän siinä mitään jos nuo lorut on rallatellut jo monta kertaa peräkkäin, niin… no.

Kannan harjapakin Vipen karsinalle samalla kun juttelemme Lynnin kanssa.
“Jack asui täällä ennen, siis Shelyssä, ja se oli mun heppa. Mutta, yli vuosi sitten Jack kuoli. Kesäkuussa. Ja, se oli oikeasti aika kamalaa. Se oli mulle… todellinen ystävä, sellainen tosi ihana poni. Mä rakastin sitä tosi paljon, eli oli todella musertavaa nähdä se sitten kuolleena. Mutta, nyt oon jo päässyt siitä asiasta aika hyvin yli.”
“Voi… Oli ihan varmasti kamalaa.”
Lasken harjapakin alas lattialle ja otan sieltä kumisuan. Annan piikkisuan Lynnille. Tyttö ottaa sen käsiinsä ja nostaa naamalleen pienen hymyn.
“Se oli, joo. Mutta, nyt mulla on Vippe, ja me ollaan aika hyvä pari. Poika luottaa muhun ja mä siihen. Se on vaan niin omalla tavallaan ihana. Teistäkin voisi tulla tulevaisuudessa jotain”, Lynn sanoo avatessaan karsinanoven. “Mä en nimittäin oo ehtinyt koulun takia täällä Vipen luona käymään. Nyt nähtiin taas pitkästä aikaa toisemme, ja tää poika tarvitsee puunaajan ja rapsuttajan. Ja aktiivista elämää - eihän se näin voi elää.”
“No mä oon kyllä oikeesti ihan hirmu kiitollinen sulle että otit mut Vipen hoitajaks, koska nyt pääsin samalla takaisin Shelyyn. Nimittäin mä oon ollu Shelyssä hoitajana jo ennenkin, Sagan hoitajana, ja siis se oli tosi mieletöntä mutta sitten ei aika enää riittänyt. Joten nyt mä tulin takaisin ja Vippe on kyllä tosi ihana, jo nyt tuntuu oikealta.” Hymyilen.
Aloitamme harjauksen samalla kun höpisemme molemmat ihan mielettömästi. Lynn harjaa piikkisualla ahkerasti ja minä kumisualla. Molemmilta puolilta nousee kamala pölypilvi joka inhottavasti aivastuttaa ja liikkuu silmiin. Hiekat irtoavat ja ori saa ihan kunnon puunausta tällä kertaa.

Harjaan oikeasti ihan kunnolla, sillä haluan - ja tiedän että Lynnkin haluaa - ponin puhdistuvan. Se ei ole saanut kunnon harjausta hetkeen ja nyt kun sen saa harjattua, on jutun pakko tehdä ihan kunnolla.
Emme lakkaa höpöttämästä Lynnin kanssa hetkeksikään. Tuntuu ihan siltä, että tässä on se vanha ystävä joka muutti joskus ulkomaille, ja nyt sitä tavattiin taas, emmekä voi lopettaa puhumista. Mikä on ihan mieletön juttu, koska Lynn on todella ihana ihminen.
Monen minuutin jälkeen vaihdamme molemmat harjaa. Lynn antaa minulle pölyharjan ja ottaa itse pehmeänharjan. Jatkamme taas juttelua - tällä hetkellä puheenaiheena kilpailukentät. Lynn kertoo hänen ja Vipen monesta kilpailusta. Olen itsekin katsonut heidän kilpailukalenteria ja se on aika mieletön.
Vippe höristää korviaan kiinnostuneena meidän molempien suuntiin ja on onnellinen kaikesta saamastaan huomiosta. Tyytyväisenä se ummistaa silmiään kun rapsuttelemme oikein kunnolla. Vaihdamme Lynnin kanssa harjaa ja alan harjata Vippeä pehmeällä harjalla. Laitan huomiota Vipen käytökseen - haluan tietää sen kaikki teot ja tunnistaa sen jokaisen liikkeen. Niinhän tutustumisen pitäisi alkaa.
Vippeä ei melkein mikään hätkähtänyt. Se rakasti rapsuttelua ja viihtyi siinä oloissaan, eikä enää arastellut minuakaan. Kun rapsuttelin sitä ja harjasin tarkkaan mahan alta se alkoi leppyä. Se näytti jo hitusen luottamusta minua kohtaan, vaikka ei toki luottanut minuun kokonaan. Ei yhtään. Hymyilin ja rapsutin orin harjantyveä rauhassa. Nojasin harjaa ponin turkkia vasten hetken, ennen kuin taas jatkoin. Juttelimme edelleen Lynnin kanssa ja ihmettelin miten meillä riitti niin paljon juttua.

Pian Lynn ilmoitti joutuvansa lähteä.
“Moikka Jeccu, nähdään taas joskus. Pidä tosi hyvää huoltaa Vipestä! Moikka kultapoikani.”
“Heippa, Lynn. Oli kiva tutustua! Mä koitan parhaani, ja lupaan rapsutella oria useasti.”
Lynn hymyili, nosti kättään vilkuttaakseen ja asteli ulos tallista. Minä suuntasin takaisin Vipen luo ja taputin oria. Se oli todella suloinen ratsuponi.
“Mitäs sun kanssas vois tehdä? Ehkä mä vien sut tarhaan ja lopetellaan täksi päiväksi. Nähdään sitten joku toinen päivä taas. Kyllä mä tuun sua useasti kattomaan, oothan sä mun hoitohevonen.”
Napsautin riimunnarun takaisin kiinni riimuun ja lähdin taluttamaan hevosta perässäni ulos pihalle. Vippe seurasi rauhassa ja hipsutteli kiltisti sisään tarhaansa. Otin riimun pois orin päästä ja poni lähti kavereittensa luo. Laitoin portin kiinni ja astelin takaisin talliin, mihin jätin riimun. Vein harjapakinkin pois, ennen kuin aloin kävellä takaisin bussipysäkille.

Jeccu & Vippe 1 hoitokerta

[Jeccu]

11.12

FAIL or not

Lumi narskui ihanasti kenkien alla. Vihdoin se oli saapunut; kylmä talvi. Puutkin olivat valkoisen mönjän peitossa enkä voinut muuta kuin ihastella.
Villilapsi varmasti odotti minua tarhassaan. Olin laiskuuden ja koulun takia taas jättänyt sen hetkeksi ilman huomiota, enkä oikein voinut sille mitään. Harmillistahan se oli ja minusta tuntui pahalta, kun juuri olin saanut hoitajanpestin.

Oli jälleen viikonloppu. Pian olisi joululoma ja silloin saisi kenties raivattua aikaa tallillepääsyyn, ainakin toivottavasti. Vippuska ei ollut karsinassaan mitä en oikeastaan toivonutkaan. Tarhasta hakeminen tällaisessa ilmassa jotenkin viehätti, ja muutenkin, olihan se hauskaa. Hevonen ja ihminen saisi jälleen kohdata toisensa ja kummastella hetken, ennen kuin työt alkaisi.
Mustalla ponijätkällä oli yllään fleeceloimi. Olihan ulkona nelisen astetta pakkasta jolloin Lynn oli tahtonut että poninsa loimitettaisiin. Se vaikutti tyytyväiseltä kun se kummasteli lunta, tökkäsi turpansa sinne ja värähti sen kylmyydestä.

Sen suloiset, tummat silmät kohdistuivat minuun kun kävelin hangessa sitä kohti. Se ei näyttänyt merkkiäkään siitä että olisi halunnut pinkoa pakoon - tai ehkä halusikin, muttei tehnyt sitä. Se seisoi katsoskelemassa minua ja tuumi itsekseen, kuka olinkaan. Haistellessaan minua se näytti saavan flash bakin, eikä Vipsu enää sen jälkeen paljon piitannutkaan mitä sille tein.
Riimun sain pujotettua ponin päähän jonka jälkeen lähdimme yhdessä helpointa, valmiiksi tallattua polkua pitkin portille. Vippe katseli ympärilleen korvat hörössä ja hörähti pienesti, tiedä sitten mille.

Minkäköhänlainen hulina isossa tallissa oli meneillään? Marraskuun hoitajahaut olivat ratkenneet ja monta uutta kasvoa olivat liittyneet Shelyn hoitajakaartiin. Oritallissa oli suhteellisen hiljaista, mitä nyt näin pari hemmoa hoitohevostensa karsinoitten luona.
Vipen vein suoraan sen omaan karsinaan. Näin vaaleatukkaisen naisen/tytön puuhastelevan tumman hevosensa kanssa. Tiesin, että naisen nimi alkoi V'llä, mutta nimi ei muistunut mieleeni. Veg... Vag...?
Astelin rohkeasti ponin karsinalle ja katsoin sisään.
"Moi", nainen sanoi hieman hämmästyneenä ja katseli minua.
"Hei, tota," aloitin "mä oon Jeccu, ja pääsi unohtumaan sun nimi..."
Nainen hymyili minulle leveästi.
"Monet unohtaa, mä en tiedä miks. Mutta Vegasihan se on, ja tässä mun poni, Eeka."
"Ainiin, niinhän se olikin. Kiitti paljon", virnistin. "Eeka on muuten ihana, tosi nätti."
"Komeahan tää, joo."

Vegasi ja Eeka lähtivät treenaamaan yhdessä ja minä jäin yksin talliin Vipen kanssa. Loimi roikkui karsinanovessa ja harjapakki sijaitsi orin karsinanoven vieressä. Sieltä nappasin aina välillä pari harjaa ja puhdistin pojun oikein urakalla. Ehkä tänään uskaltaisin kuitenkin kiivetä ponin selkään rauhallisissa merkeissä?
Olihan Vippe kuitenkin hoitohevoseni ja Lynn oli antanut minulle ohjat käsiini. Tytöllä on kiireitä ja oma elämä, kuten minullakin, mutta minulla taisi olla enemmän aikaa.
Otin hierontahanskan käsiini. Vippe katseli minua ja tiesi mitä tästä seuraisi, joten tyytyväisenä nosti etujalkaansa pari kertaa. Hymyilin ponille ja aloin hieroa sitä, ja olihan se aika tehokasta. Karvaa irtoili ja liatkin tulivat pinnalle, eikä siinä vielä kaikki; ponikin näytti nauttivan ihan mielettömästi.
Kännykkäni piipahti ja värähti varovaisesti taskussani. Poni säpsähti ja katseli taskuni suuntaan, haisteli ja päätti sitten antaa olla. Sen katseessa oli kuitenkin pientä hämmennystä kun kaivoin oudon esineen taskustani.

Tilasin Vipsulle kengittäjän, pitäisi tulla neljän aikoihin. Onko sulla mahdollisuus hipsiä tallille sillon? - Lunni

Hymyilin. Vilkaisin nopeasti kännykkäni kelloa, eikä se ollut paljon enempää kuin kaksi iltapäivällä. Ehtisin minä täällä olla vielä parisen tuntia, joten miksi ei.

Joo, tallilla oon nyttenkin, naputtelin vastaukseksi. Jään paijailemaan Vippeä kun se kengittää!

Poni ei hätkähtänyt kun aloin kiristää satulavyötä parisen pykälää. Suitsetkin sain laitettua orin päähän muitta mutkitta, ei ilmennyt minkäänlaista ongelmaa. Olin tyytyväinen, sillä olin odottanut jotain aivan toista. Hullua käytöstä kenties? Seinillä pomppimista?
Tungin kypärän päähäni ja napsautin soljen kiinni. Talutin villilapsen perässäni ulos pihalle, mistä sitten suuntasimme maneesiin. Siellä olisi ihanan lämmintä ja saisimme olla kaikessa rauhassa, ehkä.
Ainakin se oli sillä hetkellä tyhjä. Jätin oven auki, sillä en nähnyt mitään syytä, miksi se piti sulkea. Okei, olihan täällä lämmitys, mutta se tuskin häiritsi.

Hieman hermostuneena silittelin ponia ja hengitin syvään. Jos minä olisin kankea kuin puupötikkä, tämä menisi ihan mönkään. Rauhoittuessani jonkin verran kiristin satulavyötä ja hyppäsin selkään.
Se tuntui ihanalta. Istua siellä ja katsella orin korvien välistä uraa. Poni oli kuitenkin poni, eikä sille tarvinnut suunnitella matkaa jo neljäkymmentä kilometria ennen kääntymistä. Niin olin tottunut tekemään, sillä olin tottunut ratsastelemaan suurilla heposilla.

Vipen tempo oli vauhdikas. Se käveli reippaasti ympäri uraa ja minä taivuttelin sitä hieman volteilla. Poni ei meinannut pysyä nahoissaan kun se vihdoin pääsi treenailemaan. Huomasi, ettei sen selässä oltu istuttu pitkään aikaan.
Minua ei häirinnyt, vaikka poni veti ohjista ja koitti ryöstää ne käsistäni. Istuin vatsalihaksiani kiristäen suorana satulassa ja pidin ohjista tiukasti kiinni, jotta ne eivät liukuneet sormieni välistä. Olin tottunut tällaisiin touhukkaisiin tapauksiin, jotka eivät ikinä oikein meinanneet kuunnella. Vippeä kuitenkin ymmärsin.

Poni halusi jo alkaa kaahata. Se oli aika mahdoton, mutta pysyin kuitenkin johtajanasemassa parhaani mukaan, enkä antanut ponin tehdä kuten se itse halusi. Vasta parin lämmittelykierroksen jälkeen vaihdoimme suunnan ja sen jälkeen napautin Vipelle pohkeita. Se pinkaisi eteenpäin ja minä kevensin, pidättelin sitä ja sain ponin hidastamaan tahtiaan edes hieman hitaammaksi.
"Älä anna sen juosta sun alta", Jassu huudahti jostain päin maneesista. "Se tekee sitä nyt."
Ääni sai Vipen säikähtämään pian, ja se loikkasi sivuun. Minä pysyin hyvin kyydissä ja nyökkäsin Jassulle. Hän istui katsomossa, koira sylissään, ja tutkaili Vipen jokaista liikettä.

Annoin poniorin ravata vielä. Pidättelin sitä ja istuin taakse nojautuneena harjoitusravissa. Tasapainoni ei ollut lähes koskaan pettänyt minua, mutta yleensä istuin yliryhdissä.
"Nojaa vähän eteenpäin, älä revi Vipen suusta. Ei se enää karkaa", Jassu sanoi. "Mutta ole kuitenkin vähän varuillasi."
Nojasin hieman eteenpäin, mutta istuin edelleen liimautuneena satulaan. Vipen tempo oli hidastunut ja oli paljon helpompaa istua satulassa, kun se meni hiljaa.

Vippe sai kävellä hetken aikaa. Jassu istui edelleen katsomossa koiransa kanssa ja katseli meitä kahta.
"Jeccu! Kantapäät alas", Jassu naurahti ja minä virnistin.
Annoin ponille hieman enemmän ohjaa, kun se asteli kiltisti. Vaihdoimme taas suunnan ja teimme isoja pääty-ympyröitä kerran käynnissä. Napautin Vipelle pohkeita ja se nosti reippaan ravin. Jatkoimme pääty-ympyröitten työskentelyä ravissa. Koska Vippe oli sen verran herkkä ja kuuliainen, en tarvinnut tehdä sille mitään "herkennystyöskentelyä".

Laukan jätimme tällä kertaa kokonaan pois. Vain ravityöskentelyt ja höyryjen ulospäästö oli tähtäimessä.
"Hienosti meni", Jassu kehui astellessamme yhdessä ulos maneesista. "Vielä te saatte vähän treenailla, niin alkaa jo sujua hyvin! Mutta hyvä oli ensimmäiseksi kerraksi."
Hymyillen kiitin naista ja vein Vipen takaisin oritalliin, omaan karsinaansa, missä aloitin varusteiden riisumisen. Vippe oli hionnut pienesti joten nakkasin sille loimen selkään, ja annoin ponin olla karsinassaan. Sen seurana oli valkoinen poni.
Vein varusteet paikoilleen. Suitsien kuolaimet pesin ja kuivasin huolella, jonka jälkeen ristitin suitset. Satulan laitoin vain paikoilleen ja asetin suojan sen päälle. Harjapakin laitoin roikkumaan karsinanoveen ja silittelin mustaa ponia vielä hetken.
Täällä minä nyt sitten saisin olla tunnin verran, odotellessa kengittäjää.

Jeccu & Vippe 2 hoitokerta

[Jeccu]

14.12

Maastoretki

Maahan painautui kavioiden jälkiä, kun Eeka ja Vippe astelivat siinä kaikessa rauhassa, kauniiden maisemien keskellä.
"Toivottavasti tää lumi ei yylly myrskyks", Vegasi virnisti. "Tai saa se sen jälkeen kun me ollaan takaisin tallilla."
"Niinpä, ei oo kiva ratsastella kun sataa silmiin..."
Jatkoimme ravin merkeissä. Vippe oli innoissaan ja lähes hyppeli eteenpäin päästessään taas ulos pienelle lenkille. Eeka taisi olla sille aika uusi tuttavuus, ainakin siltä vaikutti. Molemmat orit olivat toisistaan kiinnostuneita, pörhistelivät hieman ja äksyilivätkin aina välillä, mutta tulivat sinänsä ihan hyvin toimeen.

Lumisade alkoi hiljalleen loppua. Siinä vaiheessa olimme hidastaneet ratsumme takaisin käyntiin ja aloimme lähestyä Shelyesiä. Mutta ei ihan vielä, laukathan oli vielä vetämättä.
"Kai sä oot valmis laukkaamaan?" kysyin Vegasilta, lähes tietäen vastauksen.
"Joo, kyllä mulle laukka sopii."
Hetken vielä annoimme hevosten kävellä; se täydellinen vauhtilinja ei ollut vielä edessämme. Käveltyämme mutkan, oli aika laukata. Tie johti kukkulalle joka veisi meidät lopulta Shelyesin pihaan. Tietä ympyröi toisella puolella tiheä metsikkö, toisella lunta täynnä olevat pellot. Kahden pellon väliin oli rakennettu punainen talo, jota ympyröi suurehko pihamaa. Pihalla oli auto.

Lähdimme laukkaamaan täyttä vauhtia. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Vipen mennä. Ihan varmuuden vuoksi otin lyhyemmät ohjat, jotta saisin ponin sitten kunnolla kuriin sen kenties hullaantuessa.
Niin ei tapahtunut. Kaikki sujui aivan kuin suunnitelman mukaisesti - hevoset hidastivat heti pyynnöstämme eivätkä sen kummemmin riehuneet. Hymyilin koristaen sen pienellä huokaisulla. Vegasi naurahti.
"Menipä yllättävän hyvin!"
"Niinpä, olisin ollu valmiina jonkinlaiseen riehaantumiskohtaukseen, mutta hyvä näin."
Tyttö nyökkäsi. Olimme ylittäneet kukkulan jo, saapuneet pihalle.
"No, Jeccu, kiitos kivasta ja reippaasta maastolenkistä. Pitää ottaa uudelleen joku päivä", Vegasi sanoi.
"Sopii mulle. Ja varmaan Vipelle kans!"

Talutin ponin sen omalle tarhalle. Riisuin siellä satulan ja suitset jotka olin pistänyt sen päälle, vaikka ehkä niin olisi pitänyt tehdä tallissa. No, ei kukaan nähnyt ainakaan.
Vippe vaikutti tyytyväiseltä päästessään ihan vapaaksi. Sain hetken seisoa siinä ja silittää sen mustaa turkkia, ennen kuin poni lähti kavereittensa luokse. Hymähdin pienesti itsekseni, kun vein varusteet takaisin oritallin puolelle.
"Moi", Ode tervehti ystävällisesti.
"Heippa."
"Mitäs sulle kuuluu?"
"Mitäs tässä, käytiin maastossa Vegasin ja Eekan kanssa. Oli aika kivaa."
"Oo! Mä en oo tehnyt tänään yhtään mitään Fritsin kanssa. Polle sai vapaapäivän eilisen kovan treenin takia!"
"Heh. Huikkaa sitten kun teillä on aikaa rennompaan mutta reippaaseen lenkkiin, niin voin tulla mukaan!"
"Tottakai, maastolenkit on munkin mieleen", Ode hymyili. "Ooksä nyt menossa kotiin?"
"Joo oon, mun työt on tänään täällä tehty."
"Kelpaisko kyyti? Kun joku kerto että sä asut mun kotimatkan varrella."
"Aina! Mulla kun ei oo minkäänlaista ajokorttia mihinkään vempaimeen, paitsi pyörään."
Ode virnisti.
"No, mennäänpä sitten. Jos oot valmis?"
Nyökkäsin saatuani varusteet lopulta pois.

Kävelimme yhdessä Odelien kanssa naisen autolle. Istahdin pelkääjänpaikalle ja Odelie ratin taakse - matka alkoi. Juttelimme kaikenlaista matkan varrella, ja lopulta pääsin kotia. Kiitin naista.
Oli ihanaa saada uusia ystäviä, varsinkin niin mukavia.

Jeccu ja Vippe 3 hoitokerta

(( Mulla oli mielikuva siitä että Eeka oli käytävän vastapäätä. Älkää kysykö. Sori tarinan sekavuus :s

[Lillian]

3000 kilometriä ja rapiat päälle

5.4.2013

"Mä muistan, kuinka meiltä kyseltiin syksyllä, että mihin meinattiin mennä vaihtoon. Suurin osa mun kavereista halus New Yorkiin, Ausseihin tai johonki muihin isoihin kaupuinkeihin. Mutta mä tiesin tasan tarkkaan mihin mä halusin. Nimittäin Norjaan."

Ja tässä sitä sitten oltiin, seisomassa yksinään tallin pihassa. Isäntäperheeni oli osoittautunut oikein mukavaksi, ja antaneet mulle luvan lähteä tutustumaan talliin jo heti seuraavana päivänä. Aprillipäivän tienoilla olin nimittäin saanut viestiä tallin omistajalta, Jassulta, että mut oli hyväksytty Vipen hoitajaksi. Arvatkaa vaan olinko hyppinyt onnesta.

Kavuttuani vaivalloisesti huterat puuportaat ylös tallin ullakolle löysin ilmeisesti hoitajille tarkoitetun oleskelutilan. Pikaisen esittelykierroksen jälkeen muistin ainakin osan nimet - nauravainen talliorja totteli nimeä Catu, lyhyt blondi oli nimeltään Inkeri, mustahiuksinen lettipää taisi olla Beata ja suunnilleen minun ikäiseni brunette esitteli itsensä Theaksi. Norja ei multa vielä ihan sataprosenttisesti sujunut, mutta kyllä muutama sanakin tuli vaihdettua.
"Nii mistäpäin Englantia sä siis tuut?" aloitti Inkeri rohkeasti ja kertoili perään ummet ja lammet siitä kuinka hän olisi aina halunnut asua briteissä.
"Mä asuin ihan maalla, Yorkin laitamilla Pohjois-Englannissa. Aikasemmin me asuttiin keskustassa, mutta sitten..." keskeytin puheeni ja painoin katseeni maahan.
"Mitä sit tapahtu?" Beata uteli.
"Mun isä... kuoli. Se joutu lentokoneonnettomuuteen." Laskin nopeasti päässäni. "Siitä on nyt 8 vuotta ja pari kuukautta."
"Ai... Oon pahoillani..." tyttö sanoi selvästi pahoillaan. Muutkin näyttivät surullisilta.
"Ei se mitään, oon päässy siitä jo aika hyvin yli", totesin ja jatkoin hilpeämmillä puheenaiheilla.

Thea suostui kaverikseni esittelemään paikkoja. Nopean tallikierroksen jälkeen me lähdettiin pihalle hakemaan Vippeä sisälle. Oripoika vaikutti reippaalta ja rehdiltä tapaukselta, vaikka se hieman arastelikin uutta ihmistä lähellään. Äkkiä se kuitenkin rauhoittui, ja pääsin perille ponin perusluonteesta melko nopeasti. Seitsemän aikoihin luovutin ohjat ratsatajalle, joka leveästi hymyillen talutti Vipen maneesiin.
"Heippa poika", kuiskasin Vipen korvaan lähtiäisiksi.

Lillian ja Vippe 1 hm

[Lillian]

Viimeisiä talvipäiviä

6.4.2013

Jeptiiän toi tausta... :--D

Tänään käväisin pikaisesti tallilla heti aamutuimaan, ja Vippe oli riehakkaalla päällä! Välissä se onneksi rauhoittui, ja sain napattua kuvan. Hauskaa viikonloppua! (:

Lil & Vippe 2 hm

[Lynn]

8. huhtikuuta

Olen satuloimassa Vippeä, kun karsinan ovelta kurkkaa ennestään tuntematon naama. Käännyn uuden tytön puoleen ja tervehdin tätä.
"Moikka, mä olen Lynn", sanon.
"Mä olen Lillian", tyttö esittäytyy haparoivalla norjan kielellä, joka saa minut vaihtamaan keskustelukielen englanniksi, sillä oletan sen olevan hänelle helpompaa.
"Vipen hoitaja", tunnistan hänet nimeltä ja hymyilen tytölle. "Kiva saada tavata sut! Tää ponipoika on mun silmäterä, ollut mulla pitkään. Mulla on vaan ihan liian vähän aikaa sille. Tänään tulin vähän jumppailemaan sitä kangilla, ettei meiltä kummaltakaan ihan unohdu, miten niiden kanssa toimitaan. Haluatko sä tulla katsomaan?"
"Joo, se olis kivaa", Lillian nyökkää, ehkä hitusen ujosti.

Yhdessä laitamme mustan ponin valmiiksi ja suuntaamme maneesille. Katson kaipaavasti kentän suuntaan, mutta se saa toistaiseksi odottaa. Tarkoitus on saada herkisteltyä Vippeä kunnolla, ja kentän lumisella pohjalla varovainen poni on, niin, kovinkin varovainen. Tiedän kokemuksesta, ettei se liiku järin rohkeasti, mikäli pohja on hitusenkaan liukas. Se jännittyy, jos siltä silloin vaaditaan kummempaa työskentelyä, ja sitten vanhusta kolottaa jälkeenpäin. Pfft, ei se mikään vanhus ole, tallin seniorikansalainen vain. Ja herkkis. Ihana herkkis.

Alkukäyntien aikana Vippe tuntuu kuulostelevan hieman, onko tänään pakko työskennellä. Ei se kuitenkaan kummemmin mukise vastaan, kun keräilen tuntumaa sen suuhun ja alan ratsastaa sitä. Vipellä riittää työskentelymotivaatiota, eikä sitä tarvitse pakottamalla pakottaa ja patistaa hommiin. Reipas poni, tuumaan ja silitän ohimennen sen kaulaa.

Pääsen hyvin nopeasti jyvälle ponin tämänkertaisista mielenliikkeistä enkä osaa olla hymyilemättä sen selässä. Se tuntuu hyvältä. Olen kaivannut yhteen hiileen puhaltamista, ja sitä voin Vipen selkään noustessani useinmiten odottaa kokevani. Aloitamme tovin käynnissä työskenneltyämme laukalla; se saa Vipen karistamaan viimeisetkin horrokset kannoiltaan ja virittymään työskentelymoodiin. Sen jälkeen on mukava alkaa työstää ravia.

En teetä ponilla kummoisia temppuja, ratsastan vaan askellajeja läpi. Takaosa ei ainakaan ole jäänyt talliin, ajattelen, kun kokoan ponia tiiviimmäksi ja tunnen sen pysyvän tehokkaana. Vippe näyttää minulle parhaita puoliaan ja minä nautin olostani sen satulassa. Ei se automaatti ole, kaukana siitä, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei minun tarvitse lainkaan ajatella, mitä tehdä saadakseni sen toimimaan oikealla tavalla. Palaset ovat paikallaan.

Irroittelen vähän väistöillä ravissa ja pian ratsastan muutamat pätkät sulkua laukassa. Toiseen kierrokseen poni tarvitsee enemmän apua, mutta kiitän sitä yritteliäisyydestä. Se on yhä täydessä terässä, vaikka myönnettävä on, että hitusen enempi lihasvoima ei olisi sille pahasta. Hieno se on silti, olkoonkin, ettei aivan parhaiden päiviensä loistossa.

Tai, pohdin loppuverkatessani Vippeä, ehkä ne parhaat päivät ovat suhteellinen käsite. Aika on rauhoittanut ponia, tuonut siihen annoksen viisautta ja hionut meitä yhä paremmin toisillemme sopiviksi. Eivät Vipen parhaat päivät ole minnekään menneet, ne ovat tässä ja nyt ja tulevaisuudessa, niin kauan kuin se vain suinkin pysyy terveenä. Niin kauan se saa myös pysyä omistuksessani. Se pääsee opettelemaan uutta vielä senioripäivillään, kun se astuu tuntiratsun kenkiin. On se jo päässyt kokeilemaan tuntimeininkejä ja hyvin se on vaikuttanut sopeutuvan. Niin minä tiesinkin sen sopeutuvan.

Hetken mielijohteesta jalkaudun taluttamaan loppukäynnit. Jutustelen samalla keveästi Lillianin kanssa. On hienoa, että Vippe on saanut enemmän aktiviteettia elämäänsä. Se on kaiken lellinnän ansainnut, hurmuriponi kun on.