Moikka!Ajattelimpa hakea sitten hoitajaksi Loka-ponille. Osa tosiaan kopioitu Seppeleen hoitsuhausta =D
Miksi hän ..?LokaIhastuin ruunan ulkonäköön heti! Sopiva koko, söpöt korvat ja tuuhea tukka, mitä muuta täydelliseltä ponilta voi toivoa. Lokan helppo ratsastettavuus teki myös heti vaikutuksen minuun. Kävin lukemassa ruunan hoitopäivistä ja suoraan sanoen itkin lukiessani sen hakutarinaa. Uskoisin, että tulisimme ponin kanssa toimeen - olen nimittäin rauhallinen ihminen (lue: luultavasti vain tallilla =D), enkä itse säiky niin helposti kaikkea mitä hevoset pelkäävät. Yhteisymmärryksen löydyttyä kapuaisin vasta ponin selkään ja täytyykin kysyä, olisiko hacmoret ponille hyvät tai sitten ihan kuolaimettomat suitset.
Miksi minä ..?Täällähän kirjoittelee siis IRL 15-vuotias tyttö. Virtuaalimaailmassa pyöritty vuoden -06 lopusta ja oikeat ratsastustunnit aloitin vuoden -07 tammikuussa. Joka kesä on hevosleirit tahkottu läpi, kisattu ja valmentauduttu on. Tällä hetkellä löytyy HeC-merkki ja B mennään suorittamaan heti, kun siihen on mahdollisuus opettajan puolelta.
Pientä infoa Jemiinasta, pitempää ja kattavampaa kirjoittelen, sikäli mikäli hoitajaksi pääsen.
16-vuotias poniratsastaja henkeen ja vereen. Nyttemmin isot ja hienot puoliverisetkin ovat ruvenneet saamaan arvostusta, mikäli luonne ja ulkonäkö (ehdoton =D) miellyttää. Alkuun ujo, mutta tulee toimeen kaikkien kanssa, jotka yrittävät edes tulla toimeen hänen kanssaan. Jos jotakuta ei yksinkertaisesti kiinnosta olla Jemiinan kaveri, ei tyttö tee mitään asian eteen. Huumorintajuinen ja aikamoinen läpän heittäjä, tajuaa kuitenkin olla loukkaamatta ketään. Tytölle sattuu paljon noloja tilanteita, joille muut nauraa, mutta koska hänellä on huumoria – osaa hän nauraa itselleen. Jemiinan saattaa löytää myös nauramasta yksikseen jollekin hauskalle jutulle – joka ei välttämättä ole edes yhtään hauska. Tulee hyvin hevosten kanssa toimeen. On lempeä, mutta osaa olla tarvittaessa tiukka ja näyttää sikailevalle konille närhen munat. Ratsastaessa todella pehmeät kädet, joista saanut hyviä mainintoja eri opettajilta.
Ja se kysymys ”Miksi minä ..?” meinasi kokonaan unohtua. Ehkäpä siksi, että rakastan piirrosheppoja, piirtämistä, tarinoiden rustausta, poneja, heppoja… (mahtavaa tallihenkeä ymsyms.) Olen ryhdistäytynyt ysiluokkalainen, joka aikoo päästä hyvään jatko-opiskelu paikkaan, mutta silti raivata ajastaan tilaa virtuaalipolleilulle ja ehkä tulevalle hoitohepalleen. Tällä hetkellä nousemassa ehkä yksi pieni siittola-projekti, joka ei kovinkaan veisi aikaani.
NäyttöjäEnsimmäinen hoitotarina, entisen poniori hoitsuni kanssa.”Mihin minä olen taas oikein lupautunut? Kysymys, joka on pyörinyt päässäni viimeiset kymmenen minuuttia ja tulee vähintään pyörimään seuraavat viisi kilometriä. Olin siis lupautunut hoitamaan yhtä maailman melkein iso egoisinta ponia. Tämä ”herrasmies” oli noin 135 senttinen knapstrupinponiori, jonka ulkomuotoon ei voinut olla ihastumatta. Kun huomasin Apachen alias Apen olevan vailla hoitajaa, oli köyhän opiskelijan pakko ryhtyä kuskaamaan itseään kahdenkymmen kilometrin päähän kodistaan. Sinne menivät rahat, pakoputkesta taivaalle. Mutta minkäs teet, kun nappisilmäinen Peppi Pitkätossu poni tapittaa sinua kuvastaan.
Istuin siis tuliterän mautoni ratissa, suuntana Salmelan ratsutila. Olin niin kyllästynyt isoveljeni mopoon, jonka piti olla mukamas luotettava. Mitäs jätti minut pari, tai parikymmentä kertaa tienpäälle. Onneksi ”ahkeralla” marjankeruulla ja siivoamisella sain kerättyä tarpeeksi rahaa mauton ostoon, iskä kyllä sponssas hieman. Nyt siis jo viikon vanha silmäteräni pääsi tähän mennessä pisimmälle matkalleen. Onneksi oltiin hankittu navigaattori, olisin muuten ollut aivan hukassa.
Kylie Minoguen Timebombin soidessa NRJ.ltä ja itse hurjasti popittaen pysäköin mautoni Salmelan pihaan. Voi kuinka suloinen paikka! Oli ensimmäinen ajatukseni, joka tallista nousi mieleen. Sammutin hyrräävän koneiston ja astuin mautostani ulos. Painoin oven visusti kiinni ja heitin avaimet reppuni pohjalle. Kävelin kohti olettamaani tallirakennusta. Kauempana huomasin hevosten tarhat. Lähimpänä tallia oli muita poneja, ISO hevonen ja kauimpana tarhassa telmi itsekseen pieni ja pilkullinen poni. Syön hattuni jos tuo ei ole Appe. Mietin mielessäni ja astuin ensimmäisestä avonaisesta ovesta sisälle talliin.
Ensimmäisenä – talliin astuttuani kuuloni valtasi iloinen puheensorina. Uteliaana tyttönä puikkelehdin lähemmäs ääntä ja viimein edessäni oli ovi Varustehuone. Painoin korvani ovea vasten kuunnellakseni lisää, sillä en pienen ujouteni takia uskaltanut avata ovea. Hyppäsin noin puolenmetrin päähän ovesta, kun kuulin jonkun kävelevän sitä kohti ja esitin tulevani vasta ovea kohti. Ovi aukeni ja minua ehkä viisi senttiä pidempi nuori nainen katsoi minua hieman kummissaan. Virnistin niin kivasti kuin pystyin ja huikkasin hänelle moikat. Nainen esittäytyi heti tallinomistajaksi, Nataliaksi ja pitihän minunkin pienoinen esittely itsestäni selostaa. Kuulumisetkin vaihdettiin ja tämän jälkeen Natalia kehotti minua kyselemään Marcolta Apesta, sillä hänellä oli hirmuinen kiire asioille.
Kävelin hieman vaitonaisesti varustehuoneen nurkassa olevan sohvan luo Marcon katsellessa minua ja istahdin aloilleni. Vieressäni oli todella hyvännäköisiä pikkuleipiä ja nappasin niistä yhden. Mussuttaessani tätä Marco esittäytyi minulle. Ei onneksi niin laajasti ja kiireisesti kuin Natalia, eikä minunkaan tarvinnut laajentaa nimestäni enemmäksi esittelyä.
– Sinä siis hoidat nykyisin meidän oripoikaa, Appea? Kuului kysymys Marcon suusta ja vastasin tälle myöntävästi. Marcolla oli heti antaa minulle Apen hoitopäivis, johon oli rustattu orin perustiedot, hieman luonnetta, sekä hoito- ja ruokintaohjeet. Marco ohjeisti, että siihen kirjaan lisättäisiin kirjoittamalla ja tiivistetysti päivän tapahtumat ja takaa löytyvät taulukot eläinlääkäri ja kengityskäynneille. Hän kertoi minulle oriista niin kattavasti kuin tiesi ja neuvoi minua välttämään tiettyjä asioita ponin kanssa. Vihreät puutarhaletkut ovat ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n pelottavia ja suuret hevostammat ovat maailman kauneinta. Hah, nauroin ajatukselle, yli 170cm puoliverinen hevostamma sekä pieni 135cm Appe ja tulipunainen sydän väliin. Lopuksi Marco pyysi minua avuksi hevosten päiväruokintaan, sillä Natalia oli karannut ostoksille.
Koska keli oli surkea, haimme hevoset sisälle ja ruokimme hevoset karsinoihin. Laitoin ruoat ponitammoille, Siirille ja ylisöpölle Lotelle, haflisruuna Taaville, sekä Apelle. Marco hoiti mieluummin tämän homman Retun kohdalla, hän kertoi, että se ruuna oli hieman piru. Katselin hymyillen Apen ruokailua. Poni söi reippaasti, mutta silti huolellisesti. Marco huikkasi minulle ruokittuaan loput hevoset ja veimme tyhjät rehusangot ja heinäkärrit paikalleen. Nuorukainen kehotti minua lähtemään ratsastamaan kentälle. Otin tarjouksen heti vastaan miettien hieman sitä ratsastusta. Marco kertoi, että Apella ei ole pariin päivään ratsastettu, sopivan ratsastajan puutteen vuoksi, joten nyt olisi korkea aika.
– Kyllähän sille virtaa on kertynyt, mutta juoksuta sitä vaikka aluksi. Marco sanoi naureskellen. Ihan ”kaikki askellajit läpi” ratsastus riittää. Nyökkäsin ja lähdin heti pienen esittelykierroksen jälkeen hommiin.
Kävin vaihtamassa nopeasti hieman vanhemmat ratsastushousut jalkaani ja nappasin ratsastussaappaani, sekä kypärän hanskoineen mukana olleesta repusta. Täytin myös takkini taskut muutamalla leivän palalla. Apen mussutettua vähäiset ruokansa loppuun, kävin hakemassa riimunarun, jolla sidoin oriin kiinni karsinaansa. Pidin tätä parempana vaihtoehtona, kuin käytävälle laittamista, sillä siitähän poni näkisi kaikki tammatkin! Harjapakin haettuani ryhdyin puunaamaan lähes valkoista ponia.
Alkuun harjaaminen oli sitä luokkaa, että Säähän et minuun koske! Tämä on minun karsina ja tänne sinä et tule, minä määrään täällä! Hampaat irvessä ja näillä miettein poni tuli minua ovella vastaan.
– Jaahas, sitä ruvetaan isottelemaan, vai kuinka? Kysyin ponilta ilkikurisesti ja astuin rohkeasti karsinaan. Ori jatkoi irvistelyään, mutta perääntyi tieltäni kauemmaksi. Huomasin, että kun olin rohkea, enkä jäänyt ovelle pelokkaasti seisomaan, Appe tajusi, ettei minulle tarvinnut isotelle. En pelännyt ponia. Moni olisi tässä tilanteessa perääntynyt ovelta tai jäänyt siihen vain seisomaan ja tuijottamaan ponia, mikä lisäsi ponin isotteluhalua. Ojensin käden kohti ponia ja odotin, että se tulisi lähemmäksi. Kun ponin turpa viimein, monen minuutin paikallaan seisoskelun jälkeen kosketti kämmentäni, uskalsin viimein silittää ponia kunnolla.
Hoitaessa ponia, mieleeni muistuikin, että eihän poni ollut ilkeä, vain hieman hankala muiden hevosten läheisyydessä, sekä uusien tuttavuuksien kanssa. Omassa karsinassaan ori oli lopulta todella lempeä. Antoi putsata nätisti kaikki kavionsa, sekä antoi harjata kaikkialta, myös mahan alta ja korvien takaa. Olin todella ylpeä ponista ja mikäs se taskusta löytyikään, pienehkö leivän palanen. Annoin leivän Apelle avonaiselta kämmeneltäni. Kävin nopsasti hakemassa ponin satulan, sekä suitset, mukaani tarttui myös juoksutus liina, sekä raippa. Appe antoi todella nätisti laittaa satulan selkään, sekä kiristää vyön. Aivan tiukimmilleen en vyötä kiristänyt, sillä kentälle olisi vielä aika pitkä matka käveltävä. En vielä uskaltanut nimittäin ratsastaa sinne. Tässä vaiheessa tungin saappaat jalkaani. Minua hieman epäilytti yhtälö uudet saappaat + vesikeli. Nojaa, ajattelin ja vetäisin vetoketjut kiinni. Otin suitset karsinan oven ulkopuolella olevasta koukusta ja heitin ohjat ponin kaulalle. Laitoin myös riimun ponin kaulalle, jottei se karkaa ja tarjosin tälle kuolaimia. Tsädääm, suitset olivat päässä! Kiinnittelin kaikki remmit ja vetäisin hiukseni ponnarille. Kun kypärä oli päässä ja muutkin tavarat mukaan, otimme suunnaksi kunnan ratsastuskentän.
Pihassa alkoi ensimmäiset ongelmat, vaikka kaikki tammat mutustelivat heiniään sisällä. Syyksi paljastui yksin jääminen ja tihkusade. Pysäytin ponin keskelle pihaa ja rauhoittelin sitä. Appe heilutteli päätään korkealla yläilmoissa ja yritti kutsua kavereitaan kimeällä hirnunnalla. Katsahdin kelloon ja olin tyytyväinen, sillä Marco oli sanonut, että tähän aikaan kentälle tulisi toinenkin ratsukko. Joku Emilia puoliverisellään. Nyt ei tarvinnut olla aivan yksin, toivottavasti Appe osaa käyttäytyä. Pian meidän seisoskelumme muuttui pyörimiseksi. Komensin ponia topakasti ja se jäi ihmettelemään minua. Yhtäkkiä takaani kuului naisen ääni.
– Moikka, minä olen Viivi! Eikö tämä poni olekin Appe? Vastasin myöntävästi ja esittelin myös itseni. Tovin juteltuamme saimme päätettyä yhteisin maastolenkin poneillamme, oltiinhan me lähes yhtä rämäpäisiä. Tai, ei voisi sanoa poneillamme Viivin kohdalta, hän hoitaa nimittäin Retua, yli 170cm puoliveristä ”oria”. Viimein alkoi hieman rankempi sade ja Viivi karkasi talliin. Itsehän jatkoin talsimistani jo hieman vattuuntuneen Apen kanssa kohti kenttää.
– Viimein täällä… Huokaisin ja aukaisin kentän portin. Apen vireystaso nousi heti, kun tämä huomasi toisen hevosen kentän kauemmassa päädyssä. Se ponkaisi portista heti kentän puolelle ja vetäisi oikeastaan minutkin perässään.
– Poni! oli ensimmäinen sana joka suustani kuului. Emilia katsoi minua hieman huvittuneesti ja pysäytti hevosensa. Kun viimein sain Apen ”kuulolle” suitsien toisesta päästä, laitoin kentän portin kiinni. Laitoin ohjat leukaremmin välistä ja kaulalle, sekä kliksautin juoksutusliinan ponin suitsiin kiinni. Talutin steppaavan ja kovasti hirnuvan oripojan Emilian ja tämän hevosen luo. Esittelin itseni, sekä ponin pikaisesti ja annoin Emilian jatkaa treeniään Kalle nimisellä ruotsalaisella puoliverisellään.
– Noniin, mitenkäs tätä ajettiinkaan? Lausahdin ääneen aloittaessani juoksuttamisen. Siitä oli aika kauan kun viimeksi juoksutin. Päästin jo hieman rauhoittuneen Apen pitemmän narun päähän ja heilautin hieman raippaa. Kappas, ponihan liikkuu! Totesin mielessäni ja kehuin Appea. Pyysin ponia raville ja viimein laukalle. Vain apuohjat puuttuivat ja maailman hienoimmin liikkuva poni olisi tässä. Toistin saman harjoituksen toiseen suuntaan ja kehuin ponia taputuksin ja parilla leivän kannikalla.
Heitin juoksutusliinan ja raipan kentän ulkopuolella olevan penkin päälle, kiristin vyötä hieman ja valmistauduin nousemaan ponin selkään.
– Ihan lyhyt vartin ratsastus riittää. Sanoin ponille ja nousin tämän selkään. Heti kun Appe tunsi painoni selässään, se suoraan sanoen ampaisi eteenpäin, kylläkin ihan kävelin. Rauhoittelin ponia ja tein muutamia pidätteitä, kunnes lopulta herra suvaitsi pysähtyä. Kehuin ponin ja aloin kiristämään satulavyötä. Vyön kireyden todettuani sopivaksi säädin jalustimet hieman normaalia lyhemmäksi, jotta varmasti pysyisin tämän höyryveturin selässä. Viimein, kun löysäsin ohjaa, Appe aloitti jälleen reippaan kulkunsa. Olin toisaalta tyytyväinen reippaaseen poniin ja annoin tämän jatkaa. Parin kierroksen jälkeen uskaltauduin lyhentämään ohjaa ja pyytämään ponia raviin. Ja taas ampaistiin vauhtiin. Tein paljon puolipidätteitä ja sain kuin sainkin ponin tasaamaan tahtinsa. Kehuin ponia ja vaihdoin suuntaa ravissa. Toiseen suuntaan tein myös kaikenmoisia kiemuroita ja ympyröitä. Tarpeeksi kiemurrettuamme pyysin ponin käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Suunnittelin laukkaa, kun huomasin Viivin tulevan Retu suoraan sanottuna kannoillaan. Nostin pikaisesti laukat kumpaankin suuntaan. Appe oli sen verran väsähtänyt rankasta juoksutuksesta, että malttoi melkeinpä laukata nätisti. Tarpeeksi monien ja hyvien laukkanostojen jälkeen pyysin Appea käyntiin ja annoin tälle pitkät ohjat. Kävelimme reippaasti pari kierrosta kentän ympäri, kunnes lopulta ohjasin ponin kaartoon ja hyppäsin pois selästä. Löysentelin vyötä, sekä nostin jalustimet ja annoin Viiville ja Retulle tilaa kentällä.
Napattuani mukaan juoksutusliinan ja raipan, jatkoin matkaani tallia kohti. Kävely onnistui ihmeen rauhallisesti siihen asti, kunnes astuimme tallin ovesta sisään. Korvia särkevä kimeä kutsuhuuto alkoi siitä. Poni steppasi paikoillaan ja hirnui muille hevosille karsinaansa asti. Vetäisin nopeasti ohjista hieman alaspäin ja sain huudon loppumaan. Purin ponilta varusteet ja harjasin todella hikisen ja märän ponin läpi. Pesukarsinaakin mietin, mutta vihreä letku pelotti minuakin.
– Jos jätetään se toiseen kertaan. Sanoin ponille ja hain täyden ämpärin, sekä pesusienen pahimpien kohtien pesuun.
Kun poni oli puunattu, päätin jättää sen karsinaan kuivumaan, olihan muutkin hevoset vielä sisällä. Käväisin myös nopeasti laittamassa Apen iltaruoat sankoon.
– Litra kauraa, desi kivennäisiä, heinät ne saa itekki, mitta vitamiinia, sekä vielä mitta valkosipulijauhetta, yök! Litra pellavaista vielä turpoamaan ja näin! Sanoin ja nostin sankon pois hiirien ulottuvilta. Kävin vielä pikaisesti sanomassa heipat Apelle ja parille muullekin ponille, joihin törmäsin ja kävin hakemassa reppuni varustehuoneesta. Muistin siinä samalla sitten Apen hoitopäiviksen ja kirjoitin nopeasti päivän pääkohdat. Siistin nopeasti paikat ja kipaisin nopeasti mautooni.”
Pirrustuksia tmv.
i1355.photobucket.com/albums/q704/jemiinan/muut/DSC_0007_zps7b366bd4.jpgKäsin piirretty ja koneella väritetty. Tehty viimevuoden alussa, eli ei mitään hajua onko taito vielä tallessa. Väritys hieman kuusessa.
i1355.photobucket.com/albums/q704/jemiinan/muut/DSC_0033_zpsfe18e680.jpgKuvistunnilla tehty luonnostelu. Kuva otettu huonosti, mutta siis otettu jo tunnilla, en siis ole voinut ottaa uutta. Ja jos kuva nkääntää pystyyn näyttää höpsöltä. Kaveri pikkusen hjelppas peurojen mittasuhteissa.
i1355.photobucket.com/albums/q704/jemiinan/muut/DSC_0145_zps46891a47.jpgKuvistunnilla tehty raapetyö. Taimmainen silmä hieman vammaa, muuten olen todella tyytyväinen työhön! Ja kyseessähän on siis kettu =D
