Lucasin hoitopäiväkirja

[Jassu]

Newell Lucas "Lucas, Luca"

Newfoundlandinponi, ori
Omat sivut

[Hilda]

Syksyn viimeiset auringonsäteet
25.9.2012

- Onko sulla nyt varmasti kaikki mukana? varmisti isä, samalla kun pakkailin tallireppuani.
- Joojoo, enhän mä sinne muuttamassa ole, vastasin ärsyyntyneenä ja sulloin vielä viimeisen parin villasukkia reppuun.
Olin hakenut Shelyesiin hoitajaksi, ja kolme päivää sitten tallin omistajatar, Jassu, oli soittanut, että minut oli valittu Lucasin hoitajaksi. Varmistin, että kaikki oli mukana, sanoin heipat porukoille ja otin pyörän kotitalomme varastosta.
Muutimme Norjaan isän töiden perässä noin kuukausi sitten, ja nyt arki alkoi jo sujua. Äitini on ammatiltaan opettaja, joten sovimme, että kävisin pari ensimmäistä kuukautta kotikoulua, kunnes voisin siirtyä kotikylämme, Svolværin, omalle yläasteelle. Olin kävellyt koulun ohi montakin kertaa, ja ainakaan sen ulkonäön perusteella ei minulla ollut mitään pelättävää, päinvastoin: vaaleanpunainen iso puutalo oikein kutsui opisekelemaan.

Ilma oli kostea ja kylmähkö, puista irronneet lehden kieppuivat ilmassa ja laskeutuivat lopulta maahan peittäen tien melkein kokonaan. Tuuli tuiversi niskaani ja sai lettini lepattamaan vinhaa vauhtia samalla kun pyöräilin mutkaisia ja mäkisiä hiekkateitä pitkin. Matkaa tallile oli vain viitisen kilometriä, joten matka sujui äkkiä ja pian kurvasinkin Shelyesin pihalle. Jätin pyöräni parkkipaikan reunalle, lukitsin sen ja lähdin hyppelemään Jassun talolle päin. Sovimme, että hän näyttäisi hieman paikkoja, jotta voisin myöhemmin puuhailla Lucasin kanssa rauhassa. Olin ottanut ratsastuskypärän ja hanskat varmuudenvuoksi mukaan, vaikka ajattelin aluksi vain tutustua poniin.

Koputin Jassun talon oveen, ja hetken kuluttua räjähtäneen näköinen nainen tuli avaamaan oven.
- Moi, sori, olin juuri nukkumassa. Kauhea päivä takana, olen siivonnut varmaan jokaikisen lantakikkareen koko tallista ja pihamaalta, Jassu selitti kiihtyneenä.
Nyökkäsin hyväksyvästi, Jassu veti päälleen ulkotamineet ja esittelykierros alkoi.
- Tuolla on siis oritalli, jossa Lucaskin asuu, tuolta lötyy lantala ja maneesi, tuolla on tarhat, ja tuolla kenttä... Jassu selitti niin innoissaan, etten kehdannut keskeyttää, ja kysyä selvennyksiä joihinkin sanoihin, vaan nyökkäilin fiksun näköisenä ja seurasin auliisti perässä. Vasta kierroksen lopussa uskalsin avata suuni:
- Eli Lucas tarhataan tonne, sanoin ja osoitin tarhoille päin.
- Ja sen karsina on oritallissa Ruskan ja Vipen välissä? jatkoin.
- Just niin, kyllä sä sen löydät, kun siinä lukee isolla Lucasin nimi. Pätallin ullakolta löytyy oleskelutila, jossa voi kirjoitella hoitopäivyreitä ja jutustella muiden kanssa. Hoitajilla on siellä myös omat kaapit, joissa voi säilyttää tavaroita. Siellä on nyt yksi vapaana Lucasin entiseltä hoitajalta.
- Kiitos paljon, olisin varmaan ollut ihan hukassa ilman sua, kiitin ja kehuin vielä pihan siisteyttä, niin että Jassu oikein säteili ylpeydestä.
- Mä nyt olen semmonen järjestyksen ihminen, kukkapenkin pidän aina siistinä. Tosin nyt se on jo aika kuollut, kun pakkasiakin alkaa pikkuhiljaa tulla. Mutta kiva että musta oli apua, nähdään myöhemmin, moikka!
Jassu meni takaisin kotiinsa, ja minä jäin yksin pihalle. Vilkaisin kelloa, ja totesin, että hevoset olisivat vielä tarhoissaan. Päätin heittää tavarani kaappiin, ja hakea sen jälkeen Lukan tarhasta harjattavaksi.

Tallustin päätalliin ja suunnistin tieni kohti portaita ylös ullakolle. Kaikki kaapit, paitsi yksi, olivat kiinni, joten päättelin sen olevan minulle varattu. Ovi avautui kirskahtaen, ja sisäkyljessä näkyi iso printattu kuva Lucasista ja lukuisia sydämiä.
- Söpöä, mutta ryppyistä, mutisin ja irrotin rypistyneen ja epäselvän kuvan. Päätin tulostaa myöhemmin paremman.
Tungin reppuni kaappiin, laitoin oven kiinni, ja lähdin tarhoille päin. Etsin katseellani Lucasia, ja pian siro ja tumma ponin pää pilkisti esiin puun takaa. Talsin tarhan portille, sammutin sähköpaimenen ja otin Lukan riimunarun tolpasta.
- Hei poitsu, tervehdin ponia samalla kun naksautin narun kiinni sen riimuun.
Lucas seisoi hienosti paikallaan ja kaiveli turvallaan taskuani.
- Haha, tajusit siis heti, että minulla on sinulle jotain, naurahdin ja otin esiin taskunpojalta pienen leivänkannikan.
- Et sitten kerro kenellekään, sipisin ponin korvaan samalla kun sen mutusti tyytyväisenä leipää, ja talutin sen pois tarhasta.

Sidoin Lucasin oritallin käytävällä oleviin ketjuihin, ja lähdin metsästämään sen harjapakkia, joka löytyikin vasta päätallista.
- Justiinsa, tätä mä en kyllä ala joka kerta hakea, kun sitä täälläkin voi säilyttää, sanoin ja laitoin harjapakin pienelle telineelle, joka oli kiinni oritallin käytävän seinässä.
Harjasin Lucasin putipuhtaaksi aloittaen kumisuasta, ja lopettaen pehmeän luonnonharjan vetoihin. Poni seisoi koko ajan rauhallisesti paikoillaan, mitä nyt välillä yritti hamuta harjoja suuhunsa.
- Höpsö, ei sitä voi syödä, naurahdin ja työnsin orin pään hellästi pois.

Päätin jättää ratsastuksen seuraavalle kerralle, joten tyydyin vain taluttelemaan ponia hieman tallialueella. Menimme isontallin vieressä olevalle nurmialueelle, ja annoin Lucasin nyhtätä syksyn viimeisiä heinänkorsia. Aurinko pilkisti jossain vaiheessa näkyviin, mutta katosi samantien pilvien taakse. Pieni lämpö jäi hetkeksi hehkumaan poskilleni, mutta kylmä tuuli vei sen pien mukanaan.
- Siinä menivät syksyn viimeiset auringonsäteet, sano minun sanoneen, puhelin Lukalle ja rapsuttelin sitä sään kohdalta.
Poni pärskähti kuin vastaukseksi, ja hivuttautui hieman eteeenpäin yltääkseen nuupahtaneen näköiseen kasviin.
- Kuules herra, nyt kyllä olemme jos seisseet tässä tarpeeksi kauan, eiköhän lähdetä sisälle lämmittelemään?
Suuntasin tiemme kohti maneesia, joka oli onneksemme vapaana. Sidoin Lukan kiinni tolppaan, millä aikaa raivasin maneesin keskelle neljä puomia ja tein tötteröistä pienen pujotteluradan.
- Se on kuule poniagilityn aika, naurahdin ja lähdin hölkkäämään Lucasin kanssa kohti puomeja.
Poni oli selvästikin ihmeissään, kun juoksin sen rinnalla maiskuttaen, mutta innostui pian ja otti suuria raviaskeleta puomien yli. Pujotteleminen sujui hyvin heti ensimmäisestä kerrasta lähtien, ja lopulta tötteröiden välit olivat niin pienet, että itsellänikin meinasivat mennä jalat solmuun.
Sekoilumme keskeytti maneesin oven avautuminen, ja sisään astui se sama poika, joka oli pyytänyt minua pitelemään Lucasia silloin, kun tulin kysymään hoitohevosta.
- Ihmettelinkin vähän, mikä ihmeen melu täältä kuuluu, mutta nyt ymmärrän, poika sanoi ja katsoi virnistäen, kun seisoin punaisena ja puuskuttavana keskellä maneesia Lucas vierelläni. Marssin samantien kiinnittämään orin kiinni paaluun, ja aloin korjata puomeja sekä tötteröitä pois.
- Jatkakaa vaan, ei mua haittaa, poika sanoi ja istahti katsomoon.
- Me oltiinkin jo lopettamssa, mokelsin ja asetin viimeisetkin tavarat paikoilleen.
- Ai jaaha, no hyvä sitten, että mä pääsen tänne ratsastamaan, kun tuolla tuulee niin pirusti. Mä olen muuten Sven, poika esittäytyi.
- Hilda, vastasin ja nyökkäsin pojalle.
Irroitin Lucasin tolpasta, heilautin heipat Svenille ja menin takaisin oritalliin. Harjasin Lukan vielä kertaalleen pölyharjalla, ja vein sen takaisin tarhaan.
- Nähdään taas, poju! sanoin ja taputin oria pari kertaa kaulalle, ennekuin irroitin riimunnarun.
Lucas ravasi heinäkasan luo, ja alkoi mutustaa ruokaansa.
Palattuani oritalliin päätin vielä lakaista tallin lattian, sillä Lucaksen kavioista oli irronnut varmaan kilon verran mutapaakkuja. Heiluttuani vartin verran harjan kanssa, kävin hakemassa isostatallista vielä kamani, palasin pyöräni luo ja fillaroin kotiin.

Hilda & Lucas 1HM
// Tarina kirjoitettu sairaan aikasin aamulla, enkä oikeen itekään tajua, mistä vetäsin ton poniagilityn mukaan :'DD

[Hilda]

Ärsyttäviä vanhempia & rankkasateita
27.9.2012

Ulkona oli oikea koiranilma, ja jokainen joka uskalsi pistää päänsä ulos ovesta, oli saman tien likomärkä. Minä mukaan lukien.
Pyöräilin kohti Shelyesiä kissanpissalta haiseva tallikenkä jalassani. Maatiaiskissamme Morris oli yön aikana keksinyt uuden hauskan leikin: omistajaperheen kenkiin pissiminen. Jodhpurini lisäksi pilalla olivat äidin parhaat korkokengät, sekä käsilaukku, joka oli sattunut jäämään kenkien viereen lattialle.
- Miten tuo karvainen kapikasa on onnistunut pissaamaan näihin kaikkiin kolmeen? Ihan kuin sillä ei olisi käytettävissä kissanhiekkalaatikkoa! äiti raivosi, ja melkein nosti Morriksen niskavilloista ilmaan.
- Tästä tehdään meille tumput, sanonpahan vaan! äiti jatkoi ja mulkaisi kissaa pahasti.
Tilanne oli aluksi huvittanut minua, mutta ajatus kissanpissaisista tallikengistä ei houkutellut.
- Kai mulla on vielä jossain ne punaiset kumpparit? kysyin ja aloin tonkimaan kenkähyllyämme.
- Nehän olivat varmaan kolme numeroa liian pienet, ei niitä tänne raahattu. Alma serkkusi sai ne, oli mielissään
kun sai vanhemman serkkutytön kengät, äiti sanoi huolettomasti ja näytti unohtaneet Morriksen.
- Kyllä sinä voit ne tallikengät laittaa, kun ovat jo yön yli ehtineet kuivahtaa, isäkin huusi olohuoneesta.
- Just, mä saan laittaa pissaset kengät jalkaan, mutta äiti tietenkin ostaa uudet korkkarit, tuhahdin, vedin tallivaatteet päälleni ja lähdin ajamaan kohtia Shelyesiä.

Kun kaarsin tallin pihalle, oli ulkona täysi hulabaloo meneillään. Jätin pyöräni parkkipaikan viereen, lukitsin sen ja menin katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pihalla oli viitisen ratsua satuloituna valmiiksi, ja tallitytöt juoksivat ympäriinsä vielä kiillottaen hoitohevosiaan. Vieressä seisoi liuta pikkulapsia vanhempineen, ja tajusin, että alkeistunti oli alkamassa. Jassu seisoi iso kansio kädessään, eikä ollut huomaavinaan sadetta.
- Birgit menee Netellä, ja Erika, sinä saat tänään Ellin... Jassu luetteli listastaan.
- Inkeri, hakisitko Netelle vielä riimunnarun, voi olla että pääset taluttamaan, omistajatar jatkoi, ja huomasin pienen ja vaalean tytön livahtavan päätalliin ja tulevan pian riimunnarun kanssa takaisin.
Kun Jassu oli saanut kerrottua kaikille aloittelijoille ratsunsa, joukkio siirtyi maneesiin. Päätin mennä katsomaan, miten tunti sujuisi, joten seurasin porukkaa maneesiin ja istahdin katsomoon.
- Mutta hei, mehän oltais voitu tulla tänne saman tien, eikä kykkiä tuolla sateessa, Jassu yhtäkkiä huudahti ja löi itseään otsaan. Lasten vanhempien myrtyneistä ilmeistä päätellen sama oli käynyt heidänkin mielessä, mutta eivät olleet tohtineet sanoa mitään.
- Hehe, tämmöistä tämä on, kun on nukkunut viime yönä neljä tuntia, Jassu naureskeli ja auttoi samalla yhtä ratsastajista selkään.
- Hilda, tuletko auttamaan Cecilien Lokan selkään?
Kapusin alas katsomosta, ja menin punttaamaan tytön ponin selkään.
- Ootko ennen ratsastanut Lokalla? kysyin samalla kun mittasin jalustimia.
- Enn, Cecilie vastasi ujosti.
- No, nyt sitten saat, hymyilin reippaasti tytölle.
Kiristin satulavyötä vielä pari reikää, jonka jälkeen yksi tallitytöistä ilmestyi paikalle ja lähti taluttamaan ponia uralle. Huomasin Inkerin vielä auttelevan Neten ratsastajaa jalustimien kanssa, mutta kun tämä oli lähdössä taluttamaan Netteä, selässä istuva tyttö alkoi parkua äitiään, joka seisoi maneesin laidalla.
- Mä haluun äitin! tyttö vinkui ja Inkeri näytti hämmentyneeltä.
- Äiti ei voi nyt tulla, Jassu sanoi, mutta tietenkin samalla hetkellä ratsastajan äiti harppoi maneesin keskelle, nappasi riimunnarun Inkerin kädestä ja lähti taluttamaan ponia.
- Anteeksi rouva, mutta Inkeri on Neten hoit.. Jassu aloitti, mutta nainen vain huitaisi kädellään ja sanoi, että hänellä oli ollut poni lapsena ja osasi kyllä huolehtia tyttärestään.
Jassu kohautti epätoivoisena hartioitaan, mutta antoi naisen jatkaa taluttamista.
- Sori, tämmösiä tapauksia on aina välillä, Jassu sanoi Inkerille, ja aloitti tunnin pitämisen.

- Ihme tyyppejä kyllä nuo vanhemmat. Ei tarvitsisi tuoda lastaan ollenkaan ratsastamaan, jos eivät anna edes
hoitajien taluttaa, Inkeri tuhisi, kun katselimme tuntia yhdessä katsomosta.
- Mun äiti oli vähän samanlainen siloin, kun mä olin pieni, sanoin ja hymähdin itsekseni, kun muistin miten äiti oli halunnut varmuuden vuoksi kävellä ponin vieressä samalla kun minua talutettiin.
- Ai hups, sori, Inkeri sanoi ja nolostui hieman.
- Mä oon muuten Inkeri, Neten hoitaja.
- Joo, kuulin kun Jassu käskytti sua, virnistin ja esittelin itseni.
- Mä hain myös Neten hoitajaksi, mutta Lucas mulle kuitenkin valittiin, ja oon tietenkin tosi tyytyväinen siihen.
Sä oot muuten ensimmäinen tyyppi, joka on suuripiirtein samanikäinen kuin mä ja yhtä pieni kokoinen, nauroin.
- Mä en kyllä yhtään tykkää olla tämmöne tatti, mutta minkäs teet, Inkeri tuhahti.
- Mut hei, me ollaan ikuiset poniratsastajat, vastasin virnistäen.
Yleensä en varmaan olisi puhua pukahtanut kenellekään tuntemattomalle, mutta Inkeri oli niin rento, että oli vaikea olla rupattelematta. Kerroin muutostamme Suomesta tänne, ja hieman ratsastustaustastani. Inkeri oli kuulemma myös muuttanut vähän aika sitten Norjaan, ja häntä ärsytti, että hänen isoveljellään oli norjankielinen etunimi, tosin kuin itsellään.
- Sä et arvaakaan, miltä tuntuu, kun omasta nimestä väännetään vaikka minkä näköistä Ingridiä sun muuta, tämä puuskahti.
Nauroin tytön temperamentille, ja pian aiheeksi tuli koulu.
- Sä et muuten ole Svolværin yläasteella, miks? Inkeri uteli.
- Äääh, musta tuntuu, etten osaa tarpeeksi hyvin Norjaa. Äiti on opettaja, joten käyn kotikoulua pari ensimmäistä kuukautta, vastasin.
- Mutta sähän puhut Norjaa tosi sujuvasti, Inkeri sanoi yhtäkkiä suomeksi. - Kannattaa tulla, siellä on ihan sika kiva tunnelma. Maikat on nyt vähän semmosia, you know, mutta yhteishenki on hyvä, ja
koulurakennus tosi viihtyisä! Inkeri vakuutteli, ja sai minut harkitsemaan vakavasti kouluun siirtymistä.
Pian oli alkeiskurssilaisten laukkaamisen vuoro, ja Jassu huusi Inkerin taluttamaan. Ilmeisesti Birgitin äiti ei ollutkaan niin kaikki tietävä, että sai ponin laukkaamaan. Tai ehkä vain kunto otti vastaan...

Kun jokainen oli vuorollaan päässyt kokeilemaan laukkaamista, ratsastajat menivät vielä pienen matkaa ravia ja hidastivat lopulta käyntiin. Ponit ohjattiin maneesin keskelle riviin, alkeiskurssilaiset tulivat pois selästä ja hoitajat lähtivät taluttamaan poneja päätalliin.
- Mä meen nyt laittamaan Lucaksen valmiiksi, sanoin Inkerille ja lähdin metsästämään oria tarhasta.
Kuten arvata saattaa, kaikki tarhat olivat täydellistä mutavelliä, myös Lucaksen tarha. Kytkin sähköpaimenen pois päältä, otin tolpasta riimunnarun ja lähdin hyppelemään kohti ponia. Kuivia kohtia löytyi ehkä neljä, joten sain ottaa jättiloikkia, ennen kuin pääsin ponin luokse ja sain sen kiinni.
- Heissan ponuski, sut pitää opettaa tulemaan luokse kutsusta, niin ei tarvitse selviytyä tämmöisen mutaviidakon poikki, tervehdin Lucasta ja talutin sen oritallin pesukarsinaan. Avasin sadeloimen lukot, ja heitin sen telineelle kuivumaan. Huuhtelin pelkiltä ruskeilta mutakasoilta näyttävät
kaviot sienen avulla, jonka jälkeen talutin Lukan tallin käytävälle ja kiinnitin sen ketjuilla kiinni.
Toissapäivänä jättämäni Lucaksen harjapakki löytyi samasta kohtaa hyllyltä, mihin olin sen jättänytkin ja aloitin
ponin puunaamisen. Kun puhdistin orin kavioita, talliin astui tyttö nuoren pohjoisnorjanponin kanssa.
- Tuut tuut, Ruska tulee! tyttö naurahti, ja seisahtui odottamaan, että sain väistätettyä Lucaksen käytävän toiseen laitaan.
Tyttö talutti ponin ohitsemme, ja vei sen Ruskan karsinaan. Otettuaan riimun ja narun pois ponin päästä, tyttö jätti ne koukkuun ja käveli ohitsemme ulko-ovelle. Ennen kuin hän astui ulos sateeseen, tyttö kääntyi meitä päin ja kysyi:
- Sähän oot Hilda, eikös?
Nyökkäsin ja tyttö esitteli itsensä Tinjaksi. Sitten ulko-ovi narahti kiinni, ja olimme taas kaksin tallissa. Tai siis kolmisin, jos hermostuneita kiljahduksia päästelevä Ruska laskettiin mukaan. Kai se lasketaan?

Kun poni oli kiiltävä kuin peili ja sillä oli varusteet niskassaan, suuntasimme tiemme kohti tyhjää maneesia.
Talutin orin keskelle, kiristin vyön ja säädin jalustimet sopiviksi.
- Yks, kaks, kolme, HOP! ähkäisin ja vedin itseni satulaan.
Lucas seisoi hievahtamatta paikallaan, ja odotti kärsivällisesti, kun ihmettelin maailmanmenoa ponin selästä.
Maiskautin hieman, jolloin poni lähti liikkeelle ja ohjasin sen uralle.
Kymmenen minuutin köpöttelyn jälkeen kannustin ponin raviin. Orin askeleet olivat ihana pehmeitä ja siroja, niin ettei minun tarvinnut tehdä juuri muuta, kuin pysyä selässä. Teimme kolmikaarista kiemurauraa vaihtaen aina suuntaa. Lucas oli energinen, ja innostui aika ajoin esittämään formulakuskia. Pian muutin tehtävää, ja aloin vääntelemään ponilla pohkeenväistöä. Ori väisti ihan hyvin, oli tosin aluksi sitä mieltä, ettei sillä ole koskaan moista tehtykään, mutta muistuipa pian tuokin taito. Ennen laukkaamista annoin ponin kävellä hetken aikaa vapain ohjin. Teimme lyhyille sivuille laukkaympyrät, ja pitkillä sivuilla hidastimme raviin, kunnes nostettiin uusi laukka kulmasta. Lucas nosti laukat hyvin, paria kertaa lukuun ottamatta tuli oikea laukka pelkillä painoavuilla. Loppuravit menin kevyessä istunnassa, jolloin poni venytti kunnolla eteen ja alas. Loppukäynnit, alas satulasta ja Lukalle iso kiitos. Talutin orin takaisin talliin, otin varusteet pois ja harjasin vielä kevyesti pölyharjalla. Kello näytti jo kahdeksaa, joten jätin Lucaksen karsinaan mutustelemaan iltaheiniä.

Käväisin vielä katsomassa, olisiko ihmisiä päätallin oleskelutiloissa, ja sieltähän ne kaikki löytyivätkin. Ullakko oli tupaten täynnä höliseviä tallityttöjä ja -poikia, jotka söivät eväitään ja kirjoittivat hoitopäivyreitään. Huomasin Inkerin istuskelevan penkillä ja änkesin ahterini hänen viereensä.
- Moi, tämä moikkasi ja alkoi selittämään, miten samaiset kauhuäiti ja -lapsi olivat halunneet laittaa Neten keskenään pois.
- Siis totta kai ne sen pois saa laittaa, mutta olivat kyllä niin pirun ärsyttäviä, Inkeri tuhahti.
- Mites toi alkeiskurssi muuten nyt oli, eikös sen kuulu olla maanantaisin? ihmettelin.
- Jassu oli perunut sen maanantain tunnin ja siirtänyt sen tälle päivälle, emmä tiiä, jotain se sekoili niitten aikataulujen kanssa.
- Ai minkä kanssa mä nyt olen töpeksinyt? Jassun varjo ilmestyi yllemme.
- Ei me tässä mitään, kunhan puhutaan tosta alkeiskurssista, Inkeri vastasi nolona.
Koko taukotupa oli muuttunut hiljaiseksi, ja kaikki odottivat, miten univelkainen tallin omistajatar alkaisi pillittämään siitä, että oli huono ihminen ja jonkun muun pitäisi alkaa johtamaan Shelyesiä. Mutta Jassu alkoikin nauraa hohottaa hullun professorin naurua, jolloin varmasti kaikille selvisi, ettei tällä ollut kaikki muumit laaksossa.
- Te ootte kyllä huvittavia, Jassu sanoi voipuneesti ja hävisi portaat alas päätalliin.
Nyt oli hoitajien vuoro nauraa.
- Toi on kyllä yks hullu, Tinja nauroi.
- No eihän se sille mitään voi, että se on nukkunut niin vähän viime yönä, joku vastasi vedet silmissä.
- Mites se nyt niin, et kai sä vaan ole häiriköinyt Jassu parkaa yöllä, ethän Meeba, Inkeri kysyi ja katsoi muka tuimasti äskeistä puhujaa.
- No en todellakaan, Meeba vastasi ja kertoi, että joku oli kuulemma soittanu häirikköpuheluita Jassulle koko yön.
- Ja toi hysteerikko tietenkin luuli, että siellä oli joku hullu murhaaja, ja se istu koko loppu yön pesäpallomailan kanssa keittiö pöydän ääressä.
Silloin minäkään en enää pystynyt pidättämään nauruani, vaan räkätin muiden kanssa ajatukselle siitä, miten Jassu nököttäisi pimeässä silmät sirrillään, ja pelkäisi murhaajaa.
- Mut hei, toivottavasti se saa tän yön nukuttua, eihän tästä tuu muuten mitään. Ja tervetuloa Shelyesiin Hilda, Meeba sanoi ja hymyili minulle ystävällisesti.

Kello oli jo puoli yhdeksän, kun sain irrotettua takamukseni taukotuvan penkistä ja hinaamaan sen pyörälleni. Avasin lukon ja lähdin polkemaan edelleen jatkuvassa rankkasateessa kotiin.

Hilda & Lucas 2HM

[Hilda]

Mestarillisia matemaatikkoja
29.9.2012

- Eli, jos mä haluan tietää, mikä on tän luvun prosenttikerroin, mä siirrän pillkua kaks kertaa vasemmalle? varmistin samalla kun tutkailin matikan monistettani.
- Just niin, Meeba vastasi.
- Mitä sä nyt taas selität, sehän on vaan kerran oikeelle, eikä kahta! Ihmekös että Hildan matikan numero on niin alhaalla, kun sunlaiset ihmiset opettaa sitä, Catu sanoi kärkkäästi.
- Sä siirrät tätä siis yhden oike...
- Eikun kaksi kertaa, kaksi! Meeba näpäytti takaisin.
- Älä Hilda kuuntele tota, se on kerran, sano minun sanoneen, Catu jatkoi.
- Voi yhden kanssa... Meeba huokasi.
- Ottakaas nyt hetki, mä tarkistan sen täältä kirjasta, rauhoittelin ja aloin plärätä tiiliskiven kokoista matikankirjaani.
Oli lauantai iltapäivä, ja olin saapunut Shelyesiin keskipäivän tienoilla. Jätettyäni tavarani päätallin ullakolle, kipaisin hakemaan Lucan tarhasta ja harjasin sen pikaisesti oritallin käytävällä. Tämän jälkeen olin palannut taukotupaan pänttäämään matikkaa, sillä minun oli tarkoitus käydä tekemässä maanataina matematiikan koe Svolværin yläasteella. Olin ehtinyt vilaista kirjaa ehkä viiden minuutin ajan, kunnes Meeba ja Catu olivat pyyhältäneet paikalle, ja alkaneet opettamaan minua.
- Se on kaksi kertaa vasem... aloitin, mutta puheeni keskeytti Inkeri, joka rymisteli portaat ylös.
- Lähetäänkö maastoon? tämä kysyi iloisesti.
Katsoin ullakon ikkunasta ulos, ja totesin siellä satavan kaatamalla.
- Ootko tosissas, tuollahan sataa kuin esterin perseestä? Catu ehti vastata ennen minua.
- Teeke vähän hyvää saada raitista ulkoilmaa, lähetään nyt vaan. Aattelin että voitas kiertää Høyerbukta, niin päästäs vähän ihailmeaan järvimaisemaa.
- Siitähän tulee yli kahden tunnin lenkki! Meebakin ihmetteli.
- Ääh, ei se haitaa, tulkaa nyt pliis mukaan, Inkeri vonkui.
Ajattelin kylmää syystuulta niskassani ja hyrisin jo valmiiksi.
- Emmä nyt tiiä.. emmin, mutta Inkerin koiranpentuilme vei voiton.
- No okei, lähetään sitten. Mutta käydään kysymässä Jassulta, voitasko me lainata jotain sen vanhoja villapaitoja, koska mulla on vaan tää huppari ja tuulitakki mukana, asetin ehdot, jolloin Inkeri oli jo kipaissut Jassun talolle kerjäämään lumppuja ja palasi pian takaisin kasa pitkiäkalsareita ja villapaitoja mukanaan.
Pian me kaikki neljä, Inkeri, Meeba, Catu ja minä, olimme verhonneet itsemme totaalisesti erilaisiin rääsyihin ja yritin lopuksi vielä tunkea tuulitakkini vaatteiden päälle. Vetoketju antoi juuri ja juuri periksi, ja tunsin itseni isoksi makkaraksi, jonka päällä oli muovinen kuori. Haimme hoidokkimme tarhoista, tosin Meeba haki Ellin ja Catu Jassun luvalla Brellan, laitoimme ne kuntoon ja starttasimme maneesin vierestä.
- Järjestys olis varmaan paras sillai, että me mennään Ellin kanssa ekana, sitten tulee Brella ja Catu, sit Inkeri Netellä ja vikana Lucas ja Hilda. Eihän Netellä oo kiimaa? Meeba sanoi ja osoitteli raipalla, minne kenekin pitäisi mennä.
- Ei kai... Inkeri vastasi epävarmana.
- No hyvä, kyllä Hilda sen poissa Neten kimpusta pitää. Meeba naurahti ja joukkio lähti liikkeelle.

Kun olimme kulkeneet vartin verran tietä pitkin, alkoi Brella, ööh brellamaiseen tapaansa, leikkimään ratsastajan kustannuksella.
- Voi jumalaati, ku tää poni tekee mut hulluks, Catu kirosi Brellan selästä.
Poni oli ilmeiseti päättänyt pelätä tien vieressä olevaa puukasaa, johon metsämiehet olivat keränneet risuja ja kaatuneita puita.
- No niin, etiäpäin Brella, Catu maiskautteli ja sai vastaukseski pari pukkia.
- Sä et kyllä tommoseks ala, sanonpahan vaan, nyt ETEEN! Catu sanoi reippaasti ja antoi ponille reilusti pohkeita.
Brella uskoi saavansa jonkin näköiset laukkapohkeet, sillä pian ratsusta ei näkynyt kuin pieni piste tien päässä ja satulassa huutava Catu, joka yritti kaikinvoimin hidastaa ponia raviin.
- Pitäsköhän meidän käydä kattomassa, ettei Catu vaan ole lentänyt minnekään pusikkoon, Inkeri kysyi huolissaan, joten ravasimme siistissä jonossa sinne päin minne, Brella ratsatajineen oli kadonnut.
Tulimme tien päähän, ja näimme maassa selvän kuopan, johon Catu oli ilmeisesti tippunut. Maasta lähti pienoinen raahautumisvana kohti metsää, ja sieltähän Catu löytyikin, totaali märkänä ja naama mudan peitossa.
- Phytyih, Catu köhiskeli ja tämän suusta lensi sammalta sekä hiekkaa.
- Se kirottu poni lähti tonne päin, Catu sanoi ja osoitti syvemmälle metsään.
- Heitti mut tiellä selästään, mutta jäin sitten kiinni jalustimeen ja raahauduin tänne. Ai saakeli, ku tossa oli kanto, ja mä tärhdin suoraan siihen.
Hyppäsin Inkerin kanssa pois ponien selästä ja autoimme Catun pystyyn.
- Ei kai sattunut pahasti? huolehedin ja pudistin mutaa Catun vaatteista.
- Määrittele sana pahasti, tämä vastasi ja lysähti voipuneena kannolle istumaan.
- Sä voit ratsastaa Lucalla takaisin Shelyesiin, jos et jaksa enää maastoilla, lupasin.
- Pyh, oon mä pahempiakin kolahaduksia kokenut. Kerrankin kun hyppäsin Lokalla... Catu aloitti, mut Meeban huuto keskeytti tytön satutuokion.
- Brella on täällä! Meeba ääni kuului metsästä.
Catu jäi pitämään tiellä seisovia poneja, ja minä ja Inkeri lähdimme paikantamaan Meebaa, joka oli lähtenyt Ellin selässä etsimään kadonnutta issikkaa.
Tulimme Inkerin kanssa pienelle aukiolle, jossa Meeba seisoi ohjansa katkonnut Brella ja Elli vierellään.
- Olisittepa nähnyt, kun Brellan ohjat oli sotkeentunu puuhun ja se oli ihan paniikissa, kun ei päässyt irti. Hyvä ettei käynyt pahemmin. Mites Catu? Meeba selitti järkyttyneenä.
- Se läsähti suoraan kannon päälle, varmaan lähti ilmat pihalle, mutta muuten kai ihan ok, selitin.
Palasimme Catun luokse, ja kyselimme huolestuneena, pitäisikö meidän palata takaisin Shelyesiin.
- No ei helvatussa, en mä nyt kuolemassa ole, kunhan vähän rintaa jomottaa, tämä vastasi ja ponkaisi itsensä takaisin Brellan selkään.
- Menit sitten ohjat rikkomaan, lurjus! Tästä ei Jassu tykkää, sehän tietenkin syyttää mua, eikä sen omaa herkkupossukkaa Brellaa, Catu tuhisi.
Vaihdoimme järjestyksen niin, että Catu meni Brellan kanssa jonon hännille ja minä sekä Lucas Ellin taakse. Matka saattoi jatkua, tällä kertaa jonkin aikaa rauhallisissa merkiessä.

Sade oli jo tyyntynyt pieneksi tihutukseksi, kun Shelyes alkoi jo pilkotaa metsän takaa. Olimme kaikki lopen uupuneita, sillä Brella oli kenkkuillut laukkasuorilla, ja olimme päässeet jokainen testaamaan taitojamme ponin selässä. Lopulta päädyimme siihen järjestykseen, että Inkeri ratsasti Brellalla, minä Netellä, Catu Lucaksella ja Meeba Ellillä. Juuri ennen Shelyesin pihamaalle saapumista Catu kuitenkin palasi Brellan selkään, jottei Jassu vain luulisi, ettei Catu ollut pärjännyt ponille. Tosin tyttö näytti juuri siltä, kuin tämä olisi raahautunut pitkin kaikkia mahdollisia ojanpohjia ja ryteiköitä. Ja niinhän se vähän olikin. ( ;

Hilda & Lucas 3HM

[Jassu]

Hilda ja Lucas join-up -harjoituksen jälkeen.

// Lisäsin nyt tännekin (:

[Hilda]

Ilman satulaa kekkulointia
25.10.2012

- Hyi helvattu kun on kylymä! Inkeri valitti ja veti vielä kolmannen vaatekerroksen päälleen.
- No kyllä sä kohta lämmetyt, kun päästään kentälle tuuppailemaan, vastasin huvittuneena ja vedin itsekin vielä ylimääräisen villasukkaparin jalkaani.
Olimme Inkerin kanssa taukotuvassa valmiina kohtaamaan Norjan alkutalven hirmuisen kylmyyden, kun Catu sekä Vicky tulla pölläyttivät sisään.
- Heii, meettekö ridaamaan ponit? Vicky kysyi Catun kanssa samaan aikaan.
- Joo, kuin nii? kysyin ihmeissäni.
- Voi parkoja, joudutte menemään kentälle, sillä maneesi on varattu, Catu vastasi ilkikurisesti.
- Täh, kuka siellä nyt on? Inkeri kysyi epäuskoisesti.
- Meeba juoksuttaa Danaa, se alotti just. Ja sen jälkeen Jassu menee ratsastamaan Brellan, joten toverit, kenttä kutsuu! Vicky vinkkasi silmää ja lösähti sohvalle istumaan.
- No just, kai se on pakko mennä, sanoin alistuneena ja rymistelimme Inkerin kanssa alas taukotuvasta.

- Missä Lucan satula on? Inkeri ihmetteli, kun saapastelin kentän laidalle poni vanavedessäni.
- Mä päätinkin mennä ilman, kun on niin kylmä. Sitä paitsi mä en oo vielä menny tän kanssa kun vaa satulan kanssa, vastasin ja hyppäsin jakkaran päältä ponin selkään.
- No sit mäkin otan satulan pois, ni voidaan kattoo, kumpi putoo ensin, Inkeri naurahti ja otti Neten satulan pois ja jätti sen kentän aidan päälle lepäämään.

Olimme vasta aloittaneet alkukäynnit, kun Eirik ilmestyi Artun kanssa kentälle.
- Saadaanko liittyä seuraan, poika kysyi virnistäen.
- Totta kai, me ollaan vasta alotettu. Ota säkin satula pois, ni saadaan kunnon skaba päälle, Inkeri vastasi iloisesti.
Erik heitti Artun satulan Neten satulan viereen, pomppasi orin selkään ja ohjasi sen uralle toisten perään.
- Mitä aattelitte tänään tehä? Eirik kysyi.
- Mä yritän saada tän vaan tosi rennoks, oli Jassun mukaan ollut kireä viime tunnilla, vastasin. - Jotain avoja ja sulkuja, ei mitään ihmeempää, jatkoin vielä.
- No just, mä yritän vaan pysyä selässä, Inkeri nauroi.
- No sä et edes tipu korkeelta, kun sä ratsastat tollasella tapilla, Eirik sanoi virnuillen.
- Mut sitäkin nopeemmasta vauhdista, tää ponihan on kauhee raketti, 130 kilometrin tuntivauhtia! Inkeri vastasi muka loukkaantuneena.
- No niin raketit, pitäsköhän alkaa jo ravailemaan, ehdotin.
- Joo, ensimmäinen tippuja tuo huomenna talille jotain hyvää, Inkeri sanoi ja siirsi Neten raviin.

- Sä olit oikeessa, mä oon ihan läkähtyny! Hyvä etten laittanu vielä neljättä puseroa päälle, Inkeri sanoi minulle ratsastuksen jälkeen, kun olimme viemässä hevosia takaisin tarhoihin.
- No mä myös, ja jouduin nousemaan Lucan selkään varmaan kymmenen kertaa uudestaan, nauroin ja napsautin tarhan sähköpaimenen pois päältä.
- Ja muista tuoda huomenna jotain nannaa, muuten me Eirikin kanssa kostetaan sulle! Inkeri virnuili ilkikurisesti.
- No joo joo, mun pitää kyllä pyytää äitiä pyöräyttämään jotain hyvää, mä oon semmonen tumpelo. Ehkä pitäis alkaa harjottamamaan tasapainoa, ni en seuraavalla kerralla oo se, joka tippuu ekana, vastasin ja päästin orin tarhaan.
- Tee vaan jotain mokkapaloja, ei siinä kauan kestä. Eiku, sittenki muffinseja, ei ei, vaan kääretorttua, joo, sitä sä teet..! Inkeri selosti innostuneesti.
- Kääretortut on housuissas! Mennään takas taukotilaan syömään jotain, mä nimittäin kuolen nälkään, sanoin tarmokkaasti, joten lampsimme yhdessä sisälle lämmittämään mikroaterioitamme.

- Kattokaas, sataa lunta! Odelie hihkui tuvan ikkunan äärestä.
- Mehän voitas käydä ajelemassa poneilla pulkkien kanssa, kunhan lunta tulee tarpeeks, Inkeri ehdotti.
- Joo, tosin musta tuntuu että saadaan molemmat kaviosta päähän, jos me laitetaan ne pulkat niiden perään ihan kylmilteen. Varmaan pitäis totutella vähän, ja ajella vasta sitten, vastasin pullaa mutustaen.
- Tuodaan huomenna pulkatkin mukaan, niin päästään heti totuttelemaan. Jassulta varmaan pitäs kysyä lupa, mutta kai se nyt sen antaa, Inkeri jatkoi innostuneesti.
- Onkohan täällä ees mitään valjaita, johon ne pulkat voi kiinnittää? Ku ei me niitä mihinkään satulaan kiinni laiteta, mietiskelin.
- Mä oon milestäni nähny jossain Jassun varustekätköissä pari ponikokosta valjasta, en tosin oo varma, että missä kunnossa ne on, Catu liittyi keskusteluun.
- Mahtavaa, tsekataan huomenna niiden kunto, mut mun pitää nyt kyllä lähteä, kun pitää vielä leipoakin, sanoin ja pakkasin kamani takaisin reppuuni.
- See you, ja muista pulkka! Inkeri huusi, kun astelin portaita alas päätalliin ja sieltä vielä ulos lumisateeseen.

Hilda & Lucas 4HM

[Hilda]

Maastossa köpöttelyä
30.10.2012

hmm.. lucas näyttää vähän aasin ja muulin risteytykseltä..

Käytiin Lucasin kanssa lähimaastoissa vain hieman ulkoilmaa ihmettelemässä, kunnes kaaduin tyylikkäästi pyrstölleni. Jatkettiin vielä vähäsen matkaa eteenpäin, mutta lopulta jalkaa jomotti niin vietävästi, että ratsastin (ilman kypärää, huii!) takaisin Shelyyn oriin selässä.
Huomista vaellusta innolla odottaen! (:
p.s enks ookin hyvä piirtäjä? ;'--D

Hilda & Lucas 5HM

[Hilda]

Tallin joulusiivous

2.12.2012

Pieniä valkeita lumihiutaleita tipahteli taivaalta päälleni, samalla kun astelin taas pitkästä aikaa Shelyesiin johtavaa hiekkatietä. En ollut käynyt katsomassa Lucasta pitkiin aikoihin, selityksinä vanhat "liikaa koulukiireitä" - jurinat. Mutta nyt oli aika tehdä muutos. Selässäni pomppi punainen hevosreppu, jonka olin sullonut täyteen varavaatteita kylmän ilman takia, ja kyllähän sieltä Lucallekin löytyi hieman pikkupurtavaa, ihan näin ensimmäisen adventin kunniaksi. Kello näytti yhdeksää aamulla, joten ajattelin olevani ensimmäisenä paikalla. Luuloni varmistuivat, kuin saavuin tallin pihaan, ja huomasin kaikkialla olevan hiljaista. Kurkkasin talliin, ja totesin Catun hoitaneen hommansa hevosten tarhauttamisen kannalta. Pompin rappuset ylös kerhohuoneeseen, ja pelästyin huomatessani Beatan olevan paikalla.
- No huomenia! tämä huudahti kun huomasi minut, ja lopetti hetkeksi lehden selailemisen.
- Moikka, mä olin ihan varma, ettei täällä oo ketään, naurahdin.
- No mä tulinkin vasta puolisen tuntia sitten. Aattelin eka vähän rentoutua, ja alkaa tekemään sitten tallin joulusiivousta, Beata sanoi.
- Hei great, koska mä aattelin vähän samaa, vastasin innostuneena.
- Sittenhän meitä on jo kaks, pitäsköhän oottaa, että kolmaskin tulee paikalle, ettei ihan niska limassa tartte tuolla raataa?
- Hyvä idea, kai tänne joku vielä puolen tunnin sisällä tupsahtaa, sanoin ja läsähdin Beatan viereen sohvalle.
- Haluutko piparin? tyttö kysyi, ja ojensi minulle ison laatikollisen täynnä pikkuleipiä.
- Nams, ainahan nuo kelpaa, vastasin kiitollisena ja rouskutin samantien poskeen herkullisen, ja vielä lämpimän piparin.

Seuraavaksi tallille saapui Thea, mutta tähän kyllä vaadittiin reilu tunti ja yksi kokonainen piparipurkki.
- Vihdoin, me jo luultiin ettei tänne tuu ketään! Beata huudahti ja pomppasi ylös sohvalta, kun huomasi Thean rymistelevän rappuset ylös.
- Mitä te kiljutte? Thea kyseli ihmeissään.
- Me aateltiin tehä tallissa joulusiivous, ja tarvittiin siihen vielä kolmas tyyppi mukaan, ja nyt sä olet täällä, että päästään kunnolla vauhtiin, selitin innoissani.
- Ootitte, että tuun tänne teidän kanssa orjailemaan? Thea kyseli nauraen.
- Camoon, yhteiseks hyväks, Beta maanitteli.
- No okei okei, heitän vaan nää kamat kaappiin, ni aletaan siivoomaan, Thea suostui.

- No niin, Catu on siis jo siivonnut karsinat ja lakaissut käytävät. Meille jäis siis oleskelutilan siivous, ikkunoiden hinnakus rätillä, vessan jynssäys, satulahuoneen järjestäminen, rehulan siistimisen ja tallin koristelu. Toimistoon ei ehkä kannata koskea, tai Jassu saa slaagin, kun ei löydä mitään, nauroin.
- Okei, mä voin vaikka lähtee pesemään vessaa, se on muutenkin mun homma kotona, Beata virnisti.
- Hyvä, mä voin sitten tsekata noi ikkunnat ja sen jälkeen siivoilla rehulassa, Thea sanoi.
- Mä meen sitten järjestelemään oleskelutilaa, totesin.
- Laitetaanko vähän joulumusaa? Thea kysyi, ja kopeloi kännykkänsä taskustaan esiin.
Tyttö näpräsi kosketusnäyttöä jonkin aikaa, kunnes kaiuttimista alkoi kuulua musiikkia, ja jätti puhelimen yhden kaapin päälle, jotta kaikki varmasti kuulisivat sen.
- Eikun hommiin! Beata sanoi tomerasti, ja lähdimme kukin suuntaamme.

Näin siivoojan silmin oleskelutila näytti aika järkyttävältä. Sohva oli täynnä ruoanmurusia, roskis tursuili karkkipapereita ja sipsipusseja, lattia oli täynnä hiekkaa sekä sulaneita lumikokkareita, ja hoitokaapeista pilkotti ryntättyjä loimia ja muita tavaroita. Ihan ensimmäisenä tartuin harjanvarteen, ja kävin tilan senttisentiltä läpi. Rullasin maton kerälle, ja heitin sen ullakon ikkunasta pihalle. Kokosin kaikesta pölystä ja hiekasta keon huoneen keskelle, keräsin sen rikkalapioon, ja heitin moskan roskikseen. Seuraavaksi vein itse roskiksen, tosin jouduin ensin tappelemaan ulos purkautuvien roskien kanssa siitä, että kuka nyt määrää ja ketä. Lopulta sain tehtyä pussiin jonkinlaisen solmun, joten kipaisin ulos, ja heitin pussin roska-astiaan. Kun olin palaamassa sisälle, huomasin Catun tulevan Jassun talolta kahvikuppi kädessään.
- Huomenia! tämä huusi, ja saapasteli luokseni.
- Pikemminkin hyvää päivää, nauroin.
- No jaa, kellohan on vasta varttia yli yksitoista, Catu vastasi. - Mutta hei, mitäs te oikein teette, kun tallista kuuluu joulumusaa, tyttö ihmetteli.
- Me vähän siivoillaan, virnuilin ja jatkoin matkaani talliin sisälle Catu vanavedessäni.
- Siivoattte!? Tää pitäis kyllä saada ikuistettua, Catu sanoi ja otti kännykkänsä esiin.
Juuri silloin Thea ilmestyi paikalle harjanvarren kanssa, ja yltäpäältä heinänkorsissa, ja Catu sai napsattua kuvan juuri ennen kuin Thea huomasin paparazzin paikallaolon.
- Poista se, POISTA SE! Thea kiljui, ja lähti ajamaan Catua takaa harjanvarsi heiluen.
- Rauhotu hyvä ihminen, rauhotu, Catu yritti vastustella, mutta ei naurultaan saanut puhuttua kunnolla.
Pian molempien tyttöjen kunto loppui kesken, ja he läähättivät tallin lattialla. Minä nauroin vieressä katketakseni, mutta saatuani molemmilta pahat mulkkaukset, päätin että olisi parasta hipsiä takaisin ullakolle siivoamaan, noista kahdesta kun ei ikinä tiennyt.

Siivouksen ja koristelun jälkeen talli näytti, no, siistiltä ja koristeelliselta. Olimme laittaneet tallin ja ullakon ikkunoihin jouluvalot, ja Catu oli hakenut Jassun talolta sähköisen adventtikynttelikön, johon pystyi sytyttämään lamput yksitellen. Olimme käyneet siivoamassa myös oritallissa, ja tietenkin lisäämässä koristeita. Seinillä riippui joulunauhoja, ja ikkunalaudalle laitettiin olkipukki, sekä pieniä punaisia porsaita.
- Olipa työ, Beata huokasi, kun makasimme jälleen, tällä kertaa siistin, oleskelutilan sohvalla.
- Niinpä, nyt ei rento lumimaasto tekisi pahaa, vastasin.
- Hyvä idea, eiköhän lähetä samantien, ilman satulaa vielä! Thea innostui.
- Laiteaan konit kuntoon, ja nähdään kohta tossa ulkona, ok? vastasin, ja lähdimme kukin laittamaan hoitohevosiamme valmiiksi. Ennen kuin lähdin oritalliin, nappasin repustani mukaan vielä Lucasille tuomani omenan.

Kun olin hakenut oriin tarhasta, kävin sen vain nopeasti pölyharjalla ja rätillä läpi. Lucas oli näyttänyt hieman kummastuneelta, kun melkein kuukauden tauon jälkeen vain saapastelin sen luokse tarhaan ja laitoin riimunnarun kiinni sen riimuun.
- Tiedetään, tiedetään, olishan mun pitäny sua käydä edes moikkaamassa, sanoin oriille. - Mutta ehkä tää omena auttais vähän asiaa? sanoin ilkikurisesti, ja leikkasin hedelmästä pieniä paljoja irti.
Rouskuteltuaan palat orin näytti paljon tyytyväisemmältä.
Kummia nuo hevoset.

Kokoonnuttuamme tallin pihalla, hyppäsimme ratsujemme selkään, ja lähdimme matkaan. Kummakseni huomasin Fian alla Neten, jolloin tyttö selitti, että oli kysynyt Jassulta tämä hoitajuutta Inkerin lähtemisen jälkeen. Thealla oli titenkin unelmaponi Kiki ratsunaan, ja Catu tuli mukaan Brellalla, milläs muullakaan. Rento talvimaasto saattoi siis alkaa.

Hilda & Lucas 6HM

[Elena]

2.4.2013
Thö Beginning

Istun autossa hermostuneena ja naputtelen sormillani tyhjää limsapulloa radiosta soivan biisin tahtiin. Katson kulmat kurtussa ikkunasta ulos taloamme kohti ja tuhahdan äreänä. Hemmetti, mihin se yks on jääny.
Pian ovi aukeaa ja varsin stressaantuneen näköinen äiti ilmestyy näkyviin. Tämä juttelee kiivaasti puhelimessa jonkun kanssa ja astelee nopein askelin autolle. Ei aikaakaan, kun Nokia on jo heitetty takapenkille ja auto lähtenyt liikkeelle.
"Nonnih, missäs se sun tallis olikaan?" äiti kysyy hieman pirteämmin ja alan kertomaan ajo-ohjeita.

Kuuntelen pieni hymy huulillani, kuinka radiosta alkaa soimaan lempparibiisini ja hyräilen sen tahtiin. Alan miettimään Lucasta. Olin ollut aivan äimänä, kun olin saanut tekstiviestin Jassulta, jossa kerrottiin päässeeni upean poniorin puunaajaksi. Ensin ajattelin sen olevan aprillipila, mutta koska en ole vieläkään saanut 'Aprillia, syö silliä!' viestiä, olen alkanut jo uskoa viestin olleen totista totta.

Auto pysähtyy Shelyesin parkkipaikalle. Hengähdän nopeasti kiitokset ja lähden ravaamaan oritallia kohti. Tuskin huomaankaan edes avanneeni tallin ovea, kun seison jo Lukan karsinalla. "Morjensta", sanon pehmeästi, melko siirappisesti hymyillen.
Mussukka kohottaa päätään korvat höröllä kuullessaan ääneni, mutta kiinnittää huomionsa pian tallikäytävältä tulevaan kolahdukseen.
Jassuhan se siellä riehuu kottikärryjen kanssa. Nyökkään naiselle ja tämä tulee juttelemaan. Jassu kertoo mistä hoitoponini tarha löytyy ja jotain muuta hoitajien tehtävistä. Hoitoponini, maistelen sanaa suussa. En voi vieläkään uskoa sen olevan totta.
"Kiva saada uusi talliorja tänne", Jassu kommentoi hymyillen ja lupaa etsiä minulle lokeroni avaimen heti kun vain ehtii.
"Toimistossa on vähän.. ööh.. sotkuista, eikä Catua ole opetettu siivoamaan sisätiloja. Niin eihän sieltä löydä mitään mitä haluaisi", omistajatar selittää olkiaan kohauttaen.
"Joo, ei hätää. Ei mulla nyt ollukaan mitään semmosta mukana, mitä vois sinne lokeroon laittaa", lohdutan.

Jassu vaikuttaa silminnähden helpottuneelta, ettei hänen tarvitse lähteä penkomaan toimistoaan nyt. 'Huomenna, mä lupaan!' nainen vakuuttelee ja palaa tekemään sitä mitä ikinä nyt oli tekemässäkään. En voi vastustaa kiusausta, vaan pujahdan Lucaksen karsinaan. Laittaessani ovea kiinni takin taskustani kuuluu rapinaa. Poni alkaa tonkia kiinnostuneena tummalla turvallaan taskuani.
"Heii, älä pölli mun ässä miksejä!" hymähdän ja työnnän oria pois. Rapsuttelen ihanuutta kaulalta. Lasken poskeni ponin säälle, saaden herralta uteliaan hevoskatseen.

Päätän vielä harjatakin Lukan. Viivyn karsinassa melko kauan ja vasta Jassu saa houkuteltua minut tulemaan takaisin ihmisten pariin kaappini avaimilla, jotka brunette löysi kuin löysikin pöydältään.
Otan avaimet vastaan ja päätän käydä nopeasti vilkaisemassa millaisen lokeron omistan - ehkäpä törmäisin muihinkin orjiin.

Elena plus Lucas
yksi

[Elena]

5.4.2013
Pullaponi

Kävin hakemassa Lucasin tarhasta ja päätinpä näppäistä orista vielä kuvankin.

Meni väritys hieman pieleen, huomasin nytten vasta - älä päästä Elenaa piirtämään mitään väsyneenä

Elena plus Lucas
kaksi

[Hilda]

Jälleennäkemisiä
5.6.2013

[/size]

- Mitä ihmettä Hilda, mitä sä täällä teet? Catu henkäisi yhteen ääneen Meeban ja Inkerin kanssa, kun ilmestyin ullakon lepotilaan naama punaisena ja puuskuttaen.
- Hain Lucaksen kakkoshoitajuutta, ja sain Jassulta viestin, että se on Elenalle ok, virnistin ja lysähdin muiden joukkoon sohvalle.
- Ahaa, siitä Jassun salaperäisyys siis johtu. Se sano, että Lucalle olis tulossa toinen hoitaja, muttei kertonu enempää, vaan esitti idioottia joka kerta kun siitä jotain kysy, Catu selitti.
- Tättäräräää, tässä mä nyt olen! Mites tänne, onko tapahtunu paljon?
- Kaks uutta vuonis varsaa Masa ja Noora, jotka tosin myytiin jo pois, uusia hoitajia, erityisesti yks poika, hehe. Mitäs muuta..? Inkeri luetteloi.
- Laskiaisrieha oli talvella, ja perjantaisin on nykyään vakiotunti, ja… niin, onhan tässä ehtiny tapahtumaan aika paljon, mutta kyllä meitä ”vanhoja” tallilaisia vielä on, Meeba julisti ja pörhisti rintaansa.
- Te mitää vanhoja ole, Catu puuttui puheeseen. Minä se täällä vasta oon pyöriny vuodesta kukka ja keppi, tyttö nauroi ja hörppäsi energiajuomaansa.
- Varo vaan ettet ala pärisemään, Inkeri varoitti ja heristi sormeaan.
Catu mulkaisi pientä blondia, ja pian keskustelu siirtyi kesäsuunnitelmiin.
- Mun on pakko henkilökohtaisesti myönnettävä, että en tiedä mitä Jassu on järjestämässä kesäksi, Catu sanoi.
- No voidaanhan me itekin jotain järjestää, hevosten uittaminen vois olla aika kova juttu kuumalla kesähelteellä, Inkeri ehdotti.
- Irtohypytystä vois olla myös, sanoin ja pungersin itseni ylös sohvalta.
- Joo, ja yömaasto vasta oliskin poikaa, Meeba henkäisi innostuneena.
- Jääkää te tänne suunnittelemaan, mä meen hakemaan Lucan tarhasta, naurahdin ja jätin porukan ideoimaan.

Tallin pihamaalla tuoksui kesältä. Heinä, hevosenlanta ja multa loivat kotoisan yhdistelmän, jota nuuhkiessani mieleeni palautuivat ne lukemattomat hevoskesät jotka olin viettänyt leireineen ja kilpailuineen. Tallin ulkoseinässä kiinnioleva mittari näytii 18 astetta, mutta onneksi aurinko lämmitti lisää ja yleensä Norjassa aina puhkuva tuuli oli hetkeksi lakannut. Suunnistin kohti Lucaksen tarhaa, mutta ori ei ollutkaan siellä. Olin juuri lähtemässä laitumille päin, kun oritallin ovesta pilkisti pää.
- Moikka, ooks sä Hilda? tyttö kysyi hymyillen.
- Joo, oon. Kuinka nii?
- Mä oon Elena. Mulla on Lucas valmiiks täällä sisällä.
- Aaa, hyvä. Pelkäsin jo että sitä pitää mennä metsästämään laitumelta, virnistin.
Astahdin tytön perässä talliin, ja näin tutun poninpään pilkistävän karsinasta. Kuului pieni matala hörähdys, kun ori tunnisti minut (tai niin ainakin toiveikkaana ja erittäin vainoharhaisena luulin).
- Heippa poika, sujahdin ponin karsinaan ja rapsutin sitä otsaharjan alta.
- Mulla on vähän kiire, joten aattelin vain harjata sen. Sukulaisen 60-vuotis synttärit odottaa, jipii… Elena hymähti.
- Ääh, sellasta se välillä aina on. Mä olin aatellu juoksuttaa Lucan, että jos laitetaan se yhessä kuntoon?
Puunasimme orin kauttaaltaan, ja samalla höpisimme kaiken mahdollisen niin hevosista, koulusta kuin kesästäkin.
- Hei nyt mun pitää kyllä mennä, pitää ehtiä vaihtamaan vielä vaatteet kotona ennenkuin lähetään, tyttö sepusti, sanoi moikat ja lähti tallista.
Laitoin orille kapsonin, heitin selkään juoksutusvyön, nappasin tallin seinältä juoksutusliinan sekä -raipan ja talutin ponin pihalle. Olin juuri tähyilemässä kentälle, näkyisikö siellä ketään, kun Jassun naama ilmestyi näkökenttääni.
- Tersaus! Kiva että pääsit jos samana päivänä tulemaan, nainen sanoi iloisesti.
Naurahdin, ja selitin kuinka olin viestin saatuani suorastaan juossut tallille. Rupattelimme niitä näitä, ja pian omistajatar kysyi muka kärkkäästi missä tämän pullakahvit viipyivät.
- Saat odottaa että juoksutan eka Lucan, vinkkasin ja lähdin kentälle päin.
- Muista sitten että Lucas menee tänään tunnille! Älä näännytä sitä, nainen huuteli perääni.

Menimme ponin kanssa kentän keskelle, ja yritin ohjata sen kauemmaksi ympyrälle. Orilla oli selvästi juoksutuksen jalo taito hiukan unohduksissa, sillä se yritti aina välillä tulla luokseni kysyvä ilme naamallaan.
- Noh, menehän nyt sinne, yritin epätoivoisesti raipan avulla ohjata.
Kankean alun jälkeen ori sai muistinpalautuksen, ja alkoi kävelemään varsin mallikkaasti ympyrällä. Vaihdoimme moneen otteeseen suuntaan, teimme pysäytyksiä ja kun ori tuntui mukavan herkältä annoin sille luvan nostaa ravin. Ravissa teimme pieniä temponlisäyksiä, käyntiin siirtymisiä ja pysäytyksiä. Ori meni mukavasti, ja kun hiljensin sen vielä viimeisen kerran käyntiin, minusta tuntui että se oli oikeasti kuunnellut mitä pyysin, eikä vain tehnyt asioita automaattivaihteella kuten yleensä.

Kun pääsimme talliin, otin Lucalta varusteet pois ja letkutin sen pesuboxissa. Ori oli hikinen, vaikka olimme työskennelleet pääasiassa käynnissä, eikä laukkaakaan oltu otettu.
- Nyt on ainakin päästetty pahimmat höyryt ulos illan aikuisten alkeis-estetuntia varten, sanoin ja lähdin viemään oria laitumelle.

Päästettyäni ponin toisten joukkoon vhreälle, kipaisin takaisin oleskelutilaan, joka olikin nyt täynnä niin vanhoja kuin uusiakin kasvoja.
Vanhat tutut Emma, Odelie, Thea ja Eirik tervehtivät minua iloisesti, mutta myös pari muutakin tuli juttelemaan.
- Moikka, mä oon Affy, hoidan Arttua.
- Ja mä oon Petter, terve vaan, poika esitteli itsensä.
- Tuolla pöydän ääressä istuva on Ida, ja tuolla sohvalla on Inga-Stina, ja...
Nimet pyörivät päässäni, mutta lopulta olin käynyt tervehtimässä kaikkia, esitellyt itseni ja olin jotenkuten tietoinen kuka oli kuka, ja mikä hevosista oli kenenkin hoidokki. Jäätyäni rupattelemaan hetkeksi aikaa sisälle, kaivoin repustani esille termospullon, jossa oli chai lattea ja pienen rasian, joka piti sisällään kaksi korvapuustia. Kiikutin viemiseni Jassun talolle, mutta koska ketään ei ollut paikalla, ja nainen saattoi huidella ties missä, jätin eväät toimiston pöydälle. Kipaisin vielä hakemassa romppeeni, heilautin heipat kaikille ja poljin kotiin.

Hilda & Lucas 7HM

[Elena]

18.6.2013
Vesipedot

Photo

Elena(n naama) on jotain kauheaa :-DD

Elena ja Luka
kolme

[Hilda]

Lapsuudenystävä
27.6.2013

Olin juuri saapunut Shelyesin pihapiiriin, kun jo koko aamun tummana lymynnyt taivas aukeni ja isot sadepisarat alkoivat takomaan maata. Kiirehdin nopeasti sisälle, ja yllätyksekseni oleskeluhuone oli tyhjä, ja nurkassa lojui vain yksi laukku. Katsahdin kelloa, se näytti puoli yhtätoista. Viskasin evääni jääkaappiin ja kaivoin sadetakin repustani. Heitin sen päälleni ja lähdin metsästämään Lucasta laitumelta.

Matkalla laitumille huomasin Thean ja Kikin, jotka tulivat maneesista.
- Moikka! tyttö heilautti kättään ja suuntasi luoksemme. - Meetkö Lucasta hakemaan?
- Joo, aattelin kävästä maastossa, kunhan tää sade vähän laantuis, mutta pahalta näyttää.
- Ainahan sä voit jäädä mun kanssa mussuttaa sisälle karkkia, Thea nauroi ja talutti ratsunsa talliin.

Harpoin ripein askelin laitummille, nappasin tolpasta riimunnarun ja lähdin etsimään ponia. Luojan kiitos ori ei itsekään näyttävästi pitänyt kaatosateesta, joten hetken sitä huudeltuani se jolkotti luokseni varsin tyytyväisen näköisenä.

Oritallissa kuivasin ja harjasin ponin perusteellisesti. Heitin sille suitset päähän ja satulan selkään ja kurkistettuani ikkunasta ulos, tuumasin sadeloimen olevan vielä paikallaan, vaikka sää ei muistuttanutkaan enää suihkun alla seisomista. Valitsin Shelyesin pihasta lähtevän pienen metsäpolun, jonka kiertämisessä kestäisi puolisen tuntia. Tiheässä sekametsässä sade ei päässyt kunnolla lehvästön läpi, joten säästyimme pahimmalta kastumiselta; tosin aina välillä joku lintu pyrähti pois oksalta, jolloin kaikki vedet valahtivat tietenkin niskaani.

Metsäpolku vaihtui pehmeäpohjaiseksi hiekkatieksi, ja kannustin Lucan ravin kautta laukkaan. Ori tuntui ihanan pehmeältä ja vireältä, aivan kuin se olisi leijunut ilmassa. Tien molemmilla puolilla oli peltoa, mutta kun se kaartoi kevyesti oikeaan, muuttui maisema taas metsäksi. Hiljensin ponin reippaaseen raviin. Pian huomasin tietä vastaan tulevan tutun näköisen kimon puoliverisen, ja sen selässä vielä tutumman, pitkän ja hoikan pojan, jonka hymy vain kasvoi mitä lähemmäksi tulimme. Hiljensi innostuneena hörisevän Lucaksen käyntiin, ja tihrustin edelleen epäuskoisena ratsukkoa, joka oli nyt kymmenen metrin päässä.
- Niklas, ei voi olla totta! kiljaisin, ja pysäytin ratsukon viereen.
- Pitkästä aikaa, poika hymyili.

Tutkailin pojan kasvoja, vaikka olimme nähneet viimeksi varmasti yli kaksi vuotta sitten, tuntui että sama pikkupoika, joka oli naapurissamme asunut, eli jossain jo nyt nuoren miehen sisällä. Vaalea iho ja hiukset, mantelinruskeat silmät, pitkä, mutta lihaksikas vartalo. Huulet paksut ja nenä kuin hyppyrimäki.

- Mitä ihmettä sä ja Dina täällä teette? jatkoin innosta kimeällä äänellä ja tutkailin upeaa tammaa (jonka Lucas selvästikin aikoi iskeä. Minulla oli täysi työ pitää se edes metrin päästä Dinasta).
- Njääh, lukio ei oikeen innostanu, joten tulin tänne. Mun serkut asuu täällä, niillä on hevosia, joten päivät menee lantaa lapatessa, poika nauroi. - Mutta samaa vois kysyä sulta, eli mitä sä täällä teet?
Kerroin muutostani Norjaan ja hoitajapestistäni Shelyesissä.
- Ahaa, nyt tää mystinen Shelyes alkaa mullekin valkenemaan. Serkut toitottaa siitä koko ajan.
- Mutta anna mun nyt kysyä, että mistä lähtien sulla on ollut Norjassa serkkuja? nauroin.
- Äidin sisko muutti tänne joskus, meni norjalaisen landepaukun kanssa naimisiin ja pyöräytti pari kersaa. Oon mä täällä pari kertaa käyny, ja kun serkut puhuu aika sujuvaa suomea, niin mikäs täällä ollessa.

Tuntui helpottavalta nähdä joku suomalainen tuttu, vaikka emme enää olleetkaan olleet kovin tiiviissä yhteydessä kuin silloin, kun olimme parhaita ystäviä lapsena. Kun minulla alkoi yläasteen ensimmäinen luokka, ja Niklas meni ysille, muutti hän perheineen toiselle paikkakunnalle. Ikäeroa oli siis kaksi vuotta, mutta se ei ollut pienenä menoa haitannut. Yhteiset merirosvo- ja keppihevosleikit nousivat mieleeni, ja hymy nousi väkisinkin kasvoilleni. Olimme tehneet kaiken yhdessä, käyneet jopa saman alkeiskurssin läheisellä ratsastuskoululla. Olin ollut viisi ja Niklas seitsemän, kun me ensi kertaa nousimme ponien selkään jännityksestä pihisten. Niklas oli ollut alusta lähtien taitava ratsastaja, kuin satulaan syntynyt, ja olin aina ihaillut hänen vakaata ja rauhallista otettaan hevosiin. Ei siis ollut ihme, kun poika oli 13 vuotiaana saanut upean puoliveritamma Dinan, jonka kanssa Niklas oli alkanut kilpailemaan ahkerasti lähinnä kouluratsastuksen puolella. Sama rauhallisuus ja päättäväisyys näkyi myös kun poika oli tekemisissä ihmisten kanssa. Pelkkä vilkaisu pojan tomeriin silmiin sai jokaisen luovuttamaan vaikka henkikultansa tämän hartioille, enkä itseasiassa ollut kuullut kenenkään koskaan sanovan pahaa sanaakaan pojasta.

- Tuu joku päivä vaikka käymään Shelyssä, ehdotin iloisesti.
Vaihdoimme puhelinnumerot, ja Niklas lupasi tekstata, kun pääsisi tulemaan. Jatkoimme matkaa eri suuntiin, ja poikkesin Lucan kanssa taas pienelle metsäpolulle. Sisälläni kyti lämmin ja onnellinen tunne, sillä poika oli vieläkin yhtä ystävällinen ja hauska, eikä oloaan tämän seurassa voinut tuntea tylsäksi. Naamatauluani koristi ilmeisesti korvasta korvaan ylettyvä hymy, koska kun saavuimme takaisin tallin pihaan, ulkona seisoskelevat Meeba ja Emma virnuilivat, että näytin tärähtäneeltä pelleltä.
- Hahahhaa! Tämä hymy, rakkaat ystävät, on hymy, jonka vain vanha ja tärkeä ystävä voi luoda! ilmoitin juhlallisesti.
- Uuuuuu, Hilda on tavannut jonkun!
Näytin tytöille kieltä, hyppäsin pois Lucan selästä ja talutin orin talliin.

Hilda & Lucas 8 HM

[Hilda]

Verta, hikeä ja heinänkorsia
13.10.2013

- Taivuta, TAIVUTA! Tosta ei tuu yhtään mitään jos Lucas kulkee kaula suorana kuin laama! Inga rääkyi maneesin keskeltä.
Ähisin ja puhisin, taivutin ja väännytin, mutta silti ori tuntui oikaisevan jokaisen kulman ja luistavan tehtävästä kuin tehtävästä. Hiki valui selkää pitkin ja poskeni punoittivat kuin omenat. Kesästä asti kestänyt ratsastustauko oli selvästi tehnyt hallaa. Taidot olivat ruosteessa, eikä mielialakaan hiponut pilviä. Olin juuri karjaisemassa Ingalle takaisin, kun poni vihdoin kulki oikeinpäin muutaman sekunnin ajan.
- Hyvä, nyt nostat laukan, ja jatkat siitä ympyrälle, ja se jatkuu niin kauan kunnes Inga-täti on tyytyväinen.
Laukka nousi kevyesti, ja ohjasin orin ympyrälle. Pari ensimmäistä kierrosta meni hyvää asetusta hakiessa, mutta pian Lucas laukkasi pärskien ja kaula komeasti kaarella, vieläpä oikeaan suuntaan asetettuna. Olin juuri hiljentämässä raviin ja sen kautta käyntiin, kun Inga sanoi haluavansa nähdä saman myös vasemmassa kierroksessa. Huokasin, vaihdoin suunnan ja niin rääkkäys jatkui.

Kun vihdoin talutin Lucan talliin, olimme molemmat hiestä märkiä. Aurinko onneksi pysytteli pilvien takana piilossa, ja tuuli tuiversi viileästi maassa lojuvia lehtiä pyöritellen. Heitin orin kamat pois, ja kävin sen pikaisesti läpi pölyharjalla sekä pyyhkeellä, jolla yritin pyyhkiä pahimpia hikiä pois. Kääräisin ponin vielä fleeceloimeen, ja vein Lucan tarhaan. Vapauteen päästyään se tietenkin kellahti heti piehtaroimaan, jolloin sähköinen fleece veti itseensä kaikki maassa lojuvat heinänkorjet ja muut roskat. No, ainakin olisi myöhemmin tehtävää, kun saisi nyppiä loimen taas puhtaaksi.

Taukotilaan tullessani oli käynnissä jo täysi hulina. Kairan, Viivi, Petter ja Fia suunnittelivat innoissaan maastoreissua lähiyhmpäristöön, ja tutkivat nenät kiinni kartassa, mikä olisi paras reitti jotta kohdalle osuisi mahdollisimman monta laukkasuoraa. Thea, Ida ja Pinja aikoivat mennä hyppimään esteitä kentälle Jemiina henkilökohtaisena puominnostajanaan. Siihen samaan syssyyn itsekin sitten päädyin, kun tytöt kaipasivat valokuvaajaa, ja pian kaulassani killui kolme kolme järjestelmäkameraa suojalaukkuineen. Kun tytöt lähtivät laittamaan ratsujansa kuntoon, jäin Emman ja Catun kanssa mussuttamaan eväitä. Vetäisin laukustani esiin mikropizzan ja karkkipussin, jolloin Catu kiljaisi dramaattisesti.
- Hilda, etkö sä tiedä että urheilijana sun pitäis syödä terveellistä ja proteinipitoista ruokaa, eikä mitään tollasta moskaa? tyttö sanoi ja tökkäsi ällöksyen ruokaani.
- Mä oon niin kaukana urheilijasta, että ei mitään rajaa. Tää on sitä paitsi helppoa ja herkullista, sanoin ja lykkäsin ruokani mikroon.
- Mitäköhän sitten neiti terveellisellä on mukanaan? Emma kysyi sipsejään rouskuttaen.
Catu nappasi repustaan valmislasangepaketin ja esitteli sitä ylpeänä.
- Tässä lukee, että tää on äitien tekemää, joten pakkohan tän on olla terveellistä.
- Just joo, samaa merkkiä kuin tää mun pizza, sanoin ja lätkäisin evääni pöydälle.
Catu näytti luokkaantuneelta, ja viskasi oman annoksensa mikroon.
- Tällä murkinalla mä ainakin pidän linjani kunnossa, tytö sanoi ja keikisteli edessämme suu tötteröllä.
Ja juurikin sopivasti Sven ilmestyi huoneeseen, ja nauraa räjähti Catun ilmeelle.
- Hieno homma! poika sanoi, nappasi kypäränsä kaapista ja katosi.
Sen jälkeen Catu söi ruokansa hiljaa ja varsin tyytyväisenä.

Kentän laidalla sai pysyä liikkeessä, jotta ei jähmettynyt paikoilleen. Tuuli puhalsi niin että hiukset oli irrota päästä, ja kolmen kameran kanssa pelaaminen oli vaikeaa, kun sormet eivät kylmetykseltään tahtoneet totella. Jassu oli jossain vaiheessa ilmestynyt paikalle, ja kuin puoli huomaamattomasti alkanut neuvoilemaan tyttöjä.
- Eieieieiei, Kiki menee kohta läpi siitä esteestä, jos sä et nyt vähän jarruttele! - Vinjaan vähän vauhtia, se tuntuu nukkuvan! - Ja Brellalle nyt jotain tolkkua tohon hommaan, sehän vie sua sata nolla.
Kentän laidalla tuulessa liehuva pressu sai varsinkin Brellassa ja Kikissä aikaan kauhun sekaisia tunteita, ja vähän väliin sain napattua nasevia pukkikuvia. Kukaan ei sentään selästä lentänyt, vaikka moneen kertaa ratsastajat roikkuivat ratsujensa kaulassa, mutta pungersivat itsensä aina takaisin satulaan.
- Ihme apinoita... Jassu mutisi kun hipsi takaisin sisälle kahvia ryystämään, omien sanojensa mukaan kun oli niin herkkähipiäinen, ettei kylmä tuuli sopinut tälle.

Kuuden aikaan illalla, kun olin tekemässä lähtöä, kännykkäni piippasi saapuneen viestin merkiksi. Numero oli tuntematon, mutta tajusin jo ensimmäisestä lauseesta kuka oli kyseessä. Niklas kysyi viestissään, voisiko tulla lähipäivinä käymään, ja vaihtamaan taas kuulumisia. Hymy nousi kasvoilleni, eikä kylmä tuulikaan enää haitannut kun naputtelin takaisin myöntävän vastauksen.

Hilda & Lucas 9HM

[Hilda]

Ponin puunausta ja järkyttäviä löytöjä
14.10.2013

"Valot välkkyvät. Askeleet kaikuvat kylmässä käytävässä. Hengitys huuruaa ilmassa, ja kuu loistaa kelmeästi avoimesta ikkunasta. Se lähestyy. Yksikin virhe, ja koko peli on menetetty..."
- APUA, APUA, APUA! Laittakaa se pois, en kestä enää, pissaan kohta housuun! Summer huusi.
Huokasimme kaikki turhautuneena, ja Inkku napsautti leffan tauolle.
- Tuunko pyyhkimään, vai selviitkö yksin vessassa? tämä kysyi virnistäen.
- Hahahaa, en tajuu miten pystytte kattomaan tota, Summer sanoi ja kampesi itsensä ylös sohvalta.
- Kohta on halloween, pitäähän sitä vähän herätellä tunnelmaa! Elena sanoi ja kahmaisi popcornia kulhosta.
Kun olin neljän aikaan saapunut tallille, paikalla oli vain Janette. Rupattelimme kaikessa rauhassa niin hevosista kuin tallin ihmisistäkin (sain samalla pikainfon uusista tulokkaista), kun Venla ilmestyi paikalle kannettavan tietokoneen ja kauhuelokuvan kanssa. Ulkona sataa tihutti, eikä lämpötilakaan hiponut korkeuksia, joten sohvan nurkkaan käpertyminen kuullosti mukavammalta vaihtoehdolta kuin harmaaseen syyssäähän lähteminen. Olimme juuri linnoittuneet sohvalle kun Shelyes koki yleisöryntäyksen. Petter, Ida, Summer, Elena ja Inkeri tupsahtivat oleskeluhuoneeseen, ja liittyivät hekin seuraan: pian sohvalla röhnäsi kahdeksan ihmistä (kuten kuvitella saattaa, Jassun vanha sohva-raukka oli todella kovilla kannatellessaan ihmisröykkiön painoa), jotka katsoa napittivat hämärässä huoneessa tietokoneen pientä ruutua. Ja kuten aina yleensäkin, jonkun hermot pettivät kesken elokuvan.
- Mä meen talliin puunaamaan Vinjaa, tuleeko joku mun kanssa? Summer kysyi kun veti saappaita jalkaan.
Petter pungersi itsensä ylös ja sanoi puhdistavansa Lokan varusteet Summerin seurana. Nyt kun tilaa oli enemmän, ja tunnelma taas kohdillaan, Inkku napautti leffan pyörimään. Eikä sitä kauaa kestänyt, kun Idakin häipyi maisemista. Pakko oli myöntää, että itsekin olin kiljaista moneen kertaan ääneen, mutta sain kuin sainkin pidettyäni itseni sohvalla koko elokuvan ajan.

Leffan loputtua porukka hajaantui kukin omiin suuntiinsa. Minä ja Elena päätimme puunata Lucaksen perusteellisesti, sillä molemmat olimme tallille tullessamme huomanneet saman; vaikka poni oli väriltään tumma, saattoi mutakerroksen bongata hiukan kauempaakin. Noukimme orin siis tarhasta ja kiinnitimme sen oritallin käytävälle. Aloitimme molemmat kumisualla, ja kävimme ponin kauttaaltaan läpi pyörivin liikkein. Karva ja hiekka pöllysi, kun hullunkiilto silmissämme harjasimme oria. Kumisuan jälkeen minä aloin selvittämään Lucaksen harjaa, kun Elena suti irtolian pois. Loppusilauksena harjasimme orin vielä luonnonharjalla ja pyyhimme lampaansäämiskällä.
- Huh, puoli tuntia siihen meni! Elena huokasi ja istahti käytävällä olevalle jakkaralle.
- Joo, mutta ulkona sataa yhä, ja tän possun tuntien se näyttää pelkältä mutakasalta jo vartin kuluttua, naurahdin.
- Totta, Elena virnuili, mutta päätimme ottaa riskin ja veimme orin takaisin tarhaan.
Oritalliin palattuamme Elenan täytyi lähteä, ja minä jäin yksin siivoilemaan paikkoja. Harjasin tallin käytävän, ja järjestin Lucan tavarat takaisin paikoilleen. Heittäessäni tarvikkeita takaisin orin harjapakkiin, huomasin sen olevan varsin törkyisessä kunnossa, kuten myös muut Lucaksen kamat: harjat olivat karvoja täynnä ja kuluneita, pintelit kuran peitossa ja boxissa lainehti erilaisia kuminauhoja, kyniä, karkkipapereita (mitä ihmettä?!) sekä monen kokoista ja näköistä putelia ja purkkia täynnä kuivunutta tai melkein loppunutta töhnää. Kaivoin kännykkäni esiin, ja helpotuksekseni löysin Elenan numeron. Tekstasin tytölle Lucaksen tavaroiden tarvitsevan pikaista syyshuoltoa sekä päivitystä. Ehdotin siis että kävisimme yhdessä kaupungin hevostarvikeliikkeessä katsomassa uusia kamoja. Törkyisillä harjoilla kun oli vaikea saada puhdas poni.

Palasin takaisin taukotilaan, missä porukka puhui kiihdyksissään elokuvateatteriin pian tulevasta kauhuleffasta.
- Meidän pitää käydä katsomassa se porukalla! Emma ehdotti pöydän äärestä.
- Kuullostaa hyvältä, sanoin ja istuin tytön viereen. - Missä välissä sä tänne tulit? kysyin ja avasin eväsrasiani.
- Mut heitettiin tänne äsken. Nyt on kyllä jo niin pimeää että eihän tuolla näen enää tehä mitään, mutta koska en omista muuta elämää, olihan tänne pakko tulla, tyttö virnisti.
Kello tikitti jo uhkaavasti kohti kahdeksaa, kun tuttu farmarimme kurvasi tallin pihaan. Heilautin heipat, ja hipsin pimeän pihan läpi kyytini luokse. Tuntui aivan kuin joku olisi tuijottanut minua, ja alkuillan kauhunhetket palasivat mieleeni.
- Se on vain elokuva, vain elokuva... mutisin itsekseni ja hyppäsin auton kyytiin.

Hilda & Lucas 10HM VIHDOIN, WOHOOOO!!!!! :---DD