Nerican hoitopäiväkirja

[inga]

Kiltti, osaava ja herkkä viisivuotias risteytystamma.
>> Omat sivut
Helppo B, 120 cm, 110 cm

♥ Sateella ulos musta sadeloimi!
♥ Pakkasella talliin punainen fleeceloimi!
♥ 0°C - n. -15 °C ulos villaloimi!
♥ Tarhataan ilman riimua!
♥ Ei ulos yli -20°C pakkasella!
♥ Ruokinta karsinanovesta löytyvän taulukon mukaan!
♥ Hoito-ohje!

Päiväkirjan kansi © Pirdila, kuva © Jassu - kiitos! Varusteet © Sagitta Equestrian!

[inga]

24.10.2012
FLYTTING

Puhelin pirisee valkoisella yöpöydälläni. Nostan pääni tyynystä. Ei voi olla totta. Kuka mulle tähän aikaan soittelee? Puoli kuusi, vilkaisen seinäkellosta. Hemmetti. Hieraisen silmiäni ärtyneenä, hiukset sotkussa. Sitten vilkaisen puhelimen näyttöä valmiina laukaisemaan muutaman suoran sanasen soittajan korvaan.
Se ei kuitenkaan onnistu. Lukeeko näytöllä Joanna? Ei se kyllä siltä näytä. Paras kaverini ei soittele minulle tähän aikaan, sano minun sanoneen. Ei mulla sitäpaitsi ole muita J-kirjaimella alkavia numeroita. Paitsi... Jassu. Painan vihreää.
- Moi! Herätinkö? pohjoisnorjaksi puhuva naisääni kysyy virkeänä.
- Et... eikun joo. Mutta ei se mitään, mumisen vastaukseksi. Luurin päässä oleva Jassu naurahtaa.
- Okei, hyvä. Meinasin vaan ilmoittaa, että meillä päättyi se yksärihaku just tässä tänään ja aattelin soittaa ihan varmuuden vuoksi, että Neri on valittu tänne asumaan. Päätalliin, siis. Murahdan jotain epämääräistä takaisin ja nousen nojaamaan seinään ristien jääkylmät jalkani. Tunnelma laskeutuu huoneeseen, ja hymy leijailee kasvoilleni. On hiljaista.

* * * *

Puolentoista tunnin päästä istun pelkääjän paikalla, kun trailerilla varustettu automme mutkittelee Svolværin keskustassa. Piskuisen kylän suojateiden yli lipuu virta kiireisiä ihmisiä, jotka puhuvat puhelimeen toinen toista nopeammin. Heilautan kättäni tutulle, punatukkaiselle, silmälasipäiselle tytölle. Olen pukeutunut uuteen vihreään untuvaliiviini, valkoiseen, paksuun neulehuiviin ja samansävyiseen tupsupipoon, jossa on musta tupsu. Tavalliset, mustat ratsastushousuni, mustat lapaset ja kiillotetut, mustat nahkasaappaat ylläni minulla on kotoisa olo. Tästä tulee hyvä päivä.

Auto kääntyy oikealle, vasemmalle, oikealle ja jatkaa suoraan. Sillan ylitettyämme olemme saapuneet Osanin kylän ohitse Lille Kongsvatnetin luo. Edellispäivänä olimme muutaman kaverin kanssa käyneet katsomassa poikien jalkapallomatsia Strandalla, ja tänään on täysin suunnitelmaton päivä. Se sopii muuttoon.

Melkein Kongsvatnetin päässä, hieman sen jälkeen erottuu tienviitta. Shelyes, oikealle. Auto kääntyy. Ajelemme tietä pitkin hyvän matkaa, ja näen metsikön läpi vilauksen Kongsvatnetin vesistä. Äiti vilkaisee navigaattoria hermostuneena ja tokaisee muutaman sanan sujuvaa etelänorjaansa. Vastaan pohjoisnorjaksi - olenhan syntynyt tällä puolella norjaa. Äiti on syntynyt ja kasvanut Søgnessa Etelä-Norjan rannikolla, isä taas on paikkakuntalaisia.

Saavumme tervetulokyltin saattelemana suoraan Shelyesin parkkipaikalle. Renkaat narisevat ja pysähtyvät hitaasti parkkiin. Vilkaisen ulos ja hypähdän viimein moottorin sammuttua alas. Suljen oven ja pujahdan sisälle traileriin. Näen valkoisen puutalon ikkunassa ruskeahiuksisen naisen. Hän vilkaisee ulos ja laskee tavaransa pöydälle käännähtäen sitten ympäri.

Neri tuijottaa minua, kun irrotan sen etupuomista. Se pyöräyttää silmiään taaksepäin ja pärskähtää. Äiti irrottaa takapuomin, kun lastaussilta on avattu. Samalla nainen, Jassu, ilmestyy puolijuoksua luoksemme. Silitän Neriä ja puhelen sille rauhoittavasti. Sitten ryhdyn peruuttamaan.
Jassu näkee minut ensimmäisen kerran, kun ilmestyn kahdella suurella hypyllä ja muutamalla niitä edeltävällä steppiaskeleella lastaussillan peruuttavan Nerin narunvarresta esille. Hymyillen tervehdin Jassua, joka kyselee äidiltä matkasta ja meistä yleisestikin. Käännähdän kuljetussuojiin puetun ponini kanssa autolle tallipihaa kohti.
- Sä voisit tulla mun kanssa kierrokselle, tai jotain, jos haluat, Jassu ehdottaa. Äiti hymyilee minulle rohkaisevasti - ilmeisesti mulla on lupa jäädä tallille illaksi asti. Hän näyttää eleillään merkkiä soittamisesta, ja virnistän takaisin nyökäten Jassulle sen jälkeen.
- Otetaanko me tavarat mukaan? kysäisen. Meillä on takakontissa pinollinen erilaisia laatikoita, vaikken kyllä usko, että ne saisi kerralla kannettua.
- Kysytään apuvoimia tallista samalla kun voit viedä Nerin sisälle, sillä on karsinassa muutama siivu heinää, Jassu tokaisee. Vilkaisen tammaani nopeasti ja sitten maiskautan sen liikkeelle.

Neri kävelee vierelläni lauhkeasti nostellen päätään toisinaan korkeammalle. Se haistelee jatkuvasti ilmaa.
- Meinasitko muuten tulla halloweenvaellukselle? Jassu kysyy nopeasti johdattaen minut ison tallin oville.
- Milloin se on? kysyn.
- Kolmaskymmenesensimmäinen tätä kuuta ja kestää yön yli ensimmäiseen marraskuuta.
- No, kai mä voisin tulla, kyllä me Nerin kanssa toivottavasti ollaan sopeuduttu tänne siihen mennessä, virnistän. Jassu johdattaa meidät kynnyksen yli ovista sisään.

Kävelemme ilmoitustaulun ohitse ja näen vilauksen pesukarsinasta ennen kuin käännymme oikealle. Ohitamme erivärisiä ja erinäköisiä hevosia. Sitten pysähdymme karsinalle. Oveen on lätkäisty Nerin nimellä varustettu kyltti.
- Tässä Neri sitten asuu! Tossa on Hera, yksi meidän tuntihevosista, oikein kiva tamma ja tulee varmasti Nerin kanssa toimeen, Jassu selittää.
- Hyvä, tokaisen puoliääneen. Jassu avaa karsinanoven ja talutan Nerin sisään. Kilpailuihin tottuneena se varmaan näkee tämän jonkun asteen kisakarsinana, mutta uskon sen tottuvan muutokseen varsin pian. Irrotan riimun ja riimunnarun ja Jassu odottaa ovella, että saan loimen ja kuljetussuojat pois.
- Jos me mennään nyt hakemaan tavarat niin sä voit sitten harjata sen? Jassu viittoo ovelle. Nyökkään, rapsutan Nerican kaulaa ja astun karsinasta ulos valmiina selostamaan Jassulle yksityiskohtaisesti tamman ruokinnan ja hoidon ja tietysti kiinnittämään karsinanoveen hoito-ohjeilla varustetun tietolapun.

[inga]

25.10.2012
HØST

Askeleeni rahisevat viileässä ruohikossa. Kävelen eteenpäin Shelyesiin vievää tietä pitkin. Hiton bussit, kiroan. Eivät voineet viedä minua lähimainkaan perille. Seuraan katseellani kavionjälkiä ja hymyilen itsekseni. Olen todellakin löytänyt oikean tien, ja mun suuntavaistollani ollaan usein niin puskassa että nyt on syytä olla tyytyväinen.

Käveltyäni risteykseen, josta lähtee yksi ja ainoa tie Shelyesiin, kuulen ääniä. Pärskintää, tarkemmin sanottuna. Vilkaisen vasemmalle ja näen ruskean ponin kävelevän tuntemattoman tytön vierellä loimi päällä. En ole ikinä nähnyt kumpaakaan. Jään autuaan hölmistyneenä seisomaan paikalleni. Tyttö taluttaa poninsa eteenpäin, mutta huomaa sitten minut ja hidastaa vähän hymyillen varovaisesti.
- Moi, hän toteaa. Vaatteistani hän varmaan päättelee, minne olen menossa - ratsastushousuista ja -saappaista ei voine erehtyä.
- Moi, vastaan latteasti. Tänään olen sentään hypännyt sängystä oikealla jalalla alas, ja huomenna on vuorossa maastolenkki, jonne olen lupautunut Nerin kanssa. Se siitä rauhallisesta kotiutumisesta.

Lähdemme äänettömästi kulkemaan vierekkäin kohti Shelyesiä. Vaihdamme muutaman sanan ja päädymme sitten esittelemään itsemme - ja ponimme. Teviksi esitelty newforestruuna vilkuilee meitä paksun otsatukkansa alta, kun selostamme päällekäin kaikenlaista ratsastukseen liittyvää. Saan selville, että Jemiina on tulossa huomiseen maastoon yhtä eksyneenä kuin minäkin, ja huokaisen helpotuksesta. Sitten saavummekin jos Shelyn pihamaalle.

Kävelemme yhtä matkaa talliin. Tevi asuu melkein Nerin vieressä - välissä on yksi karsina, jossa käyskentelee pienikokoinen täysiverihevonen. Pysähdyn Nerican boksille ja huomaan, että tammalle on puettu kevyt valkoinen loimi. Hienoa - voin siis luottavaisin mielin jättää loimittamisen talliväen huoleksi. Edellispäivänä olemme jo laittaneet tavarat järjestykseen, ja mietin kuumeisesti jatkoa. Voisin kavuta selkään, mutta toisaalta Neri pitäisi totutella paikkaan - ja toisaalta taas olisi hyvä saada hieman tuntumaa huomiseen maastoreissuun. Päätän lähteä maneesiin harjoittelemaan kouluratsastusta tunniksi - sen jälkeen voin palata talliin ja tehdä tutustumiskierroksia talutellen.

Haen Nerin suitset, suojat ja satulan pesukarsinalle ja astun karsinaan. Rapsuttelen tammaa tovin ennen kuin sujautan vihreän riimun sen päähän ja talutan sen pesukarsinaan. Tamma jää jumiin Lokaksi nimikyltissä kutsutun poniruunan karsinalle, ja muistutan Nerille, että tutustumiset voi hoitaa tarhassa. Säpsähtäen poni tanssahtelee pesukarsinaan ja antaa helposti sitoa itsensä kiinni.

Harjaan pehmeän poninkarvan puhtaaksi otettuani loimen pois ja pudisteltuani ja taiteltuani sen huolellisesti. Neri vilkuilee uteliaana ympärilleen. Harjaan sen useampaan kertaan, otan riimun kaulalle ja harjaan pään ja jalat ja puhdistan kaviot. Sitten asettelen satulan paikoilleen.

Olen kiitollinen Nerin helposta varustamisesta - sen kanssa ei tarvitse pelata pullistelun tai pään nostelun takia. Jälkimmäiseen tamma saattaa joskus sortua, mutta harvemmin. Kiinnitän lampaankarvalla pehmustetun vyön, otan suitset ja nostan martignaalinhihnan ponin kaulalle. Kiinnitän martignaalin vyöhön ja työnnän kuolaimet Nerican suuhun. Sitten kiinnitän remmit ja laitan lampaankarvasuojat ponin jokaiseen jalkaan, ennen kuin lähden treenaamaan.

* * * *

Viimein talutan Nerin vierelläni kohti maneesia. Tunnit alkavat sopivasti kahden tunnin päästä, viideltä, joten ehdin hyvin hoitaa ja ratsastaa ja viedä Nerin ehkä uloskin. Hanskat ovat märät, joten olen vaihtanut ne lapasiin - ikävää sikäli, että ohjasotetta ei ole kovin helppoa ottaa. Mun sormet kuitenkin jäätyvät ilman hanskoja, joten pakko on turvautua tähän. Ei kai se hevoseen niin paljon vaikuta. Tai vaikuttaahan se tavallaan, mutta whatever.

Nousen jakkaralta satulaan päästyäni maneesiin. Satulavyö on kiristetty ja kaikki on valmista. Jätän raipan edelleen pois - en edes käytä raippaa, jos totta puhutaan, Neri kun on niin herkkä. Otan ohjasotteen, tai sellaisen ihmeellisen otteen, jonka nyt lapasilla oikein saa aikaan, ja kannustan ponin uralle.

Käveltyämme pitkää käyntiä tunnen tahdin muuttuvan yhä reippaammaksi. Neri venyttää päätään ja ravistelee harjaansa. Rapsutan sen säkää ja kerään ohjat löyhiksi käsiini. Sitten pyydän Neriltä reipasta ravia ja hipaisen sen kylkiä niin, että tamma nostaa lennokkaan ravin.

Käännän Nerin aina A:n ja C:n kohdalla suurelle pääty-ympyrälle ja pysyttelen keskellä ponia. Tamman tahti hiipuu hieman, joten kehotan sitä istunnalla eteenpäin. Haen Nerin kuolaimeen ja katson muutaman peräkkäisen ympyrän jälkeen, että ohjastuntuma on tasainen eikä poni asetu turhaan. Taivutan sitä hieman ympyrän kaaren mukaisesti ja tunnen ravin muuttuvan rauhallisemmaksi. Sitten ratsastan pitkän sivun joka askeleella kevyen napautuksen Nerin kylkiin ja tunnen, kuinka se hakee takaosaansa rytmiin.

Päästän jalat rauhoittumaan ja maiskautan silloin tällöin, jotta vauhti pysyy yllä. Kannan käteni ja pidän ne huolellisesti kulmassa, istun alas. Nerin ravi keinuttaa hiljakseen. Käännän sen huolellisesti ja ratsastan eteen ja alas, jotta poni ei pääsisi kuolaimen yläpuolelle. Sen korvat kääntyilevät ja se puree kevyesti kuolaimeen. Ratsastan rennosti eteen, kädellä alas. Sitten seuraavan kerran saapuessamme C:hen ratsastan pituuslinjalta suunnanvaihdon suoristaen Nerin keskellä huolellisesti.

Toiseen suuntaan keräilen jo hieman ohjia ja ratsastan tehtävän muutaman kerran. Asetan ja taivutan Neriä, nojaan taakse ja painan kantapäät alas. Tunnen, kuinka Neri kuuntelee kuolaimen päässä. Ohjaan istunnalla, vaikutan ja etsin istuinluut. Pyrin joustamaan Nerin liikkeeseen jokaisella osalla.

Ravityöskentelyn jälkeen hidastan muutaman kierroksen rentoa käyntiä ja otan sitten ohjat takaisin tuntumalle. Haen sopivan kontrollin käyntiaskeleisiin ja alan ratsastaa huolellisia pohkeenväistöjä eri suuntiin. Pidän tiiviin vaikutuksen suuhun ja hellitän, kun poni vastaa paineeseen. Neri ei enää töksähtele niin paljon kuin alussa, vaan liikkuu pehmeästi. Vaadin siltä keskittymistä, ja haen sen päättäväisesti avuille.

Seuraavan pohkeenväistön jälkeen nostan laukan suoraan käynnistä. Annan sen pysyä rentona ja hitaana, haen askeleisiin pyörivää liikettä. Laukka rullaa hienosti ja Neri pysyy keskittyneenä puhaltaen ilmaa sieraimistaan ja pärskien välillä. Haen koottua muotoa ja pidän Nerin koottuna antaen käsien myödätä. Pidän itseni tiiviisti satulassa, joustan käsillä ja lantiolla, pidän jalat rentoina ja painan kantapäät alas.

Otettuani laukkaa toiseenkin suuntaan ja käveltyäni hetken nostan ravin. Neri on valmis laukkaamaan uudelleen ja nostaa päätään vältellen kuolainta selvästi. Annan ohjien laskea, työnnän istunnalla eteen, alas. Haen niin kauan eteen ja alas- työskentelyn tuntumaa, että Neri alkaa toimia. Käännän ympyrälle, haen askeliin tempoa. Istun, lasken, annan askeleiden rullata. Neri pärskähtelee ja huiskii häntäänsä, mutta taipuu herkästi. Silitän sen kaulaa ja ravaan vielä pitkän sivun loppuun ennen kuin hidastan käyntiin.

Loppukäynneissä annan pitkät ohjat. Neri puuskuttaa kevyesti - treeni ei ole ollut varsinaista hikijumppaa, mutta se on kuitenkin saanut tehdä töitä. Uusi maneesi vaikuttaa kivalta. Taputan vaaleanruskeaa kaulaa ja löysään vyötä reiän verran selästä käsin ennen kuin käännän ja pysäytän ja hyppään alas.

Levitän tummanvihreän, Nerin nimikirjaimilla varustetun viltin tammani päälle ja otan hanskat kädestäni. Mäkin olen jo hiessä, aivoissa sykkii. Kävelen kohti tallia ja huomaan ensimmäisten tuntilaisten jo ilmestyvän oville.

Vietyäni Nerin karsinaan otan siltä varusteet pois. Harjaan sen huolella, loimitan kevyesti fleeceloimella ja lähden sitten sekoittelemaan Nerin mössöt. Kun sekoitus on valmis, kannan siirappimaisen mössön Nerille. Siinä on melassia, valkosipulia, suolaa, biotiiniä ja yrttejä, jotka on valmistettu hevosille. Syötän sen Nerille ohuen heinäsilpun kera ja lähden sitten putsaamaan ämpärin.

* * * *

Annan ponin sulatella mössöjään ja potkaisen kengät jalastani. Kipuan yläkerran ullakolle, jossa istuu kaksi tyttöä - arviolta lukioikäisen ruskeahiuksisen tytön ja hymyilevän, vähän lyhyemmän tytön.
- Moi, tokaisen heille iloisesti.
- Moi, lyhyempi vastaa.
- Kuka sä olet? ruskeahiuksinen kysyy.
- Inga, Nerican omistaja. Neri on se ruunivoikko tamma, asuu tossa Heran vieressä, selostan.
- Ai se! toinen oivaltaa. Hän viittoo kuuman veden suuntaan ja hymyilen - juuri se mitä etsinkin. Kaadan kiehuvaa vettä mukiini ja sekoitan sinne reilusti kaakaojauhetta ja tilkan maitoa. Sitten istahdan sohvalle hörppien kuumaa juomaani vähän kerrallaan.
- Neri on tosi söpö! Mä olen Pinja, hoidan Vinjaa, lyhyempi tyttö sanoo. Hänellä on kauniit hymykuopat ja hän vaikuttaa iloiselta.
- Mä olen Cat, Ellin hoitaja, jos tiedät. Elli ja Vinja on molemmat vuonohevosia, toinen selostaa. Nyökkään heille ja hymyilen. Samassa ovesta pelmahtaa tummahiuksinen nainen. Se ei ole Jassu, siitä mä olen varma.
- Moi, Ode! Pinja huikkaa iloisesti. Vilkaisen Catia kysyvästi ja hymyilen sitten Odelle.
- Toi on Odelie. Ode, tässä on Inga, omistaa Nerin. Neri asuu seiskassa, Cat selostaa. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa, mutta ihan sama. Nainen näyttää tajuavan, mitä se meinaa.
- Ai, tervetuloa, sä et ole siis varmaan kauaa täällä ollutkaan? Odelie kysyy.
- Nej, en todellakaan, me tultiin eilen, virnistän. Odelie hymyilee lämpimästi. En näyttele virnettäni sen enempää, mutta hymyilen pienesti ja sitten jokainen meistä avaa suunsa lähes samaan aikaan - ja kuinkas ollakaan, mä saan päälleni mukavan kysymyslastin, jonka selvittelyyn menee varmasti, kuinkas ollakaan, tunti tai pari - ja miljoona mukillista kaakaota.

[inga]

26.10.2012
REISE

Plusasteita pukkaa vieläkin, ei voi minkään. Ensilumi on hyvää vauhtia laskeutunut meille Svolværiin, vaikkei kovin paljoa lunta ole ehtinyt tullakaan. Toivon pakkasilmaa, kunnon talvea enemmän kuin mitään muuta. Muutama pilvi ajelehtii taivaalla, ja tukeudun entistäkin tiiviimmin auton jääkylmään ikkunalasiin.

Hypähdän viimein Shelyesin pihaan ja heilautan kättäni. Äiti on joutunut kuskaamaan puolivuotiaan pikkusiskoni, Idan, lääkäriin, koska armotonta nuhaa esiintyy vieläkin. Hän vastaa nyökkäämällä hitaasti ja huolestuneesti, joten hymyilen varovaisesti ennen kuin juoksen laukku olallani heiluen talliin.

Tallissa on yhtä viileää kuin aina. Olen tullut juuri sopivasti ehtiäkseni maastotunnille, ja vilkaisen kokoonpanon ilmoitustaululta. Olemme Nerin kanssa kolmansia - onni sinänsä, viimeiseksi ei tammaa parane pistää. Edessämme on Lucas, ori, ja takanamme sitä vastoin Jemiina ja Tevi. Olen loppujen lopuksi tyytyväinen, ja osallistujamääräkin on sopiva - minä ja Neri ja neljä muuta ratsukkoa. Kävelen reippaasti Nerin karsinalle, lasken laukkuni maahan ja vilkaisen boksiin. Ilmeisesti minun on haettava Nerica tarhasta.

Neri pärskähtelee valkea loimi yllään keskellä tarhaa. Saapastelen portista sisälle ja heiluttelen riimunnarua. Neri huomaa minut ja kävelee varovasti lähemmäksi, muttei vaivaudu tulemaan luokse asti. Otan sen nopeasti kiinni, puen riimun päähän ja kiinnitän narun. Sitten kävelen rennosti portista ja välittämättä muiden hevosten sisääntulohaluista katoan pörröisen ponini kanssa sisälle.

Neri etsiskelee heiniä karsinastaan sillä aikaa, kun harjaan sen joka puolelta. Tamma häärii ja pyörii, ja rauhoittelen sitä. Harjaan reilulla liikkeellä. Mahasta harjatessa häntä pyörähtää ja huiskaisee sileästi ilmaa, mutta jatkan sitä rauhallisesti. Neri ravistelee harjaansa ja kääntelee päätään kuin tarkistaakseen, ettei mun tilalle ole vaihtunut joku muu.

Kello alkaa olla sen verran, että viimeisillä mennään. Jemiina ilmestyy huohottaen karsinalle ja moikkaa minua nopeasti. Puen Nerille ensimmäisenä suojat, tarkistan, että kengät ovat hyvin kiinni. Tamma säpsähtää, kun silitän sen selkää, ja takaosa tuntuu olevan vähän jumissa. Hieron sitä kämmenilläni hetkisen ja päätän vielä laittaa ratsastusloimen lämmittämään takaosaa, jotta Neri vertyisi paremmin eikä sille nyt varmasti tulisi pahempia jumeja. Vyön tamma antaa kiristää ihan normaalisti. Sitten suitsin Nerin, joka vetää päänsä neitimäisesti ylös, mutta otan napakasti nenäpiistä kiinni ja rennosti vedän kuolaimet suuhun. Puen ratsastushanskat ja kypärän ja vilkaisen uutta takkiani - se on lämmin. Kaikki on valmista, joten jään vielä odottelemaan, että muutkin pääsevät lähtövalmiiksi.

* * * *

Talutan Nerin jonon keskeltä ulos. Lucas kävelee oritallista ulos letkan jatkeeksi ja pysäytämme hevoset sitten paikoilleen, jotta saan ponini hoidettua. Cat rapsuttaa Elliä ja hymyilee minulle iloisesti, kun kiristän Nerican satulavyötä. Jemiina vilkaisee minua sivusilmällä.
- Sä otit näköjään ratsastusloimen, tyttö tokaisee hymyillen lämpimästi.
- Joo, Nerillä oli takapuoli jumissa, eipähän ainakaan jäädy, virnistän takaisin. Jee, mun hiukset on jääneet auki. No, ei haittaa - ei ne yleensäkään silmille asti valu. Jalustimet ovat tavalliseen tapaan sopivat edellispäivän ratsastelun jäljiltä, ja Catin selostettua muutaman lauseen välimatkoista ja vauhdeista hän kehottaa meidät matkaan.

Tähän tulee tarina päivän tunnista, odottelen että tunninpitäjä saa kehystarinan kirjotettua ja muokkaan alle sitten kun vähän tiedän tunnista enemmän :3

[inga]

27.10.2012
SNØ

Lunta, vihdoin! Hymyilen itsekseni hypätessäni isäni mustasta autosta matkan varrella. Olen ottanut tallille mukaan molemmat koiramme, Jaylan ja Yanan. Jayla on musta norjanhirvikoiranarttu, ja Yana puolestaan blue merle-värityksellä varustettu australianpaimenkoiraneiti. Koirat lönkyttelevät hiljakseen perässäni ja kiskovat minua milloin mihinkin. Molemmat ovat kyllä kilttejä, mutta kiinni aion ne joka tapauksessa pitää.

Tallissa on kumman tyhjää. Sidon koirat kiinni pesarin lähelle, tallissa nyt sentään on vähän lämpimämpää. Levitän Nerin vanhan viltin koirien alle ja kävelen tammani karsinalle. Viereisestä karsinasta kuuluu kuitenkin mutinaa. Kurkistan oven avattuani uteliaasti oven yli ja näen ruskeahiuksisen naisen, joka riisuu kuolaimettomia suitsia valkoisen hevosensa päästä.
- Moi! huikkaan nopeasti. Astelen Nerin luokse ja silittelen varovaisesti sen turpaa ja kaulaa. Edellispäivän retki oli hauska, ja tänään taidan tyytyä juoksuttamaan Nerican. Jos sitten huomenna kokeilisi hyppäämistäkin.
- Moi, nainen vastaa hymyillen. Räpellän loimen soljet auki ja taittelen sen tammani selälle ennen kuin vedän pois ja pudistelen reilusti.
- Oletko säkin uusi täällä? kysyn samalla, kun otan harjat karsinanovelta ja alan nopeasti sukimaan Nerin karvaa.
- Joo, me tultiin toissapäivänä Brillen kanssa, hän tokaisee.
- Me ollaan Nerin kanssa oltu täällä kolme päivää vasta, tuntuu että vielä ollaan ihan hukassa, sanon. Nainen naurahtaa.
- Mä olen Kaia, sano vaan Kairan, hän esittelee rempseästi.
- Inga, hymyilen takaisin. Käsittelen reippaasti ponini karvaa välittämättä sen jatkuvasta pyörimisestä. Neri on ilmeisesti varsin innoissaan lumesta. Hymyilen itsekseni. Tämä on sitä, minkä takia me Shelyesiin tultiin.

Hoidan Nerin huolella puhtaaksi jutellen hajanaisesti Kairanin kanssa. Saan selville, että hän asuu Harstadissa, parin tunnin matkan päässä, ja työskentelee koruartesaanina isoäitinsä kultasepänlikkeessä. Vastaan myös muutamiin kysymyksiin itseäni koskien. Kairanilla on ilmeisesti kiire, mutta kun tokaisen huomaamattani jotakin koiristani, Kairanin kysymystahti nopeutuu. Puen suojat Nerin jalkoihin, hieron sen takaosaa ja kuulen, kuinka Kaia pukee viereisessä karsinassa toppaloimea Brillen päälle. Kehotan häntä vilkaisemaan koiria, ja käy ilmi, että herkulliset leipomukset, jotka olivat ilmestyneet toissapäivänä ullakon pöydälle, ovat Kairanin käsialaa. Totta puhuen olemme talliporukan kanssa kehuneet ne maasta taivaisiin kirpeän päivän huviksi. Kairanin on viimein pakko lähteä, jotta aikataulu ei kolkuta viimeisiään, ja moikkaan hänelle iloisesti.

Sählään suitset ja juoksutusvyön Nerican päälle ja kiinnitän pitkän, vihreän liinan sen kuolaimeen. Olen niin umpijäässä, etten usko ratsastuksesta tulevan tänään juuri mitään, ja tupsupipoon, kaulahuiviin, lapasiin ja lämpimään takkiin sekä tavallisiin farkkuihin ja tennareihin sonnustautuneena juoksutus on ehkä luonnollisempi vaihtoehto. Otan koirat mukaan ja kävelen rennosti maneesille, avaan oven ja löydän heti itselleni seuraa.

* * * *

Annan sivuohjien roikuskella löyhinä vietyäni koirat katsomoon vilttinsä kanssa ja vilkaisen toiselle puolen maneesia. Lyhyt, vaaleahiuksinen tyttö on rajannut maneesin ystävällisesti puoliksi, jotta mahdumme tekemään työskentelyä omien poniemme kanssa. Tytöllä, joka puhuu hieman ontuvaa Norjaa, on leveä hymy ja ratsuna pieni, kirjava shettis. Hän esittelee itsensä reippaasti noustessaan kaarrosta poninsa paljaaseen selkään.
- Mä olen Inkeri, hoidan Netteä, tyttö kertoo. Nyökkään lyhyesti.
- Inga, Nerin omistaja. Ja tuolla on mun koirat, Jayla ja Yana, virnistän. Johan on tuttavuuksia yhdelle päivälle. Inkeri nyökkää. Annan Nerin kävellä löyhästi ympärilläni. Siltä löytyy virtaa vähintään tarpeeksi, ja se kävelee niin tarmokkaasti, että sitä voisi melkein luulla hidastetuksi raviksi. Pyydän rentoa käyntiä. Nerin edellispäivänä jumittunut takaosa on jo parempi, ja uskon, että parinkymmenen minuutin juoksutussessio tekee sille vain hyvää seuraavan päivän esteharjoituksia varten. Molemmat koirat pysyvät onneksi yllättävän hiljaa, joten pahemmat säikkymiset vältytään varmasti. Pyydän Nerin raviin.

Ravi ja käynti eivät ainakaan vauhdiltaan näytä eroavan toisistaan. Neri liitelee korkeasti ja pehmeästi ja käyttää koko lihaksiaan polkien jaloillaan hyvin ravin tahtia. Myötään hieman liinalla ja pidän katseeni hevosen lavassa. Minua alkaa helposti pyörryttämään tällaisissa tilanteissa, joten etsin hyvän pisteen, jota voin tuijottaa. Neri ravaa reilusti ja pärskähtelee toisinaan ravistaen päätään. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdan suuntaa.

Tamman into ei lopu kumpaankaan kierrokseen, ja muutaman kivan ravipätkän jälkeen lyhennän sivuohjat tasaisen pehmeiksi. Ne eivät ole ohjastuntumalla, mutta kuitenkin tukevat hevosta paremmin kuolaimeen. Nerin raviin tulee parempaa ryhtiä ja pehmeyttä, ja se sipsuttaa ympärilläni. En halua ylpeillä, mutta tunnen pienen ylpeydenpilkahduksen sisälläni nähdessäni Nerin liitelevän, uskomattoman kevyen liikkeen. Annan Nerille muutaman kierroksen käyntiä ja näytän sille, että vaihde näyttää seuraavaksi laukkaa.

Pyydän Neriä laukkaamaan reippaasti eteenpäin. Tamma säilyttää temponsa hyvin ja nostaa laukan kevyesti käynnistä. Hymyilen, ja vaikka uskon, ettei Inkeri saa minusta kovin täyspäistä kuvaa kestohymyni ansiosta, en hymyile kovin isosti. Oikeastaan, kuten aina, hymyilen pienesti. Olen tullut paljastaneeksi Jemiinalle ullakolla jo muutamia asioita itsestäni ja todennut, että tyttöön voi luottaa. Virnistän mielessäni, kun muistan tytön kysymyksen siitä, seurustelenko mä jonkun kanssa. Olin vastannut puolinyökkäyksellä kaakaomuki kädessäni, ja sitten olimme räjähtäneet nauruun. Ja sitten olin oikeasti puhunut siitä.

Mä olin tykännyt samasta tyypistä jo kauan, ja se oli käynyt koulutunneillakin yhä tutummaksi. Huomasin, että vieressäni saattoi Joannan sijaan istua Oliver, ja puhelinnumeroitakin me oltiin vaihdettu. Välillä siltä suunnalta satelee tekstiviestejä, ei mitään vakavaa, yleistä jutustelua vaan, lähinnä. Ja silti jokainen viesti hermostuttaa ja ilahduttaa samaan aikaan.

Neri on tiputtanut jo raviin, joten vaihdan suuntaa ja muodostan siistin ympyrän toisellekin suunnalle. Sitten pyydän laukkaa, ja Neri laukkaa edelleen pyörivästi, lennokkaasti ja siististi. Se, jos joku, on varma, pysyvä, jonka olemassaolosta ei voi hermostua ja ilahtua samaan aikaan. Annan Nerin hidastella rennompaan raviin, ja lyhennän suosiolla sivuohjia hieman, ja annan tamman kävellä rennosti. Se kävelee pärskähdellen ja pitää päänsä alhaalla - ilmeisesti se on kuluttanut jonkin verran energiaa. Hymyilen huomatessani muutoksen ja haen katsomosta viltin Nerin selkään. Inkeri ravailee toisella puolella maneesia. Koirat ovat asettuneet molemmin puolin minua, ja kiitän Inkeriä ja moikkaan ennen kuin suljen maneesinovet uudelleen.

Vien Nerin tallipihan poikki sisälle pesukarsinaan. Irrotan nopeasti juoksutuskamppeet pois sen yltä ja alan harjata. Levitän linimentin kevyesti Nerin jalkoihin huuhdeltuani ne ja putsattuani suojat. Harjaan Nerican kokonaan, puhdistan kaviot ja lasken hieman lämmintä vettä hanasta ämpäriin. Otan sienellä hikisimmät kohdat, levitän norjanlippuvillaloimen tamman päälle ja haen sen turvonneen mössön pesariin. Annan Nerin syödä mössönsä ja istahdan viltin päälle koirien viereen. Jayla kipuaa syliini ja Yana nojailee kylkeeni. Silitän ja rapsutan molempia. Ne on kyllä mulle maailman parhaat koirat, just täydelliset. Yana nuolaisee poskeani lämpimällä kielellään ja naurahtaen pyyhkäisen märän pois mietiskellen, miten onni oli että jätin puuterin kotiin. Ripsiväri ja punaista sävyä antava huulirasva riittäköön. En mä edes yleensä välttämättä meikkaa, mutta olkoon nyt. Hymyilen ja upotan sormeni koirien karvaan. Neri on saanut mössönsä syötyä ja tönäisee mua turvallaan. Siinä mulla on sitten kolme pysyvää asiaa, jotka ei muutu mihinkään.

[inga]

28.10.2012
HINDRINGERNE

Yritän kankein sormin kirjoittaa viestiä puhelimen näytölle. Olen hypännyt bussiin muiden vielä nukkuessa ja ottanut mukaan edellispäivänä leipomiani lettuja sekä aamulla tekemääni makaronisalaattia - aamupala on jäänyt syömättä. Tänään olen aikaisin liikkeellä - en nyt niin aikaisin, että olisin ehtinyt aamutalliin, mutta ainakin siihen aikaan, että voin olla melko varma siitä, että kenttä on vapaana. No, oikeastaan se on melkein aina, onhan tällainen sää.

Miinusastetta on kertynyt yksi kappale ja säätiedotus lupasi puolipilvistä säätä. Hypähdän ulos bussista ja kiitän kuskia siitä, että hän on jaksanut viedä minut Shelyesin pihaan. Kävelen reippaasti päärakennuksen ohi ja näen, kuinka ulko-ovesta kävelee pipoon, huiviin ja lapasiin sonnustautunut Jassu. Jassun edessä koikkelehtii shetlanninlammaskoira Nella.
- Sä tulit näköjään vähän isommalla menopelillä tänään, Jassu virnistää ja vilkaisee vielä olkansa yli. Bussi on kääntynyt ja keikkuu nyt vielä juuri ja juuri näkyvissä.
- Joo, naurahdan takaisin. Kerrankin olen saanut hiukseni sidottua kiinni siistimmin. Tänään onkin pitkälti suunnitellun hyppäämisen aika.

Kävelemme rinnakkain talliin. Edellispäivän lattianlakaisusta ei näy häivääkään. Jassu hymyilee ilmeelleni leveästi.
- Näin se menee, ei toivoakaan että lattia pysyis puhtaana, hän tokaisee.
- Näköjään, pitää varmaan joku päivä tulla aamutalliin, sanon ja vilkaisen häntä sivusilmällä. Jassu suuntaa askeleensa Kikin karsinalle, ja minä astelen Nerin luokse.

Tamma on tällä kertaa puettu punaiseen fleeceloimeen. Silittelen Nerin karvaa astuessani karsinaan. Ilma on niin kylmä, että voisin hyvillä mielin mennä maneesiin, mutta virkistyshyppely on virkistyshyppely. Odotan maastoesteitäkin innolla. Seuraavalle viikonlopulle olisi tarkoitus etsiä kilpailut, mutta arvon vieläkin siinä välissä, ehdinkö kotiutua Shelyesiin niin hyvin, että voimme treenata kunnon luokkia varten.

Otan loimen pois Nerin päältä ja harjaan sen talvikarvan muutamalla sipaisulla. Selvittelen jouhet käsin ja käyn tamman nopeasti läpi. Pahempia jumituksia ei näy, ja uskon pystyväni menemään ilman ratsastusloimea. Takaosaa varten pitää tilata hieroja, jos se ei ala pikkuhiljaa parantua, mutta estehyppelyssä vertyy joka paikka. Takaosa sitäpaitsi tuntuu paremmalta tänään. Nostan kaviot, kokeilen kengät ja putsaan liat pois ennen kuin lähden hakemaan varusteita.

Varustan Nerin kaikessa rauhassa. Se loikkii ilomielin satulan alta, mutta sopivassa kohdassa heitän mustan estepenkin kullanruskeaan selkään ja taputan ällistynyttä Nericaa. Se heilauttaa päätään ja pysyy nätisti paikoillaan, kun kiinnitän vyön, laitan suojat ja suitset. Vedän kypärän päähäni ja törmään tallikäytävällä Jassuun - again.
- Meetkö sä maneesiin? nainen kysyy nopeasti.
- Kentälle meinasin mennä hyppäämään, tokaisen vastaukseksi ja pysäytän ponini. Neri kiskoo malttamattomana ohjista.
- Okei, saattaa olla että tuun kattomaan jossain vaiheessa. Se kenttä on vielä siinä kunnossa, että kehtaa mennä, mutta ilmotustaululle tulee joku lappu sitten kun alkaa jäätyä pahemmin. Kai sulla on hokit? Jassu varmistaa vielä. Kävelytän nyökkäyksen saattelemana Nerin ulos kirpeään pakkaseen.

* * * *

Suljen kentän portin ja annan Nerin peeloilla vapaana ympärilläni. Kokoan pienimuotoisen esteradan uran sisäpuolelle ja laitan keskihalkaisijalle muutaman puomin alkuverkkaa varten. Rata on reilun metrin korkuinen, metrikymmenen. Kymmenen senttiä vielä niin Nerin äärirajoilla mennään, ollaan me korkeusesteitä yllättävän korkeallekin hypätty.

Painan jalkani Nerin jääkylmään jalustimeen, joka pitää ilmeisesti pian vaihtaa puiseen. Puujalustimet ovat ihanat talvella, eikä rauta pääse kylmentämään jalkoja liikaa. Kerin ohjia käteeni, kiristän vyön ja lyhennän jalustimia muutaman reiän. Sitten istun alas ja päästän Nerin uralle.

Tamman hengitys höyryää. Se kävelee tarmokkaasti eteenpäin, ja kääntelen sitä kevyesti ympyröille ennen kuin nostan ravin. Istun alas, nojaan taakse ja annan vähän ohjaa. Joustan käsilläni ja katson eteenpäin, kun Neri nostaa ravin. Kevennän askeleeseen ja ohjailen ponia suurille ympyröille esteiden ympäri. Asetan hieman ja vaihdan sitten suuntaa.

Päästyäni asettamaan ponia molempiin suuntiin ja varmistumaan, että sen molemmat kyljet toimivat, haen raviin parempaa tempoa. Lasken raviaskeleet ja kevennän sen mukaan, mitä ravia Neri menee. Haen takaosaa kuulolle, muistutan kantapäillä satulavyön taakse. Neri hakeutuu paremmin muotoon ja kuolaimelle ja vetää päänsä selkeästi paremmin alas. Sen niska muotoutuu ja se alkaa kerta kerralta asettua helpommin. Tää on esteratsastus-kouluratsastusta parhaimmillaan.

Otan muutaman ravipuomin rennossa vauhdissa ja nostan sitten laukan. Laukkaan uraa pitkin reipasta vauhtia ja haen laukkaan pyörivää liikettä. Neri nostaa päänsä ja pärskähtelee laukatessaan. Laukkaan muutaman reippaan kierroksen ja annan Nerin hakeutua rauhallisempaan tahtiin. Istun alas, nojaan taakse, kannan kädet. Neri säpsähtää pientä rasahdusta aidan toisella puolen ja tiputtaa raviin, mutta pidän sisäpohkeen tiiviisti kiinni ja myötään ulkoa niin, että tamma hakeutuu taas uralle ja kuolaimeen. Ohjaan sen laukassa ympyröille ja muutaman puomin yli, ja sitten siirrymme esteisiin. Vaihdan suuntaa käynnin kautta ja annan Nerin kävellä hetkisen.

Esteet on rakennettu huolellisille linjoille niin, että saan siistin kuuden esteen radan hypättyä. Nostan laukan ja lähestyn helppoa pystyä. Myötään ohjalla, haen vähän lyhyempää laukkaa ja nousen kevyeeseen istuntaan. Istun alas, lasken kuusi askelta ja hyppään uudelleen. Nerillä on mahtava hypätä - se menee jäntevästi ja tarmokkaasti. Ohjaan uudelleen samalle reitille ja toistan muutamaan otteeseen. Jassu ilmestyy kentänreunalle katselemaan. Haen laukan rytmiä, hyppään ja muistutan pohkeella. Nerin laukka polkee hyvin eikä jää liian kevyeksi, ja se ponnistaa myös takaosalla. Siirrymme ratatehtävään.

Ratsastan pitkää sivua pystylle, josta lasken reilut viisi askelta seuraavalle esteelle. Siitä käännän uralle ja oikealle, taas pitkälle sivulle ja oikealle, jossa on sarjaeste. Vasemmalle, lyhyttä sivua pitkin, hieman keskihalkaisijan viereen hyppään yhden esteen ja käännän vasemmalle takaisin niin, että saan hypättyä yhden pystyn. Haen tempoa, lasken askeleet ja yritän pelata aikaa, vaikka kyseessä on estetreeni, ei kisat. Yhdessä estevälissä tamma venyttelee taskajalkojaan oikein isolla pukilla, mutta pysyn kyydissä ja otan tilanteen nopeasti hallintaan. Neri imee esteelle hyvin, mutta tunnen, kuinka sen lähestyminen hapuilee. Haen laukan takaisin rytmiin ja lasken entistä tarkemmin askelvälejä ja laukkaa, jotta Neri ei menisi sekaisin. Sen jälkeen päästän ponin ravaamaan reilusti.

Lopputreeni sujuu hienosti ilman pudotuksia. Otan mukaan erilaisia teitä ja taputan Neriä reilusti kaulalle. Se ylitti odotukseni taas kerran - se on sitten täydellinen hevonen. Vaihdan suuntaa ja ravaan toiseen kierrokseen. Annan vähän ohjaa ja rentoutta ja ravaan muutaman kerran puomien yli. Sitten hidastan käyntiin asti ja annan Nerille pitkät ohjat.

* * * *

Laskeudun alas satulasta ja löysään vyötä parin reiän verran. Otan aidanreunalta viltin, jonka laitan tavalliseen tapaani Nerin ylle. Jassu kävelee meitä vastaan.
- Sehän meni hienosti, hän virnistää. Hymyilen.
- Joo, ihan hyvin. Nerin takaosa on ollu vähän jumissa, haittaako jos tänne tulee hieroja jossain vaiheessa? kysyn sitten väliin.
- Ei haittaa. Sä olet kyllä käynyt täällä ahkerasti - hyvä, eipähän Neri ainakaan oo poni joka tulee tänne vaan tarhantäytteeksi. Ootteko kisoihin menossa joskus?
- Meinattiin nyt viikonloppuna, mutisen. En ole ihan varma, mutta toivon mukaan olemme valmistautuneet tulevaan.
- Okei, kiva! No mutta, sano vaan mulle sitten kun hieroja tulee, ei mitään sen ihmeellisempää tässä. Nerin voi varmaan viedä suoraan tarhaan, ei tuolla tallissa oikein muitakaan ole. Nyökkään, hymyilen ja talutan Nerin sisälle.

Harjaan tamman otettuani varusteet pois ja loimitan huolellisesti. Norjaviltti yllään Neri näyttää varsin hauskalta otukselta. Laitan sen varusteet keikkumaan ovelle ja talutan sitten ulos pieneen lumisateeseen.

Hera odottelee Neriä tarhanportilla ja tervehtii kimakalla hirnahduksella. Avaan portin ja päästän Nerin menemään, ja heti irti päästyään se pyrähtää Heran kanssa rentoon pukkilaukkaan. Naureskelen tammojen juoksentelulle ja lähden takaisin talliin kohti varusteidenputsausurakkaa.


psst.
vaihdoin 'barriere'n hindringerneksi, esteratsastuksessa este on nimittäin en hindring, joskus sanaa esiintyy myös lyhennettynä, muodossa 'en hind'. Tällasta nippelitietoa vaan, mut opetanpahan huvikseni tässä samalla norjaa teille :''D
t: kielipoliisi-jassu

Joo, kuten "ehkä" huomaat, nää otsikot on vedetty sanakirja.orgista ja tota otsikkoa jouduin vääntämään google kääntäjällä - en muuten, se kusee aina ja tekstit menee väärin jopa kun kääntää enkuks. Eli en todellakaan osaa norjaa, ja kun sanakirjassa on vaan ne perusmuodot... : DD surkuhupaisaa, mutta suomenkieliset otsikot on mälsiä. Mutta thänkjuu, master :'D.
t: suomenkielen kielipoliisi Inga

[inga]

29.10.2012
ETTERMIDDAG

Tuttuun tapaan saavun kyydillä Shelyesiin. Tällä kertaa testattavana on kuitenkin ihan uusi menopeli - istun serkkuni Mallan takana ja puristan tämän vyötäröä. Moottoripyörä hurisee, ja laskeudun kepeästi kahdelle jalalle antaen mielihyvin kypäräni Mallan huoleksi. Kieltämättä, niin jännittävää kuin moottoripyöräkyyti onnistuu toisinaan olemaan, kaipaan välillä takaisin omille, tutuille ja turvallisille jaloilleni.

Repäisen tallinoven auki ja huomaan saapuneeni juuri parahiksi. Koululaukku roikkuu olalla ja näytän ehkä vähän kiireessä lähteneeltä, olenhan tullut liki suoraan koulusta - vaihtanut vaan koulun vessassa päivän päätyttyä toiset housut ja ratsastussaappaat ja vetänyt tallitakin niskaan. Muovikassiin olen ahtanut kypäräni ja uudet, vihreät pintelit. Tänään on kuitenkin maastoreissun vuoro.

Kävelen reippaasti Nerican karsinalle ja moikkaan Teviä harjailevaa Jemiinaa. Nerille on puettu ainainen villaviltti ja se näyttää kaikin puolin tyytyväiseltä elämäänsä tässä ja nyt. Kilpailuita en ole ehtinyt miettiäkään, mutta tuttumme, vähän kauempana asuva hevoshieroja Anja, on lupautunut tulemaan Svolværiin käymään ja samalla vilkaisemaan Neriä. Edes yksi asia ruksittu ulos listalta, hyvähyvä.

Taittelen viltin pois Nerin päältä ja nakkaan pintelit hoitopakkiin. Otan muutaman harjan ja alan sukia ponitammani karvaa reippaaseen tahtiin. Neri pärskähtelee ja odottaa nätisti, että saan sen hoidettua kuntoon. Käärin uudet pintelit sen jalkoihin ja haen suitset ja satulavyön. Räpellän satulavyön kiinni ja kiinnitän martignaaliosan siihen. Ainoa pehmikkeeni Nerin selässä on kirkkaanvihreä satulahuopa. Varmuuden vuoksi, ettei poni jäätyisi, laitan vihreän ratsastusviltin koko komeuden päälle. Nyt Neri ei jäädy, ja mun takapuolenikin säästyy. Hyvä diili.

* * * *

Ulkona hypähdän Nerin selkään. Punnerran hetkisen itseäni ylös ja Neri onnistuu steppailemaan mun alta näppärästi pois, mutta saan viimein heilautettua itseni ehjänä satulaan. Kypärä, kännykkä takin taskussa, talvipelastukseni kolmisormihanskat. Nerilläkin on kaikki kunnossa, joten pannaan haisemaan.

Kävelemme Nerin kanssa tallipihasta parin hevosen levyiselle hyväpohjaiselle maastotielle. Näen selvästi, ettei ainoakaan moottorilla kulkeva ole päässyt raivautumaan tämän pöheikön läpi vuosikausiin. Lumeen painuu kavionjälkiä, ja mä mietin joulua. Joulu on paras juhla. Joulu on kodikas. Joulu on ihana. Talvi on ihana. Ja lumessa pitää elää täysillä.

Neri heiluttelee häntäänsä ja vilkuilee ympärilleen. Käännän sen pienen kävelyn jälkeen peltoaukealle ja nostan rennon ravin. Annan Nerin ravata puolipitkin ohjin kevyen lumipeitteen halki. Hymy hiipii kasvoilleni, ja annan pienen naurunpyrähdyksen tulla. Elämä on ihanaa. Rapsutan reippaasti köpöttelevän Nerin kaulaa. Se liitelee eteenpäin, ja annan asian olla. Jos jätetään ne asettamiset hetkeksi.

Käännän Nerin ravissa isoille ympyröille. En hae sen kummemmin taivutusta, vähän kääntelen molempia kylkiä. Annan ponin ravata kumpaakin suuntaan vapaassa muodossa ja ottaa ilon irti. Se on selkeästi hieman laukan perään ja puhaltelee ilmaa sieraimistaan ravaten niin nopeasti, etten pysy perässä. Myötään ponin mukaisesti ja käännän sen rauhoittaakseni isolle ympyrälle. Pyörittelen naruja käsissäni ja pakotan pohkeet aloilleen, jätän rutiininomaiset kouluratsastusliikkeet tekemättä. Hevoset ovat toisinaan parasta mielenvirkistystä mitä saattaa saada. Silittelen Neriä ja hidastelen sen käyntiin.

Lepotauko ei juuri ole tarpeen, onhan Nerillä virtaa. Se pärskähtelee ja heiluttelee päätään jatkuvalla syötöllä ja kiskoo ohjia kädestäni. Virnuilen häpeilemättömän idioottimaisesti ja taputtelen Nerin kaulaa. Se nyökyttelee ylös alas, vähän niinkuin keskikäynnissä. Nyt pitää metsästää jotkut kivat koulukisat tai helppo mutta kuitenkin omalla tavallaan vaativa esteluokka. Kevään kisakaudelle on toki enemmän odotuksia, mutta näin talvella maneesikisoja voisi ihan hyvin kiertää aina välillä, vaikka nyt lähinnä lihasten kasvattamiseen keskitytäänkin niin että Neri olis hyvässä kunnossa kesälle.

Viimein kerin ohjat käteeni ja Neri hypähtää saman tien puoliraviin.
- Soo, tyttö, ei me nyt vielä mennä, naureskelen ja annan Nerin kerätä askeliaan hieman. Oikeastaan voisimme mennä, periaatekysymys lähinnä. Käännän Nerin pellon päähän ja pysäytän paikoilleen. Tässä ne lihakset varmaan hyvää matkaa kasvaa. Nostan pienellä hipaisulla reippaan laukan.

Nerin laukka on hauskaa. Se laukkaa hieman hypähdellen siitä menemisen riemusta. Suljen silmäni, hymyilen ja ilmeisesti kadotan tasapainoni satulattomassa selässä niin tehokkaasti, että luiskahdan alas. Neri tuijottaa hölmistyneenä. Mitä toi viereen luiskahti, mähän en tehnyt mitään? Nauran lämpimästi posket punaisina ja rapsutan ällistyneen Neriponin otsaa. Suukotan sen pörröistä turpaa ja otan ohjista kiinni. Nousen ylös ja pyyhkäisen lumet pois takinselkämyksestä. Sitten hypähdän takaisin selkään.

* * * *

Loput laukasta suoritan kahta paremmalla riemulla. Pidän Nerin harjasta kiinni ja annan sen laukata reippaasti. Muutama ilopukki ei minua lannista, ja ponikin on hikinen ja puuskuttaa, kun viimein hiljennän raviin. Ratsastusloimi saattaa olla kuuma sen päällä, mutta mitäs pienistä. Annan ohjia ja kannustan Nerin takaisin pellonreunaan.

Räpellämme muutaman raviympyrän ja sitten annan pitkin ohjin käyntiä Shelyesiä kohti. Ylihuomenna on halloweenvaellus, ja sen takia joudun painimaan huomisen ohjelmasta. Vaelluksen jälkeen pääsen hyppäämään maastoesteitä ja tekemään ah-niin-ihanaa kouluvääntöä maneesiin. Toivottavasti monille tunneilekin - maastotunti ja leikkitunti on nyt osallistumislistalla. Leikkitunnista tulee varmasti kiva - ja sen pitää jo entuudestaan tuttu Beata.

Hyppään alas Nerin satulasta ja moikkaan ruskeahiuksista Meebaa, joka kävelee hoitohevosensa, ratsuponitamma Danan vierellä meidän ohitsemme.
- Oliko hyvä reissu? Meeba kysyy hymyillen.
- Joo, laukattiin reilusti ja mä luiskahdin siinä alas. Neri ei tehnyt mitään, mulla vaan petti tasapaino ja pyllähdin pellolle, vastaan kestohymylläni, joka on jäänyt reissulta käteen.
- Aika pro, Inga, Meeba virnistää takaisin. Nyökkään nauraen hänelle. Meeba heilauttaa pitkiä hiuksiaan. Otan ohjat Nerin kaulalta. Neri haistelee Danaa ja tammat ovat hyvin varovaisia. Söpöä. Ne näyttävät olevan niiiin siskoksia.

Hyvästeltyämme kaksikon verisesti (eli sanottuamme moi ja käveltyämme talliin) kopistelen betonilattian yli ja vien Nerin suoraan boksiin. Se vilkaisee eteensä heitettyjä heiniä toiveikkaana. Kilttinä ponina Neri kuitenkin odottaa, että saan suitset jotenkuten - vaikkakin hieman sotkuisesti - pois sen päästä. Irrotan ratsastusviltti-satulavyösysteemini sekä pintelit ja laitan ne karsinanovelle. Harjaan hikisen Nerin oikein huolella, putsaan kaviot ja puunaan sen täydellisen kuivaksi. Jätän loimen laittamatta ja annan Nerin pörhistellä ilman vilttejä, kun vien tavarat siististi paikoilleen, putsaan kuolaimet ja käärin pintelit. Toimenpiteen jälkeen sekoittelen siirappimaisen mössön ja tarjoan sen Nerille juuri ja juuri pysytellen aikataulussa. Tämän jälkeen pesaisen ämpärin, loimitan Nerin fleecellä ja lähden sitten hymyillen ullakolle Inkerin ja Beatam seurassa pulisemaan mielellään isollakin porukalla.

Heihuomaattekoihmiset, tää on jo 6 HM ;'D

[inga]

30.10.2012
MASSØR

Huokaisen syvään. Riidoissa on aina niin hemmetin ikävää olla. Mä olen tosin riidellyt saman tyypin kanssa jo vuosikausia - oon yrittänyt olla välittämättä siitä, mitä se tekee, olla sanomatta mitään sen jokaiseen kommenttiin, jotka sisältävät jotakin loukkaavaa. Kiitos Joannan ja muiden rakkaiden ystävien, mä olen pysynyt kasassa sen verran että turpa ei oo päässyt älähtämään liian kovaa, mutta hitto vie, mä vihaan riitelemistä. Yritän piristää itseäni, jotten tappaisi kaikkia tallilaisia tahattomaan kettuiluun huonon päivän takia. No, tänään tulee sentään Anja.

Heilautan tennarini hieman sulaneiden lumilaikkujen välistä seinään ja kopautan liat pois. Huomiseen vaellukseen valmistautuneena jännitän Anjan tuloa - tsiisus, että yksi hieroja voi jännittää niin paljon. Neri on kuitenkin saatava kuntoon ennen vaellusta, ja vaikka se onkin satunnaisesti osoittautunut virheettömäksi, kahden päivän tarpominen voi aiheuttaa jonkun sortin ongelmia takapään kanssa. Gertrudin luota en kuitenkaan toivoisi joutuvani ponia Shelyyn konttikyydillä kuskaamaan, ja toivonkin että vaellus sujuu ilman mutinoita ja traileriapua.

Kävelen Nerin karsinalle valmiina ottamaan sen käytäväpaikalle. Vartin päästä pihaan pitäisi kaartaa punainen volvo, ja sitä ennen ehdin harjata Nerin nopeasti. Tervehdin tammaa, ja se vastaa pehmeällä hörähdyksellä. Hymyilen mielessäni ja silittelen lapasillani sen kaulaa. Neri heiluttelee päätään ja haukottelee oikein pitkään. Hymyillen laitan riimun sen päähän ja kehotan sen pörröisen riimunvarren päästä kohti pesaria.

Otettuani fleeceviltin pois Nerin päältä käyn käsiksi harjoihin. Siistin Nerin karvan läpikotaisin puhtaaksi ja puhdistan kaviot. Selvittelen jouhet nopeasti, vaikkei niissä juuri ole pahempia takkuja, ja putsaan siististi koko Nerin pään. Se riuhtoo vähän säpsähdellessään pehmeää pääharjaa, mutta pysyy kilttinä tammana aloillaan eikä tallo varpaille.

* * * *

Viimein talliin astuu tutun näköinen, silmälasipäinen nainen. Anja, hieman punertavanruskeissa hiuksissaan ja hymy pisamaisilla kasvoillaan. Kävelen virnistäen hänen luokseen ja saan vastaani lämpimän halauksen. Kummitätiä on hauska nähdä pitkästä aikaa. Anja ottaa heti puhelimellaan kuvan minusta ja Neristä ja hymyilee kuin karibian aurinko. Sitten hän pyyhkii turhan ajatuskatkoksen kasvoiltaan ja katsoo Neriä ystävällisesti.
- Hieno poni sulla, oikein nätti. Mistä se on ollu jumissa? Anja kysyy ja vilkaisee minua nopeasti.
- Takaosa on ollu. Joskus se liikkuu ihan virheettömästi, mutta nyt pari päivää aristanut ja jättäny liikuttamatta. Tänään pitäis hoitaa kuntoon, koska huomenna lähdetään halloweenvaellukselle joka kestää yön yli. Se on suhteellisen pitkä vaellus, joten mä en sieltä haluaisi pyytää trailerikyytiä kotiin, selostan. Anja nyökyttelee hyväksyvästi ja taputtaa Nerin kaulaa. Tamma säpsähtää taas ja vilkaisee naiseen päin. Rapsutan Nerin otsaa luottavaisesti ja näytän sitten, mistä aloittaa.

Anja käy ensin koko hevosen läpi ja kokeilee nostaa jalat. Hän mutisee jotain itsekseen ja siirtyy sitten taakse. Anja kokeilee lautasen viistosti ja vilkasee minuun.
- Joo, selvästi näkee että on jumissa. Miten sitä loimitetaan?
- Pakkasella sisällä on fleeceviltti ja ulkona villaloimi. Jos on vähän plussaa, kuivatteluloimi. Ratsastuksen jälkeen, kun mä olen jumitukset huomannut, oon aina laittanut viltin päälle. Ratsastusloimella mentiin eilen maastossa ja ollaan sitä muutenkin välillä käytetty.
- Okei, hyvä. Sen lihakset pitää pitää lämpiminä ja ratsastaessa tarkistaa että taipuu hyvin molemmille puolille. Eiköhän tää kuitenkin tästä hoidu, voin antaa sulle linimenttiä vielä jos on tarpeen, Anja sanoo. Nyökyttelen - hyvä tulos paras tulos, ei voi minkään. Anja venyttää takajalkaa ja ottaa sitten pullon linimenttiä laukustaan. Hän tipauttaa kämmenelleen linimenttiä ja hieroo sen lautaselle.
- Tää on lämpövaikutteista linimenttiä, auttaa niin että lihakset pysyy rentoina, Anja selittää. Katson vierestä ja rauhoittelen Neriä epätavallisen toimenpiteen edessä. Se ei kuitenkaan reagoi pahemmin ja on alloillaan hyvin siististi. Vilkaisen toisinaan, kun Anja hieroo Neriä ja venyttää sitä joka puolelta. Viimein touhu on valmista kauraa. Syötän Nericalle muutaman porkkanan. Anja kaivaa muutaman linimenttipullon laukustaan, kirjoittaa jotakin muistilapuille ja laittaa kumpaakin pulloon oman lapun. Sitten hän ojentaa ne minulle.
- Tässä on lämpimästi vaikuttavaa ja lihasten toimintaa edistävää linimenttiä, sitä ennen ratsastusta takaosaan. Sitten tätä toista ainetta käytetään pidemmän päälle, vaellukselle kannattaa ottaa ja aktiiviseen työhön, jotta ei tule revähdyksiä. Eli vastavaikutteinen linimentti. Sen käytön voit lopettaa muutaman viikon päästä, kunhan se on parempi. Jos se nyt ei oo pahemmin jumittanut toisinaan, ei tarvii kevyeeseen työhön laittaa. Ratsastusloimea ja vilttiä vaan päälle niin hyvä tulee, soitat jos lisää ongelmia ilmenee, Anja latoo. Otan pullot vastaan ja vilkaisen häntä kysyvästi. Nainen kerää tavaransa kasaan.
- Nähdään sitten teillä, tuletko sä kohta? Ja muuten, tänään ei mielellään ratsastusta enää, sori.
- Joo, mä tulen kohta. Antaa Nerin tänään lepäillä, mä vaikka kävelytän sen tai jotain. Jos mä tulen parin tunnin päästä, täällä menee aina aikaa ja valmistelen noi varusteet huomiselle. Me lähetään vaellukselle vasta illalla, mutta onpahan valmiit. Että nähään sitten, virnistän. Anja lähtee reippaasti pois tallista, enkä ehdi sanoa mitään kun hän on jo kadonnut ulos.

Silittelen Neriä ja puen sitten valkoisen viltin sen päälle. Annan sille ämpäristä vettä ja jätän sen hetkeksi odottelemaan, jotta ehdin tarkistaa tallit mahdollisen kävelyseuran varalta.

* * * *

Lopulta seuraksi löytyvät Beata ja vuonohevostamma Heta, Inkeri ja shettis Nette sekä Fia ja Hera. Käyn hakemassa Nerin ja tapaamme Inkun ja Beatan tallipihalla, kun olemme Fian kanssa seuloneet ponimme tallista ulos. Soluttaudumme leveimmälle Shelystä lähtevälle polulle kätevästi vierekkäin - Fia ja Hera, minä ja Neri, Inkeri ja Nette sekä Beata ja Heta. Astelemme paljaan maan läpi kevyesti.
- Ärsyttävää kun lumi sulaa, Inkeri toteaa nopeasti pienen vaitonaisen hetken jälkeen.
- Todellakin, tokaisen takaisin.
- Mä en tykkää talvesta niin paljon, Beata tokaisee rennosti. Vilkaisemme Inkerin kanssa toisiamme.
- Siis what? Et tykkää talvesta? kimitämme lähes yhteen ääneen. Hullu ajatus. Fia naurahtaa vierellämme.
- En erityisemmin, Beata jatkaa hymyillen hänkin. Minä ja Inkku pudistamme päitämme. No ei, kyllä Beata saa olla sitä mieltä mitä haluaa. Hetken käveltyämme ja saavuttuamme aukean laidalle hän avaakin suunsa.
- Aiotko sä kisata Nerillä? hän kysyy minulta heilauttaen mustia hiuksiaan.
- Jep, nyt viikonloppuna meinasin mennä mutta se saattaa kaatua kun Neri on ollu niin jumissa. Ei sekään niin paljon haittaa, mutta kun nyt on se vaelluskin. Katotaan, voi olla että sunnuntaille löytyy kivat kisat, virnistän. Sinisilmäinen Fia kävelee Heran kanssa hieman edempänä ja kävelemme rinnakkain leveän puukujan läpi.
- Muuten, mitkä teidän toiset nimet on? kysyy Inkeri.
- Amanda, Fia kertoo.
- Eldbjørg, Beata virnistää.
- Victoria, virnistän. Inkeri nyökkää.
- Mun on Agata.
- Nätti nimi, Fia heittää toiselta puolelta minua.
- Mitä sä sanoit? Inkku virnistää ja näyttää Fialle hymyillen kieltä. Hymyilen itsekin. Kivaa seuraa, kivat ponit, kiva paikka. Tästä tyhjästä tylsänhuiskeasta päivästäkin tulee sentään jotain. Ja kai mä voin samalla kysyä ratkaisua mun pulmaan, jos niikseen tulee. Mutta en tiedä, unohtuuko se sitten juttujen keskellä. Ihan sama.

[inga]

31.10.2012 - 1.11.2012
TROLLMANN
Halloweenvaellus 2012!

Suomen porukat on kuskattu Shelyesiin. Mä olen käyttänyt koko aamupäivän maskeeraamiseen - ensin olen puuteroinut naamani lähes puhtaanvalkoiseksi, lisännyt reilusti poskipunaa ja kaikkein paksuinta ripsiväriä mitä kaupasta löysin, kirkkaanpunaista huulipunaa ja reilut luomivärit. Sen lisäksi mä olen töhrinyt poskeeni ehkä vähän liiankin aidon veritahran näköisen pläntin, ja lakannut kynteni joka toisen oranssiksi ja joka toisen mustaksi. Oon kihartanut hiukseni ja pukeutunut kirkkaanoranssiin neulepaitaan, heittänyt pikimustan, pitkän viitan harteilleni ja mustat ratsastushousut ja -saappaat päälleni. Sen lisäksi mä olen vannotusti tukeutunut järkyttävän kokoiseen velhonhattuun, jonka työnnän ratsastuskypäräni päälle.

Tallissa odottaa tuttua ja tuntematonta väkeä Shelyläisistä Ruolammen porukkaan. Mä en osaa suomea kovin hyvin - jotenkin, ontuvasti. Mä en kuitenkaan ole koskaan tarvinnut suomenkielentaitoani yhtään mihinkään, joten oikeastaan se on ihan turhaa. Joku saa toimia tulkkina, jos rupean sönköttämään liian sekaista suomenkieltä. Odelie kävelee hymyillen mua vastaan ja näyttää pientä ruutulappua.
- Jonojärjestys, hän virnistää.
- Sä meet siis Lucasilla? kysyn ja vilkaisen listaa. Hitto. Mun ja Kairanin väliin on kasaantunut kaksi ratsukkoa ja mun ja Catun, joukonjohtajan, välissä on seitsemän vastaavaa. No, oikeastaan, mä olen jonon etupäässä, mikä sopii mulle - ihan ensimmäisissä vois olla työlästä tallustaa. Onneksi Nerin tuttu ja bestis, Hera, on Fian kanssa meidän takana. Nyt ei sitten ruunivoikko tammanikaan saa mitään kohtauksia.
- Aika pitkä letka tulee, Ode hymyilee. - Kaksikymmentäneljä ratsukkoa.
- Joo, näköjään, vastaan. Vilkaisen taakseni. Jassu koputtaa mun olkaani varsin toverillisesti - ja kipeästi.
- Inga hei, osaatko sä suomea? nainen kysyy jotenkin niin piiloutunut virne kasvoillaan, että mä en saa selkoa Jassun tarkoitusperistä.
- Joo, jotenkin, vastaan, vaikken tiedä, oliko se sittenkään ihan järkevä vastaus.
- Meinasin, kun tässä on ihan kunnolla aikaa, että voisit mennä juttelemaan joidenkin vieraiden kanssa. Sun eteen on tulossa Lynn - tuolla, punaruskeat hiukset. Käy tutustumassa, jos viittit, Jassu tokaisee. Hymyilen vähän epävarmasti. Niin kai sitten, hymyilen ja naurahdan Jassulle. Heilautan pahoittelevasti kättäni Odelle ja lähden reippaasti askeltamaan kohti Lynniä.

Lynn vilkaisee minua, kun ilmestyn hänen eteensä. En ehkä kaikissa meikeissäni ja maskeissani näytä niin kovin täysjärkiseltä, mutta ei voi mitään.
- Moi, suollan nopeasti suomeksi. Mä ymmärrän suomea aika hyvin, mutten oikein osaa puhua sitä niin hyvin.
- Moi, Lynn vastaa.
- Sä olet siis Lynn? Tuut mun ja mun ponin, Nerin, eteen jonossa, selitän. Ontuvaa ja hieman huonoasuomea, mutta selvää Lynn näyttää kuitenkin saavan.
- Joo! Kiva tavata, Lynn toteaa hymyillen. Hymyilen takaisin. Meeba kuitenkin on jo kiskonut mut toisaalle, ja taas heitän pahoittelevan vilkaisun Lynniin ennen kuin käännyn Meeban suuntaan. Olemme taas palanneet Nerin karsinanedustalle.

- Tiedätkö sä, missä täällä on ylimääräisiä pinteleitä? Artulle pitäis hakea, en löydä mistään, Meeba vaahtoaa.
- En tarkkaan, kannattaa kattoa satulahuoneesta jos ei oritallissa ollu, virnistän.
- Okei. Hei muuten, saitko sä ne kisat? hän kysyy tehden samalla kiireisesti lähtöä.
- Sain, sunnuntaina sadankymmenen senttimetrin esteluokka Etelä-Ruotsissa, selitän. Meeba nyökkää.
- Kiva. Mä meen nyt, moikka! Nähään sitten vaelluksella - tai viimeistään Gertrudin luona, tyttö jatkaa ja kääntyy ympäri. Mä olen jo kadottanut Lynnin, joten käännyn suosiolla Nerin luokse ja avaan karsinanoven.

Otan valkoisen loimen pois Nerican selästä ja rupean harjaamaan sen karvaa. Nerille en ole pahemmin vetänyt rekvisiittaa - no, tunnustan, vanhan mustan ratsastusloimen olen ommellut reunoiltaan lepakonsiipien tyyppiseen kuvioon. Halloweenratsukkoa parhaimmillaan, mietiskelen ja taputan Neriä. Se heilauttaa päätään.
- Kuule poni, kohta me lähetään kolmenkymmenen kilometrin vaellukselle, naurahdan ja halaan Nerin pörröistä karvaa. Se pysyttelee kiltisti aloillaan. Haen kaviokoukun ja puhdistan jokaisen kavion äärimmäisen huolellisesti. Jätän tamman syömään heinänjämiään ja lähden hakemaan varusteita.

JATKUU kunhan vaellustarina tulee : )

[inga]

3.11.2012
KJÆRESTE

Olen saapunut tallille yhdentoista aikaan. Edellispäivän olen antanut Nerille vapaaksi huomattuani sen takaosan reistailleen hieman vaelluksen jälkeen. Omia kiireitäkin on helpompi punnita, ja vaikka läksyt on tehty joka päivä tallilla notkumisesta huolimatta, mitään tietoa ei oikein jää pään sisään. Nyt olen viettänyt päivän päntäten, vaikka meillä ei ole kokeitakaan ja arvosanani ovat silti luokan parhaimmistoa. Ehkä siksi, ettei kukaan jaksa kuunnella.

Nyt olen hyvillä mielin, kun astelen tallipihan poikki tällä kertaa pyynnöstä loimettomaksi jätetyn ponin tarhalle. Sen pitäisi olla sopivassa kunnossa kisoihin, eikä takapääkään normaalitreenistä hypähdä - lähinnä nyt extremevaelluksen takia poni oli sitä takapuoltaan aristanut. Tuollaiset pidemmät matkat vetävät Nerin aika hyvin uupuneeksi, kun ei sille olla lihaksiakaan erityisemmin ehditty kasvattamaan. Onhan tuolla tavallisen ponin lihakset, ei se mikään ruipelo ole, mutta jos haluamme tavoitteellisemmin kisata kesäkaudella kenttää, joudun tekemään paljon töitä.

Avaan tarhanportin ja kävelen Nerin luokse riimunnarua heilutellen. Tamma huiskaisee häntäänsä ja pärskähtää, kääntyy sitten nopeasti ympäri ja astelee minua vastaan. Rapsutan lapasillani sen otsaa ja annan sen hamuta kämmenselkääni niin, että lapasiin tarttuu vähän lunta. Poni on piehtaroinut ilmiselvästi, ja mulla tulee olemaan työtä sen saamiseksi puhtaaksi. Catu on jättänyt viltin laittamatta, ja musta on kiva, että Neri pääsee vähän irrottelemaan ilman ylimääräisiä härpäkkeitä, vaikka nyt pari astetta pakkasta onkin. Johdatan Nerican perässäni ulos tarhasta, suljen portin ja kävelen kohti tallia.

Tallissa vastaan tarpoo tummahiuksinen Odelie. Hän heilauttaa mulle kättään ja moikkaan takaisin johdattaessani Nerin suosiolla pesariin. Olen päässyt tutustumaan vähän pienempään porukkaan, koska en juuri hyöri oritallin tai pihattotallin puolella. Tallipihassahan saatan toki törmätä muihin, mutta kulutan tallillaoloaikani aina melko täysipainoisesti treenillä ja hoitamisella, ja jutustelen isossa tallissa hortoilevien kesken. Sidon Nerin kiinni ja käyn nopeasti hakemassa harjapakin ja varusteet.

Tuttuun tapaan ehkä vähän tavallista huolellisemmin harjattuani ja kaviot putsattuani kiinnitän suojat Nerin jalkoihin. Voisimme toki harjoitella hyppäämistäkin, mutta taidan silti omistautua koulutreenille. Koppaan mustan satulan Nerin selkään ja asettelen sen oikealle kohdalle. Annan vyön valua satulan päältä ja kiinnitän sen sitten Nerican mahalle. Tamma pärskähtää ja heilauttaa päätään, mutta laitan reippaasti vyön kiinni ja jätän sen niin löysälle, että se juuri ja juuri pysyy selässä.

Suitsin Nerin ja vedän kypärän päähäni. Talutan ponin pesukarsinasta ulos ja suoraan maneesiin, mutta huomaan, että siellä taivaltaa jo toinenkin ratsukko. Valkoinen poni ravaa uralla lähes kaahottaen ja ruskeaan DC-huppariin pukeutunut vaaleahiuksinen poika vetää poniaan hiljempaan vauhtiin. Tajuan heti, kuka ratsu on - connemaraori Arttu. Tiedän, että Shelyn oriit on totutettu kulkemaan tammojenkin takana täysin normaalisti, mutta kyllähän se hieman häiritsee, onhan Nerillä kiima-aika. Toivon välttyvämme episodeilta. Voin vain toivoa, että Arttu ei reagoi Neriin mitenkään erityisesti - eikä Neri sitä vastoin Arttuun.
- Mahdutaanko me mukaan? kysäisen kirkkaasti.
- Joo, poika mutisee hieman hätäisesti ja nyökkään hymyillen maiskauttaen Nerin eteenpäin.

* * * *

Pysäytän ponin keskelle kenttää. Artun ratsastaja kääntää poninsa isolle ympyrälle ja rauhoittelee sitä hieman. Poniori pärskähtää. Painan jalkani jalustimeen kiristettyäni vyön ja ponkaisen selkään.
Nerin pää nousee reilusti kun se aistii oriin läsnäolon. Arttukin nostaa turpaansa kuolaintuntuman yläpuolelle. Neri vetää muutaman hermostuneen askeleen taakse ja nykii ohjia käsistäni. Nojaan taaksepäin ja hipaisen kantapäilläni tamman kylkiä. Se meinaa pyrähtää ihan toiseen suuntaan, mutta pidän päättäväisesti kiinni avuistani ja tuen tamman uraa kohti. Väistätän ja laitan ponin töihin. Se nykii ja puree kuolainta. Artun ratsastaja vilkaisee minua pahoittelevasti ja hidastaa poninsa käyntiin.

JATKUU!