Neten hoitopäiväkirja

[Jassu]

Omat sivut

[Inkeri]

The First Time

23.9.2012

Potkin kiviä soratiellä, ja kävelin tallia kohti vihaisen näköisenä. Pyyhkäisin pitkät hiukseni pois naamaltani, ja vedin pipoa syvemmälle päähän. Alkusyksy Svolværissa muistutti lähinnä Suomen sydäntalvea. Olin varma että kylmä Pohjois – Norjan ilmasto ei vain ollut minua varten, tai oikeastaan, että koko Svolvær tai Norja ei ollut minua varten. En vain kuulunut tänne, vaan edelliseen asuinpaikkaamme Helsinkiin. Piste.

Ensimmäinen koulupäiväkään ei ollut tänään sujunut aivan kuin Strömsössä.
"Mites koulussa meni?" perisuomalainen äitini huikkasi keittiöstä tullessani kotiin.
"P*skasti", olin vastannut vihaisena ja lysähtänyt olohuoneen sohvalle. Äiti oli jättänyt keitoksensa hellalle, ja tullut istumaan viereeni.
"Mitä on tapahtunu?" tuo oli kysynyt epätavallisen huolehtivaisena.
"No ei ne osaa ees lausua mun nimee täällä!" olin huutanut, ja lujaa. "Koetin sanoo niille v***u miljoona kertaa et 'Inkeri', mut ei. Ne vaan sönkkää jotain hemmetin Ingaa ja Ingeriä sinne papereihinsa. Miksen mie voinu saada norjalaista etunimee niinkun Erik? Olisitte laittanu Agatan etunimeks nii olis ollu hyvä."
Erik oli isoveljeni, joka oli aloittanut tänään Svolværin lukiossa. Hänellä ei tulisi olemaan ongelmia elämässään Norjassa, kielen kiemuratkin olivat norjalaisen isämme opetuksesta menneet täydellisesti päähän. Itse en osannut norjaa niin hyvin, että olisin käynyt norjalaisesta, ja ruotsissakin olin ollut aika huono. Ja sitten sillä veljellä oli vielä se norjalainen etunimi.
"No mut onhan Erikinkin toinen nimi suomalainen", äiti oli yrittänyt lohduttaa.
"Ihmisiä kutsutaan yleensä etunimellä", minä olin vastannut myrtsinä. "Agata Inkeri Johansen olis ollu niin paljon parempi tulevaisuutta ajatellen, kuin Inkeri Agata Johansen."
Äiti oli hiljentynyt eikä kumpikaan ollut sanonut enää mitään. Olin noussut ylös sohvalta ja lähtenyt ovet paukkuen huoneeseeni.

Ainoa hyvä puoli Svolværissa - minun kielelläni tuppukylässä, jota se Helsinkiin verrattuna kyllä olikin - oli talli, joka sijaitsi kivenheiton päässä tästä punaisesta omakotitalosta, johon olimme muuttaneet. Shelyes nimeltään, pieni ratsastuskoulu toiminnaltaan. Ilmankos, täällä kaikki oli niin minimaalista, että olisin lievästi sanoen yllättynyt, jos tämänkaltaisessa paikassa olisi ollut samankokoinen talli, kuin Helsingissä.
Olimme käyneet paikassa jo heti alun muuttohälinän jälkeen - varmaan siksi, että porukat halusivat vältellä raivokohtauksiani - ja olin saanut sieltä jo pienen Nette - nimisen shettiksen hoidettavakseni. Onneksi, sillä ilman poneja olisin kuollut tylsyyteen jo ensimmäisen Norjakuukauden jälkeen.

Kylä oli senverran pieni, että jokainen asukas taisi tuntea toisensa hyvin. Ohikulkijat moikkasivat ja hymyilivät iloisesti uudelle tulokkaalle. Oikeastaan aika kodikasta verrattuna Helsinkiin, jossa ihmiset kävelivät kiireisinä ympäriinsä, höpöttäen samalla puhelimiinsa ja selaten iPadejaan. Svolværissa kellään ei näyttänyt olevan kiire minnekään, ja ihmiset juttelivat kasvokkain, eivätkä puhelimen välityksellä. Ihmisten hyvä tuuli sai minutkin hieman hymyilemään jälleen. Ehkä tämä ei olekaan ihan niin paha, ajattelin merituulen pyöritellessä kellastuneita lehtiä maassa.

Vihdoin saavuttuani Shelyesiin, innostuksen kipinä vain kasvoi. Jo pihalla suolaisen meriveden ja pieni kalan haju vaihtui heinänkorsien ja hevosten tuoksuun, jota hengitin sisääni. Eihän tästä voinut tulla muutakuin hyvälle tuulelle. Tallit olivat varmaan joka puolella ihan samanlaisia, ainakin tunnelmansa puolesta.
Astuin ovista sisään, ja näin, yllätys yllätys, paljon tyttöjä sekä poneja. Muutama poikakin vilahti näkökentässäni, ja pakko sanoa, että norjalaispojat ovat melkoisen suloista sakkia. Kysyin suuntaa Neten karsinalle muutamalta käytävällä hengailleelta tytöltä, ja löysin kuin löysinkin perille. Pieni tamma oli juuri yhtä söpö kuin viimeksikin, mutustaessaan päiväheiniään. Avasin karsinan oven ja pieni pää nousi heinäkasasta haistelemaan kuten koirat.

”Öö.. Hej”, joku sanoi yhtäkkiä takanani, ja näin jotenkin tutunnäköisen tytön, mutta en saanut päähäni, missä olin hänet nähnyt. Hän oli minua ihan hieman pitempi, ja suunnilleen saman ikäinen.
”Hej”, vastasin tytölle. Tyttö esittäytyi Emmaksi, ja alkoi puhua jotain norjaksi. Sain hädin tuskin selvää tuon nopeasta puhetahdista, mutta yritin parhaani mukaan.
"Ooksä Inkeri?" hän kysyi.
"Joo, mist arvasit?" ihmettelin. "Ja onnittelut, oot eka ihminen täältä, joka osas lausua mun nimen oikein."
"Sillä mä vaan, et taidetaan olla samalla luokalla", toinen naurahti.
"No ilmankos mä katoin, et oot jotenki tutun näköne", virnistin. "Ja sori muuten tää mun norja, en oo mikään hyvä.."
"Ootko just muuttanu?" Emma kysyi.
"Joo.. Iskä on täält kotosin ja se on uhannu koko mun pienen iän et me muutetaan tänne joskus.. Ja täällä sitä sitte ollaa", kerroin Emmalle.
"Mistä päin te sitte tuutte?" tyttö jatkoi haastatteluaan.
"Suomest, Helsingist jos tarkkoi ollaan", hymyilin väkinäisesti, vaikka oikeasti Helsingin ajattelu ei hymyilyttänyt yhtään.
"Oikeesti? Sä oot siis niinku puoliks norjalaine?"
"Jep", sanoin ja silittelin Netteä.
"Wau! Vähä jännä", Emma sanoi ihaillen.
"Mitä jännää siinä o?" ihmettelin huvittuneena.
"Emmätiiä.. Se ny vaa on jotenki.." tyttö nauroi.

Pian löysimme itsemme lapioimassa miljoonia lantakikkareita maneesista, ja ihmettelemässä, miten talliorja - nimellä jo tuntemaan opittua Catua ei oltu patistettu hommaan.
"Näit on tääl ihan liikaa", huokaisin ja nojailin talikkoon. "Mä voin toimii työnjohtajana ja hoitaa aivotyöt, nii tee sä ne raskaat työt."
Ehdotukseni ei kuitenkaan mennyt Emmalle läpi, harmi vain.
"Ehehee. Talikko heiluun!" blondi patisti.

Aika pian sen jälkeen, kun maneesi olimme saaneet viimein maneesin siistiksi - ja Jassulta tunnustusta hyvin hoidetusta hommasta, hehe - päätimme lähteä kotejamme kohti. Sain tietää, että Emma asui lähes naapurissamme, onneksi, sillä saisin hänestä varmasti talli - ja koulumatkaseuraa useasti. Nettekin vaikutti kivalta, koko Shelyesin tallista puhumattakaan. Ehkä elämä Norjassa ja norjalaisena ei sittenkään olisi niin kamalaa, miltä se aluksi oli tuntunut.

Inkeri med Nette 1HM

[Jassu]

Otahan poni omena!


Inkeri tarjoamassa omppua ponille tunnin jälkeen.

Muuten vaan -EP Inkerille (: !

[Inkeri]

Pitkästä aikaa

17.10.2012

Hävetti. Hävetti ihan mielettömästi. Olin käynyt Shelyssä kerran. Ja olin sentään hoitaja. Omatunto soimasi pahemmin kuin ikinä ennen, sillä hyvä jos muistin, miltä puunattavani näytti, tai mikä sen nimi oli. Emma oli minua yrittänyt koulussa saada monia kertoja mukaansa tallille, mutta olin aina sanonut jonkun (teko)syyn, jonka takia en ollut päässyt. Ei sillä, että minulla olisi ollut jotain tallilla käymistä vastaan, mutta en vain ollut jaksanut. Eikä Emmakaan enää muutaman yrityksen jälkeen jaksanut enää maanitella, emmekä olleet edes puhuneet hirveästi muutenkaan. Nyt oli siis aika tehdä myös jäätyneistä väleistämme loppu.

Muistini alkoi palautua, kun näin tallirakennuksen, tarhat ja kaiken muun edessäni. Juoksin sisälle talliin, saaden tallipihaa haravoineelta Catulta huomautusta asiasta. Kun huikkasin tälle nopean tervehdyksen vastaukseksi, tyttö pyöräytti silmiään ja jatkoi vaaleatukkaisen pojan kanssa jutustelua ja haravointia. (Lue: haravaan nojailua.)

Rauhoituin hieman, ja maltoin jopa kävellä innosta kihisten Neten karsinalle. Siellä se mussutti tyypilliseen ponimaiseen tapaansa heiniä, aivan mutaisena. Poni oli varmaan juuri haettu tarhasta, ja seisoi karsinassaan ikäänkuin vihjeenä hoitajalle, että harjaus - tai imurointi - olisi suotavaa. Siispä hain Neten harjat, ja aloin pyörittelemällä kumisukaa irrottamaan mutaa ponin jo paksuuntuneelta karvalta.
"En ees haluu tietää millanen sää oot talvisin!" huokaisin, ja pyyhkäisin otsaani, vaikken ollutkaan yhtään hikinen. Sopivaa lämmittelyä, ulkona kun oli varmasti hyytävin syyskeli ikinä. Sen seurauksena yskä ja sen paras kaveri valuva nenä eivät jättäneet minua minuutiksikaan rauhaan.

"Mooi!" kuulin pirteän äänen takaani. Säpsähdin ja käännyin ympäri. Takanani, oikeastaan edessäni seisoi pyöreät silmälasit omaava tyttö, pitkillä ruskeilla hiuksilla. Tyttö oli tuttu, mutta en millään saanut päähäni hänen nimeään. Hieman nolona ja punastellen kysäisin sitä tytöltä, joka naurahti ja esittäytyi Hildaksi.
"Ja sä olit Inkeri, eiks nii?" hän vielä varmisti, että puhui oikealle henkilölle.
"Jep", naurahdin.
"Sä et ookkaan kauheesti täällä käyny viel, vai?" Hilda kysyi, hieman ujostellen.
"Joo, en oo.. Ollu kokeita ja kotisäätöö nii paljo.."
"Ai mitä kokeita, en mä oo kuullu mistää kokeista", Emma nauroi tullessaan paikalle, hedelmäkarkit mukanaan.
"No onhan meil ollu täs kokeit!" sanoin hieman loukkaantuneena. Ikäänkuin Emma yrittäisi jotenkin saada minut näyttämään Hildan edessä valehtelijalta, ja muuten vaan tosi laiskalta tyypiltä, mitä kyllä olinkin, mutta ei sen puoleen.
"Nii, pari", Emma sanoi, ja tunki lisää karkkeja suuhunsa. Hilda näytti hieman hämmentyneeltä, ja meinasi ilmeisesti sanoa jotain, mutta piti asian kuitenkin omana tietonaan.
"No mie en oo mikään hyvä koulussa, ja pitää lukee vähän enemmän et saa ees kaseja tai jotai", vastasin blondille, joka ilmeisesti oli oppilas, joka saavutti hyviä tuloksia vähälläkin lukemisella. "Ja huomautan, et en edelleenkään osaa norjaa nii hyvin, et ymmärtäisin joka sanan, mitä tunneilla puhutaan", jatkoin.
"Selitä", Emma vastasi, ja poistui. Hilda katsoi hänen peräänsä edelleen todella kummastuneen näköisenä, kunnes uskalsi viimein avata suunsa:
"Mä luulin, et te olitte hyviiki kavereit."
"Joo, nii mäki. Mut sillä nyt on vaan kauhee tarve piikitellä mulle siit, et en oo käyny tallil, ollu missää mukana, en ees vaik se olis varta vasten pyytäny", vastasin. Se siitä välien lämmittämisestä sitten. Mutta en aikonut luovuttaa, en todellakaan.

Vaihdoimme Hildan kanssa puhelinnumeroita ja puheenaihekin vaihtui siihen, mitä ajattelimme tehdä ponien kanssa tänään. Itselläni ei ollut oikein minkäänlaisia suunnitelmia rennon ajanvieton lisäksi, joten Hilda ehdotti, josko menisimme maastoon ilman satuloita.
"Niinno, muuten ehk, mut mä en tunne tota ponii viel ollenkaa, joten jos mentäis vaik taluttaen?" ehdotin, ja Hilda nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Joskus toiste sitte ratsastetaan", tämä hymyili, ja meni laittamaan omaa hoidokkiaan Lucasta kuntoon. Itse avasin toistamiseen Neten karsinan oven, ja harjasin tästä vielä pahimmat kurat pois, ennenkuin laitoin sille riimun päähän.

Vartin päästä sekä Hilda, että minä olimme valmiit astumaan ulos kauniiseen, ruskan värittämään syys-säähän, pienen tihkusateen saattelemana. Päätin olla ajattelematta Emmaa koko reissulla ja tarttua hetkeen. Kyllä yhden rikkinäisen kaverisuhteen pystyi myöhemminkin korjaamaan, mutta ehjistä piti osata nauttia, kun siihen oli tilaisuus.

Inkeri og Nette 2HM

[Inkeri]

Lumisota

26.10.2012

Ensilumi oli satanut myös Svolværin leveyspiireillä, ja maassa oli paikoitellen jopa viitisentoistasenttinen valkoinen vaippa. Se oli omassa mittakaavassani paljon, Helsingissä kun ei saattanut joskus sataa lunta talvisin ollenkaan.
"Oikeesti? Mä luulin et siel on yhtä kylmä ku täälläki", Hilda ihmetteli suu auki.
"Kylmyydestä kukaa ei puhunu mitää", naurahdin ja vedin käteni nyrkkiin tumppujen sisällä. Viima puhalsi armottomasti läpi mummon kutomista tumpuista, jäädyttäen sormeni aivan tönköiksi.
"Okei, myönnetään ettei siel kyl tähän aikaan vuodesta ihan NÄIN kylmä ollu", jatkoin vielä, ja Hilda naurahti. Meistä oli viikkojen aikana tullut oikein hyvät kaverit, mutta silti minua harmitti yhä välimme Emman kanssa; yrityksistäni huolimatta kaverisuhteemme oli vähintään yhtä jäässä kuin pakastin. Lupauksestani huolimatta olin jo käytännössä luopunut toivosta. Ihmissuhteiden korjaamiseen tarvittiin aina kaksi. Jos toista ei kertakaikkiaan kiinnostanut olla enää hyvissä väleissä, ei hommasta tullut yhtään mitään.

"Haloo", Hilda kiekui, ja heilutti punaista lapastaan naamani edessä herättäen minut ajatuksistani. "Ootsä viel täs maailmas vai häivyiks jonnekki Inkkulandiaan?"
"Sori, ihan täällä ollaan, mietin vaan vähän kaikkee mahollista", vastasin hieman nauraen.
"Kaikki mahollinen on yhtäsuurikuin Emma?" Hilda arvasi heti, kuten hyvät kaverit yleensä tekevät. Näkevät sanojen läpi.
"Jep", mutisin.
"Hei älä viitti miettii sitä. Jos sitä ei kiinnosta olla näin mahtavan tyypin kaveri, niin se tekee virheen, eikä sun tartte olla muiden jälkiä korjaamas", Hilda sanoi viisaasti, ja otti minut käsikynkkään. "Nyt mennään kyl hakeen tuolt kioskilt vähä suklaat vaik ei sun surut sydänsuruja ookkaan." Hymyilin, ja saapastelimme lämpimän kioskin pikkuisen karkkihyllyn eteen.

"Hei kerro mulle yks juttu", sanoin Hildalle mussuttaen Maraboun mint - krokant - levyn palasta suussani, "pitäskö mun ratsastaa Netellä tänää?"
"Siit vaa, voidaa mennä vaik yhes kentälle säätään jotai", lettipää vastasi, suu täynnä suklaata silläkin.
"Katasrofi siis luvassa", nauroin ja jatkoin by the way - äänellä: "Onks tallil muute tapahtunu mitää erikoista sen jälkeen kun mä viimeks kävin?"
"Eipä mitään. Talli vaan täynnä uusia tyyppejä ja hevosia", Hilda vastasi.
"Anteeks?"
"Nii, hoitaja - ja yksityishaut on ratkennu. Ja you know, yksityisil on myös hepat mukana", tyttö tarkensi, ja nappasi jälleen palan suklaalevystä.

Aloin pikkuhiljaa blondin aivoillani tajuamaan asioita, ainakin sen jälkeen, kun Hilda oli selittänyt saman vielä muutamaan otteeseen. Hildan mielestä uusi porukka oli ihan jees, joten kai se sitä sitten olikin. Ikähaitari kuulemma oli kahdestatoista johonkin kuuteen - seitsemään - kahdeksaantoista vuoteen asti, ja siltä väliltäkin riitti porukkaa ihan kiitettävästi.
"Mutta susta nyt varmaan tulee jokasen kanssa bestiksiä jo tänää", Hilda nauroi.
"Hei, ei se nyt ihan noin mee!" sanoin takaisin, ja heitin brunettea lumella. Oli kyllä totta, että tulin ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta että parhaita kavereita kaikkien kanssa.. Kyllä, ehdottomasti. Tykkäsin pyöriä bileissä ja olla huomion keskipisteenä, ja että minulla oli paljon kavereita. Mutta silti halusin haalia itselleni vain muutaman tosi hyvän ystävän, joiden kanssa sitten viettää enemmän aikaa, ettei tule useasti sitä fiilistä, että ei huomioi kaikkia tarpeeksi.

Pian saavuimme Hildan kanssa perille, oikaistuamme sille ilmeisesti todella tutun reitin kautta. Säästimme ajassa ainakin viisi minuuttia, olihan se kallista talliaikaa sekin. Häivyimme pian omille teillemme kiillottamaan hoidettaviamme.

Matkalla Neten luo huomasin Emman saapastelevan sisään, varsin totisen näköisenä.
"Aijaa Emma, suaki näkee täällä", sanoin sille viileästi, samalla hakaten itseäni päähän sisäisesti. Joku muu äänensävy olisi siinä tilanteessa voinut olla paikallaan. Emma katsahti minuun jäätävästi, ja meinasi jo lähteä, mutta sanoi kuitenkin:
"No on ollu kiireitä, ja tiiäthän sä, etten mä oo mikää mestari koulunkäynnis." Katumus valtasi mieleni; onneksi en ollut Emmalle sanonut ajatuksiani siitä, että tyttö saisi kokeista kymppejä ja ysejä ilman lukemista.
"Jaa, eipä sun numerot oo hirveesti niistä kutosista noussu, jos suoraan sanotaan, että enpä menis sanomaan että sä oot lukenu mihinkää kokeisiin..." valehtelin niin että korvat heiluivat. Enhän oikeasti näyttänyt tietävän Emman koulunkäynnistä mitään.
"Okeiokei, myönnetään, et oon ollu tosi paskamainen kaveri ja lisäks vielä maailman laiskin ihminen, kelpaako?" blondi vastasi kiirehtien. Vilkaisin tätä arvioiden. Mahtoiko se oikeasti olla tosissaan?
"Nojoo... Mut sit lupaat tulla lumisotaan sen Ruskaponis kanssa. Tänää. Maneesin eessä. Puol viieltä", vastasin virnistäen, ja samalla ihmetellen, mistä tämäkin idea kaivettiin. Mutta puoli viisi olisi oikein hyvä aika, ehtisin hoitaa sitä ennen ne kenttäsäädötkin Hildan kanssa. Ei kun hetkinen, Ruskan kanssa? Poneilla? Lumisotaa? Voi hemmetti näitä meitsin blondi-ideoita.

Lyötyämme virnistäen kättä päälle kiirehdin laittamaan Neten kuntoon, ja hoputtamaan Hildaa. En sanonut tälle lumisodasta mitään, vaan annoin sen ihmetellä, mikä kiire minulle oli yhtäkkiä tullut. Satulat päätimme jättää suosiolla telineisiin pölyttymään, enkä edes ajatellut, että olin ponini selässä ensi kertaa hoitajaurallani.
"Nonii, mitäs sitte?" Hilda kysäisi alkukäyntien aikana.
"Ei mitään ideaa", vastasin naurahtaen ja pyysin Netteä ravaamaan. Pikkuponi, joka äf ykkösenäkin tunnettiin, kipitti Lucaksen hetkessä kiinni. Ohitin Hildan sisäkautta, läpsäisin tätä jalkaan ja huudahdin:
"Hippa!"
"Hei! Etsää sanonu et me jotai hippaa.."
"En tietenkää ääliö, sithän mun mahtava sotasuunnitelma olis menny pilalle!" kikatin.
"Mää sulle sotasuunnitelmat näytän!" Hilda hihitti ja ravasi Lucaksen kanssa meidänpuoleiseen päätyyn kenttää saaden minut ja karvaisen sekä kirjavan ponini saarretuksi. Jotenkin ihmeen kautta onnistuimme kuitenkin vielä livahtamaan Lucaksen kaulan alta, ja kipittämään shettiksen tappikoivilla eteenpäin hurjaa vauhtia.
"Voitas vaikka limbota Lucan mahan alta", hekotin Hildan ihmetellessä mihin katosimme.

Neljän aikaan olimme juoksuttaneet Netteä ja Lucasta tarpeeksi (lue: tippuneet selästä tarpeeksi), ja talutimme lumesta likomärkinä ponit talliin. Jätin Neten karsinaan suitset päässä, joutuisinhan kuitenkin laittamaan ne kymmenen minuutin päästä uudestaan lumisotaa varten. Jaa-a, mitähän siitäkin olisi tulossa. Parhaassa tapauksessa saisimme lumenheittelyn avulla purettuamme kaikki vihat toisiamme kohtaan, pahimmassa tapauksessa ambulanssi saisi kiidättää meidät sairaalaan, kun ponit ovat säikähdelleet lumen lentelyä. Ja me Emman kanssa tietty olisimme murtaneet raajamme ja saaneet kokovartalohalvaukset selän katketessa.

Kuulin karsinanoven kolahtavan, ja pian Emma seisoikin edessäni poninsa kanssa.
"Valmis?" tämä kysyi ja virnisti.
"Jep", hymyilin pilke silmäkulmassa, ja vedin shettikseni pihalle karsinastaan.

Se sodan voittoisampi osapuoli 3HM

[Fia]

JOULUTUNNELMAA / 1.12.2012

Joulukuun ensimmäinen päivä. Siitä päivästä minä pidin. Kun olin herännyt aamulla huoneeseeni ripustettujen jouluvalojen loisteeseen, avasin joulukalenterin luukun. Suklaan ahmittuani vaihdoin vaatteet, pesin hampaat ja söin aamupalaa. Isä tutkaili fysiikankoettani äimistyneenä.
- Rupea professoriksi, hyvä neiti! hän sanoi. - Jos kymppejä satelee tuolla lailla, minä raahaan sinut töpaikkahakemusta tekemään, pois sieltä tallilta!
- No sitten mä en enää lue, näpäytin. Puin ulkovaatteet päälle ja lähdin ulos suuren pussin kera.

Tallilla oli jo jouluinen tunnelma. Jotkut olivat ripustaneet omien hoitsujensa karsinoihin vaikka minkälaisia hörhylöitä. Mietin Netteä ja Heraa. Tänään aioin viettää aikaa molempien kanssa, niin myös muiden hoitajien ja talliväen.
- Moi! Kuulin iloisia huutoja sieltä täältä, Beata ja Meeba olivat täydessä työn touhussa. Kairan oli leiponut pipareita yllin kyllin ja tuonut glögiä. Oleskeluhuoneessa oli iso radio tunnelmaa luomassa, niin myös tallikäytävällä. Thea ja Inga ripustivat jouluvaloja ympäri huonetta. Jotkut olivat tuoneet korttipelejä mukanaan, toiset vain makoilivat sohvilla syömässä ja juomassa.

Kun olimme saaneet vatsamme täyteen, lähdimme tallin puolelle. Tervehdin Netteä ja Heraa, sitten ryhdyin hommiin. Ripustin ensin Heran karsinalle hörhylöitä ja jouluvaloja. Sen jälkeen tein saman Neten karsinalle.
- Nyt ei tosiaan oo vielä jouluaatto, mutta mä annan silti pikkuset joulunodotuslahjat, sanoin. Molemmat ponit innostuivat porkkananipuista. Tipautin ne molempien karsinaan ja taputtelin poneja mukavia jutellen.

Vietimme kaikki aikaa tallissa hääräillen.
- Mitä sä Fia aiot tehä joulun aikaan tallilla? Meeba kysyi.
- No, ainaki mä käyn ponskien kanssa maastossa ja annan joululahjat... vastasin hymyillen.
- Kuulostaa kivalta, hän nauroi. Pian muutkin alkoivat kertoa omia suunnitelmiaan, jolloin menin Neten karsinaan. Istahdin karsinan nurkkaan, annoin ponin painaa päänsä syliini.

Kun kaikki olivat hääränneet tarpeeksi omien hoitsujensa kanssa - minä sekä Neten että Heran - palailimme oleskeluhuoneeseen syömään Kairanin toista tuliaista, pullaa.
- Sä oot kyllä mahtava leipuri, hymyilin tälle.
- Kiitos, hän sanoi lämpimästi. Loppupäivä tallilla sujui kuin tanssi, ja kaikilla oli mahdottoman hauskaa!

Myöhemmin kaikki lähtivät maastoon ilman satulaa. Minä uskaltauduin Heran kanssa. Lähtö kesti hetken, mutta pian kaikki olivat ratsailla. Lenkki kierrettiin kaukaa, ja välissä laukkailtiin ja otettiin kisoja pellolla. Tunsin oloni kotoisaksi, kun laukkasimme kilpaa kaikkien kanssa niin että lumi pöllysi. Jonkun ajan kuluttua käännyimme takaisin päin. Retki ei jäänyt uupumaan hassuista tapahtumista. Yksi jos toinenkin makasi aina jossain penkassa ratkiriemukkaasti nauraen, jotkut ponit esittivät kunnon pukkishown. Myös Hera innostui vetämään oman soolonsa, eikä kauaakaan, kun minä olin hangessa!

Tallille palattuamme laitoimme hevoset kuntoon tavanomaista talvipäivää viettämään. Pesimme hevosten varusteita, siistimme tallikäytävää ja paijailimme omia hoidokkejamme vielä pitkän tovin. Ajanvietto Heran ja Neten kanssa ei ollut pahitteeksi. Puhua pulputimme toisten kanssa milloin missäkin. Jotkut ottivat lapsivaihteen päälle ja leikkivät hippaa sekä piilosta kaiken aikaa. Päätimme myös ottaa muutaman erän raipanryöstöä ja sähläsimme kaikenlaista. Jouluinen tunnelma leijaili koko Shelyesissä, mitä ensimmäinen päivä voikaan saada aikaan!

Fia & Nette - 1 hoitomerkintä, 1 jouluaskare

[Inkeri]

Back for Shelyes

28.12.2012

"...ja sitte oikeen hyppäisin siit ovest sisää, samalla ku se musa soi taustal ja tekisin kunnon ilmakitarasoolon 'uuuu jeaaah!' -kiljahduksen kera ja sitte kaikki huutais ja taputtais innostuksesta meitsin ympärillä!"
Emma nauroi.
"Öö.. Jos kuitenki vaan käyttäytyisit ihan normaalisti", se ehdotti.
"Sä oot tylsä. Tolleinha ne isot musastaratki tekee kambäkkejään, miksen mäki sitte?"
"Koska sä et oo iso musastara vaan pienen ponin pieni hoitaja pienellä tallilla joka sijaitsee pienes kylässä", blondi järkeili oikein painottaen jokaista 'pieni' -sanaa. Tökkäsin tyttöä kyynärpäällä.
"Shadapp män", sanoin vakavana, mutta huono pokkani käänsi naamani virnistykseen kun vain vilkaisinkin Emman suuntaan.

"Nonii, Emma pistä se musa!" komensin tyttöä tallin ovilla. Se kaivoi kännykkänsä taskusta, ja näpytteli hetken.
"Ooksä valmis?" se nauroi. "Ja sellane juttu viel, et oonko koskaan sanonu, et sä oot nolo?"
"En oo nolo! Harjottelen vaan heittäytymistä, sietäis sunki kokeilla!" puolustelin. "Ja joojoo oon valmis, pistä nyt vaan se musa."
"Jees söör", Emma kikatti, ja painoi iPhonensa näyttöä.

♫ You're insecure, don't know what for, you're turning heads when you walk through the do-o-oor! ♫

"Hei! Ei tätä! Jotai vähä rokimpaa!" käskin. Emma nauroi hysteerisesti ja vaihtoi kappaletta.

♫ Your hand fits in mine like it's made just for me, but bear this in mine, it was meant to be.. ♫

"Emmaah! Pilaatsä mun näyttävää show'ta ihan tahallas?" kysyin vihaisesti, samalla nauraen.
"Ehen, mistä sä sellasta nyt keksit?" tyttö sanoi viattomasti vihellellen, tuijotellen taivaalle samalla. Käytin tilaisuuden ovelasti hyväkseni, ja nappasin kännykän blondin kädestä.
"Hei, tänne se!" Emma kiljui.
"Venaa ny, ku laitan jotai hyvää musaa!"

♫ I saw him dancin' there by the record machine ♫

"Nonii asiaa!" innostuin, ja harjoittelin erilaisia liikkeitä ensimmäisen säkeistön ajan. Kertsin tullessa avasin tallin ovet, ja aloin villisti tanssimaan, sekä heiluttelemaan hiuksiani.

♫ I love rock 'n' roll! So put another dime in the jukebox baby! I love rock 'n' roll! So come and take your time and dance with me! ♫

"Woahhhh uuuu jeaah!!" sanoin, ja laskeuduin loppuhuipennukseksi polvilleni ilmakitaraa soittaen. Olin saanut yleisöä ihan kiitettävästi. Sormi suussa tuijottavia pkkulapsia lähinnä, mutta oli siellä muutama facepalmilla varustettu hoitajakin. Emma kikatti edelleen hysteerisesti takanani.
"Jjaaha, Inkeri is back", Meebaksi tunnistamani tyttö nauroi. "Tääl ehti olla jo aika normaalia ilman sua."
"Oi, ihanaa et on kaivattu, mäki sua Meeba!"

Meeba naurahti ja lähti paikalta, kaiketi Danan luokse, mikäli oikein bruneten hoidokin nimen muistin.
"Onkoha Netteliini kaipaillu yhtä paljon ku toi yks?" mietin ääneen Emmalle, joka nauroi vieläkin. Seriously, ei se nyt noin hauskaa ollut.
"Ooksä ihan terve?" kysyin beeteewee - äänensävyllä.
"Hahahahahaehehehhee en hihihihahahaah", tuli vastaukseksi. Pyöräytin silmiäni, ja jätin blondin siihen. Ehkä joku valkotakkisten auto kohta tulisi, ja korjaisi omansa talteen.

Vihdoin ja viimein sain raivattua tieni Neten luo - ilman rock 'n' rollia -, jäätyäni ensin suustani kiinni jokaisen vastaantulijan kanssa. Tervetuloa takaisin -toivotuksia sateli joka suunnalta, ja pikkuhiljaa aloin jopa kyllästyä niihin hieman. Vaikka olihan se *nyyhkis* mukavaa että ne olivat kaipailleet meitsiä mukaan porukkaan. (Tai sitten kaikki vaan halusi olla kohteliaita, who knows?)

"Moi poni, ehtikö tulla ikävä?" sössötin tammalle, joka nosti varsin flegmaattisesti päänsä heinien seasta ja katsoi takaisin kukasäoot -ilmeellä.
"Oon sun hoitajas, taliaivo!" huudahdin hiljaisesti ja erittäin loukkaantuneena. Kuinka se saattoi unohtaa sen parhaan hoitajan like ever? Okei, ei minulla oikeasti ollut mitään hajua Neten aiemmista puunaajista tai siitä minun jälkeen tulleesta hoitajasta. Mutta pieni omakehu ei ikinä ole pahasta, hehe.

"Missä dammitissa sä oot pyöriny?" ihmettelin riisuessani ponin oikeasti pinkkiä, nyt ihan harmaanruskeaa loimea. Nette loi meitsiin 'hehee ihan oikein sulle' -ilmeensä (kuinkahan monta erilaista ilmettä silläkin oli varastossa?) ja katsoi vielä oikein ärsyttävän voitonriemuisesti ennenkuin jatkoi syömistä.
"Ens kerralla tuon tänne imurin!" uhosin. "Katotaan kuka sitte nauraa!"

"Anteeks mitä Inkeri?" Hilda tuli norkoilemaan Neten karsinan ovelle lievän huvittuneen näköisenä.
"Sitä vaan, et tää poni on aika mutanen", vastasin.
"Ja sä aattelit vetää sen imurilla puhtaaks?"
"Jep."
"Tää on niin tätä sun logiikkaa."
"No kai teilläki siivotaa imurilla?"
"Joo?"
"No mitä sä sitte siinä kyselet?"
Hilda hiljentyi miettimään vastausta.
"Served", virnistin näyttäen lettipäälle kieltä ja tanssien Gangnam Styleä, älkää kysykö. Hilda poistui paikalta, joko a) siksi että se oli ihan nolona, koska ei keksinyt mitään sanottavaa, tai b), koska se ei halunnut muiden tietävän, että se tuntee meitsin. Aika reilu.

Nette putsattu, hommat hoidettu. Mietin, jaksaisinko jäädä tallille vielä henkailemaan vähäksi aikaa, vai olisinko mamin kiltti pikkutyttö ja menisin kotiin auttamaan siivouksessa. Let's kivi paperi sakset. Oikea käsi oli kiltti tyttö (hehee, vertauskuva. Niinkuin äidin 'oikea käsi'. U get it?) ja vasen puolestaan badass.
"Kivi, paperi sakset!" lausuin ääneen keskellä pihattotallin minimaalista käytävää.
"Jess!" sihahdin, kun badass voitti. Avitin kohtaloa toki hieman, fifyfify, mutta peli on peliä, ei voi mitään. Lähdin siis tallista kohti toista, isompaa tallirakennusta, jättäen Neten ja sen ponikaverit juoruilemaan keskenään.

Inkeri kera Neten 4HM

[Inkeri]

Maastoilua

8.3.2013

"Noniin, tänään olis sitte luvassa verrantojen harjottelua ja Inkeri nyt se pipo pois päästä ja purkka roskiin, ennenkun pistän sut parkkiin laskemaan!" ah-niin-rakastettava matikanopemme pauhasi. Sen päästä pystyi lähes näkemään savun, joka sieltä sarjakuvissa varmaan olisi noussut. Naurua pidätellen kävin sylkäisemässä purkan roskiin ja vetäisin vastahakoisesti punaisen piponi pois, opettajan haukankatseen seuratessa. En kertakaikkiaan voi vieläkään tajuta, minkä takia koulussa ei saisi pitää pipoa. Jos olisi vaikka huono hiuspäivä. Mikä hemmetin tarve opettajilla on nähdä oppilaiden hiukset sen jälkeen, kun on aamulla ensin tapellut takkuisten hiusten, harjan ja suoristusraudan kanssa puoli tuntia, ja sitten koettanut epätoivoisesti saada sähköiset hiukset ojennukseen veden kanssa, lopputuloksena ilmetty linnunpesä. Ihan varmana siksi, että niiden kahvipöydässä olisi jotain puhuttavaa välitunnella.
"Että sen Inkerin hiukset oli taas sellaset, että ahahahah!"
"No olisit nähnyt Elisen pehkon. Harjaa käytetty varmaan viimeks vuos sitte."
"Hahahaha, mulla onki sen luokan tunti seuraavaks, saa nähä saanko naurua pidäteltyä!"
Hihitin ajatukselle vahingossa ääneen niin, että sain hermoraunion ja harvinaisen hyväkuuloisen opettajan jälleen puhumaan muustakin kuin äksistä ja mistälie kaavoista.
"Inkeri viimenen varotus!"
Nyökkäsin söpösti hymyillen, opettajan tuhahtaessa ja kääntyessä takaisin yhtälönsä pariin.

Kellon soidessa ikuisuudelta tuntuneen tunnin jälkeen ryntäsin luokasta pihalle ensimmäisenä, opettajan mulkoilun alaisuudessa edelleen. Se oli uhannut antaa mulle punaista merkintää Wilmaan* ekstrahuonosta käytöksestä, mutta whatever. I was born to be badass and nothing's ever gonna stop me ja sitärataa. Sitäpaitsi, oli perjantai, aurinkoinen sellainen, ja tallilla varmasti kaivattiin Shelyn pikkuponin ahkeraa (feel my sarcasm) kiillottajaa ja liikuttajaa. Maastoreissu voisi olla kiva, jos seuraa löytäisi. No, kai sieltä porukasta aina joku ihanuus löytyisi, jos ei muut niin Beata varmaan ainakin suostuisi tämmöisen iloisen ja tosi-ihanan kaverinsa maastoseuraksi.

"Hello ja terkkui matikantunnilta", kailotin päästessäni tallille asti. Pari tyttöä osoitti kummaksuneet katseensa meitsiä kohti (kuinkahan aivottomana mua Shelyssä pidettiin?) ja osoitin niille aina yhtä söpön apinavirneen. Toinen tytöistä pyöräytti silmiään, ja niin ne jatkoivat matkaansa -hmm- sinne minne olivatkaan matkalla.

Lampsin portaat ylös ullakolle ja oleskelutilaan, jotta voisin keplotella uhrin tai pari Team Tappijalkojen mukaan maastoon. Harmikseni Thea ei ollut paikalla, sen kanssa kun oli viimeksi ollut aika kivaa. Eikä Beata-the-laamaakaan haukankatseeni tavoittanut. Paikalle olivat eksyneet ainoastaan Emma-the-morso, Fia, Pinja, Affy ja Eirik, joille huikkasin pirteän tervehdyksen, ja liityin keskusteluun. Jossain välissä sain myös vuodatettua ihmisille koulu plus pipo plus bad hair day -ongelmani, saaden osakseni ymmärtäviä ja mielipiteeseen yhtyviä nyökkäilyjä. Eirikin suunnalta ei huonoista hiuspäivistä kuulunut mitään puhetta, mutta kyllä sekin myönsi, että joskus pipoa tai snäpäriä sunmuita olisi kiva pitää päässä, ihan vaan asukokonaisuuden takia. Hah. Ihan kuin pojilla ei olisi koskaan huono hiuspäivä.

Btw, Emma suostui maastoreissuseuraksi! Jes! Pari koiranpentuilmettä ja karkkipussilla lahjominen siihen tarvittiin mutta se suostui! Ihme sinänsä, olisin luullut, että tyttö olisi mieluummin syventynyt hedelmäkarkkipussinsa sisältöön, mutta miten vain. Sitäpaitsi, ei Emma kuitenkaan olisi pystynyt olemaan erossa irttareista maastoreissun ajan, ja arvasin, että kilttinä ihmisenä tunnettu morso antaisi kuitenkin mullekin ihan mukavan määrän jotain kivaa pussin pohjalta.

Shelyn kentältä se reissu sitten alkoi, mä Neten ja Emma Eirikiltä lainaksi saaneen Artun selässä. Blondi kun ei vielä uskaltanut pikkulintufobiasta kärsivän Ruskan kanssa maastoilla.
"Mikä reitti?" kysyin Shelyn maastot paremmin tuntevalta Emmalta.
"Joku ihan lyhyt, tää poni on vähä huonolla tuulella. Prestvatnetille ja takas?"
Arttu väläytti ihanan hammasrivistönsä Netelle. Käänsin ponini pään pois Artun suunnasta Emman tehdessä samoin, ja hahmotin mielessäni Svolvaerin kartan. Prestvatnet. Hmm.
"Okei, ihan sama mulle kun en yhtään muista missäpäin mikäkin on", nauroin. "Menkää te Artun kanssa edeltä, veikkaan et Nette ei hirveesti tykkää jos mies purasee sen persettä jossain välissä."
Emma purskahti nauruun ja laittoi Artun liikkeelle.
"Oikeesti mieti jos ihmisetki vaa käyttäytys sillee ku hevoset. Haistelis edellämenevän ahteria ja sitärataa", se hihitti.
"Hyi. Ei mulla olis pokkaa sellaseen!"
"Ihme, sulla kun on pokkaa aika moneen juttuun, muistelen vaan sitä sun joulukuista comebäkkiä", Emma muistutti.
"Se oli viä pientä", nauroin.

Parin kilometrin aikana ehdimme jutella ummet ja lammet ponien ja ihmisten käytöksestä, pipon käyttö koulussa luvalliseksi -adressista, One Directionista, eri karkkilaaduista, lähestyvistä kokeista ynnä muusta tosi tärkeestä. No, ainakin ponit ja niiden läskeilevät omistajat varsinkin sai samalla vähän liikuntaa. Myöskään lumen maistelua ei unohdettu; meitsi tippui Neten selästä kolmesti, Emma selvisi yhdellä pudotuksella. Ja siitä sai sitten kuulla loppupäivän.

Nette ja Arttu olivat molemmat menossa kuuden tunnille, ja kiitimmekin Emman kanssa onniamme, että olimme juuri ajoissa takaisin Shelyn pihassa. Ajoissa = minuuttia vaille tunnin alku. Kärsimättömät ja innokkaat ratsastajat nappasivat nappasivat ohjat multa ja Emmalta, ja me virnistettiin niille kiitollisina siitä, ettei laiskahoitajien tarvitsisi itse hoitaa poneja pois.

"Oli meil ihan kivaa", kerroin muille höyryävä kaakaokuppi kourassani, kun olimme bäck ät hoitajienhuone. "Kuinka moni muute olis halukas laittaan nimensä adressiin koskien pipon käyttöö koulussa? Et se niinku saatas luvalliseks?"**

Inksu ja Karvamakkara 5HM

*Joo entiä mikä Wilma on Norjassa mutjooo.
** Sori tollane kökkisloppu, inspis katos.

[Inkeri]

Kateuspuuskia

19.4.2013

Läpsyttelin Conssit jalassa Shelyä kohti, samalla kiroten iPhonen (d44) välityksellä Beatalle mun järkyttävän huonoa päivää.
"Tajuatsä? Mä näytin ihan narkkarille! Vihaan sitä helvetin bussikuskia! Miks hemmetis sen piti seisottaa sitä hiton autoonsa siinä pysäkillä, kun mä koetan nukkuu? Ja sit viä ne mun kaverit. Kuka oikeesti on niin idiootti, et tuo kirkasta kouluu? Ja viel siin pullos!"
"Rauha, lapsi", toisesta päästä kuului.
"Kuin mä voin rauhottuu jos mä oon just saanu tietää et puolet meiän luokasta on masentuneita alkoholisteja tai huumediilereitä? Tajuatsä? Mä vietän mun päivät sellasten ihmisten kans! Oikeesti tajuatsä?"
"Tää oli enkka, käytit sanaa 'tajuatsä' kaks kertaa saman suunvuoron aikana."
"Varmaan sä lasket noita."
"Juu, tän puhelun aikana oot sanonu sen kakskyt kertaa. Suunnillee", Beata valisti mua.
"Oiku mielenkiintosta, kerro toki lisää", huokaisin. "Mut mä ny lopetan ku tulin just tallille. Tuu sääki sit jossain vaihees, moro!"
"Juu heippa vaa."

Tallissa oli hiljaista. Oikeasti. Pelottavan hiljaista, kun Shely oli kyseessä. Ei ketään missään. Jassukin oli varmaan vetämässä sen päiväkahveja jossain perseessä, tai ainakin niin mä päättelin. Tai sitten se oli pelaamassa sen Tamagotchilla. Olin itsekin salaa kaivanut omani esiin, ja alkanut uudestaan käyttämään mun pikku virtuaalilemmikkiä vessassa, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt se kahdeksan vuotta. Mutta en mä siitä kellekkään ollut kertonut. Vielä.

Mä tömistelin portaat ylös ja läimäytin oleskelutilan oven auki siinä toivossa, että sieltä löytyisi edes jotain elämää. Vaikka kissa. Tai jotain. Ihan sama mitä. Kunhan jotain.

Ja löytyihän sieltä, Thea ja se uusi poitsu, Petterkö sen nimi oli, varsin läheisissä tunnelmissa sohvalla.
"Mitäs nuoripari?" heitin, saaden ainakin Thean naaman hehkumaan tomaatinpunaisena. "Toivottavasti mä en keskeyttäny mitään." Nyt Petterinkin posket vähän punehtui. Virnistin niille ja lysähdin nojatuoliin. Toivottavasti ne ei huomannut mun pepsodenthymyn takana piilevää kateutta. Ihan oikeasti, olin nykyään aivan älyttömän kateellinen kaikille, joilla oli rakkausrintamalla jotain vipinää. Mun viimeisin poikaystävä oli nelosluokalla. Suhde alkoi ja päättyi samalla tavalla; tyhmästi. Mentiin pullonpyöritystä kaverin synttäreillä, ja mun tehtäväksi tuli laittaa ihastukselle viesti "alaks?" No, sain sitten myöntävän vastauksen, ja sen jälkeen me alettiin sen pojan kanssa jopa juttelemaan koulun käytävillä vähän, sen lisäksi että moikattiin. Yhdessä diskossa tanssittiin kai hitaitakin. Wau. Sitten mä yhtenä iltana sain siltä tekstarin, jossa se sano että se jättää mut koska mä olin lauta. Oltiin siis edelleen nelosella. Ja se halusi tytön, joka ei olisi lauta. Toivoin hartaasti, että se jossain vaiheessa heräsi todellisuuteen.

Koska tilanne Petterin ja Thean kanssa oli ajautunut tosi kiusalliseen hiljaisuuteen, mä päätin nousta ylös ja antaa nuorenparin jatkaa.
"Olkaa niinkun en olis koskaan käynytkään täällä", hymyilin, vinkkasin silmää ja ninjailin itseni ovelle. Hemmetti. Miksei tallilla käynyt enemmänkin poikia? Sellaisia ei kovin pitkiä, kivoja ja tarpeeksi nuoria mulle. Sitten jos niitä tallilla joskus näkyi, ne oli aina varattuja, tai sitten joku aina ehtisi ensin. Tai sitten ne kävi tasan sen yhden kerran ja häipyi jonnekin kuuseen. Niinkuin Eirik. Mä olin syksyllä katsellut sitä vähän sillä silmällä, mutta sitten poikaa ei ollut näkynyt tallilla kuin satunnaisesti, jos koskaan. Ja taas kerran "rakkauselämä" -nimistä lukua ei meitsin elämänkerrasta löytynyt.

Mutta olihan mulla Nette. Kaikkien foreveralone -ruikuttajien pitäisi tulla tallille ja hommata hoitoponi, jota voisi -oih- kaiken sen tuskan ja ahdistuksen keskellä pussailla, kun ei muita ollut tarjolla. Tämä kuvaus vastasi mua aivan täydellisesti. Ruikuttaja. Mä en koskaan käyttänyt itsestäni tällaisia sanoja. Paitsi nyt. Ja sellainenhan mä vähän olinkin.

Jotenkin vaistonvaraisesti mä olin liukastellut tarhoille, pyydystänyt the karvamakkaran kurasta ja olin nyt matkalla pihattotallille. Nette oli taas kerran ei-niin-innoissaan mun paikallaolosta, se olisi varmaan tykännyt juosta kurassa ja syödä vähän kauemminkin. Mutta taas kerran mä olin tullut pilaamaan kaiken. Omatunto ei edes soimannut. Luoja, mikä pahaperse mä olinkaan.

"Moi Inksuuu!" joku rääkyi mun takana, kun mä harjasin laikukasta läskiä tallin käytävällä. Pyörähdin ympäri kuin Joutsenlammen tanssijat konsanaan ja näin Emman siellä virnuilemassa, karkkipussi kourassaan.
"Heitä mullekki pari!" ojensin kättäni blondia kohti. "Ainii, moi."
"No lol, enhä", Emma vastasi.
"No lol, jos ny kuitenki", pistin takaisin. "Laamalla on nälkä."
"No lol, laama on hyvä, kävelee kauppaan ja ostaa ite omat karkkinsa."
"No lol, en jaksa", virnistin ja tungin käteni väkisin Empsuskan karkkeja kohti. Kouraisin muutaman ja ahdoin kaikki kerralla suuhun.
Emma katseli mun touhua varsin epäuskoisena. "Ikää oli?"
"Viishoisha" sössötin, kita edelleen karkkia täynnä.
"En usko, ehkä korkeintaan kolme. Me muuten kerran puhuttiin Beatan kanssa siitä, kuinka henkisesti jälkeenjääny sä oot."
"Hä?"
"Just tätä mä meinaan, et pysy mistään kärryillä ja syöt ku pikkuset possut", Emma huokaisi. Just. Ai meitsi muka syö jotenkin epäkypsästi. Tuota ne ei uskonut itsekään.
"Mä taas kerran luin, että possut on oikeest tosi siistejä eläimiä", ylpeilin huimilla tiedoillani.
"Luit? Sä? Meinaat varmaan, että äitis luki? Iltasadun?" sain vastaukseksi, epämääräisen kiherryksen kera. Nettekin alkoi jo pikkuhiljaa tylsistyä ja kuopia tallin lattiaa kaviollaan. Katsoin siis parhaaksi häätää ylimääräiset häiriköt päättäväisesti pois päiväjärjestyksestä, teeäs työntää Emman pihalle.
"Nonii, heippa, mees nyt kertaan niitä possujen elintapoja jonnekkin perseeseen, ja ilmota mulle, jos jossain lukee, että ne ei ookkaan siistejä ja tee tarpeitaan aina samaan paikkaan", hymyilin taluttaessani Emmaa ystävällisesti tai vähemmän ystävällisesti pihalle.

"Nonii, jatketaas siitä mihin jäätiin", huokaisin Netelle niin kuin Salkkareissa aina tehtiin. Se mulkaisi mua varsin murhaavasti, tallityttöjen juorukerhot ei tainneet olla ponin mielestä kovin mielenkiintoisia. Makkaran luimistelusta huolimatta otin harjan päättäväisesti käteen ja puunasin tamman loppuun asti. Suitsien laitostakin selvittiin vain pienellä vastaanvänkäämisellä, mutta lopputuloksesta oli syytäkin olla ylpeä; poni seisoi käytävällä korvat hörössä, kiiltävänä kuin peili (ainakin melkein).

Mä vedin Neten mukanani pihalle ja hyppäsin selkään. Thea ja Petterkin olivat siirtyneet ulos kuhertelemaan, ja tallin toiset melkein-kyyhkyläiset Catu ja Sven kiusasivat toisiaan siinä samassa syssyssä. Mä katsoin niitä siinä hetken niin, että ne ei huomaisi mitään, mutta lähdin sitten kuitenkin liikkeelle, ilman sen suurempia kateuspuuskia. Ei kukaan oikeasti tarvinnut miehiä, kun oli Neten kaltainen poni, jota sai pussailla kyllästymiseen asti.

Inksu ja Nettyskä, sekä huimat 6HM

[Jassu]

Meeba kävi keräilemässä kevään viimeiset pajunkissat Inksun ja Neten lähtiessä maastoon.

[Inkeri]

Askartelupäivä

2.7.2013

Jjooo, mä halusin leikkii photarilla, ja tuloksena syntyi Netelle "päiväkirjankansi". :)) Jos Jäzzy oot niin kiva ja liität sen tohon alotusviestiin nii tykkään susta.

Inksu ja Nette plus 7HM


Totta kai ! (; ps. sun photobuckettunnus on hieno <3
- j

Nii on ku tein joskus viis vuotta sitte twitterin kautta♡

[Inkeri]

Apua
13.10.2013

Todellakin, apua. Mä en olisi ikinä, en ikinä uskonut, että Nette, mun oma pieni läskiponi olisi oikeasti ihan jees ratsastettava! Siis maaston ulkopuolellakin.

Olin tänään kokenut ihan jäätävän valaistuksen. Tai oikeastaan kaksi. Number one, mä en ollut käynyt Shelyssä taaskaan kesän jälkeen. Number two, mä en ollut ikinä vääntänyt Neten kanssa koulua. Ja olin sentään hoitanut sitä vuoden. Aina mun mahtavat suunnitelmat vähintään vaikean aan tuuppailusta olivat kaatuneet siihen, kun joku oli kysynyt maastoseuraa, ja meitsi oli ollut ensimmäisenä menossa.

Ei sillä, että mä olisin ikinä uskonut Neten osaavan muuta kuin kiertää kenttää alkeistuntilaisten kanssa, ehen. Mutta kumoutuipahan nyt sekin väite. Siinä se makkara nyt taipui meitsin käsittelyssä kuin mikäkin koulupolle ja olin mä havaitsevanani sen kulkeneen ajoittain peräänannossakin - ainakin melkein. Että mä olin ylpeä siitä.

Annoin ponille pitkät ohjat, jolloin se pysähtyi kuin seinään. Just. Että se siitä sitten. Aloin patistaa tammaa väkisin liikkeelle; loppukäyntejäkään ei lintsattaisi, kun meitsi on selässä. Lopulta se sitten lähtikin sipsuttelemaan tiheätahtista miniponikäyntiään eteenpäin. Mä irrotin jalat jalkkareista ja katsahdin maahan siinä samalla.
"Herranjumala", mun suusta pääsi - thank God olin ainoa paikallaolija. Eniveis, meitsin jalat roikkui about sen ponin polvissa. Okei, vähän alle, mutta silti. Järkytyin kuitenkin. En tiedä, oliko se siinä tilanteessa positiivista vaiko negatiivista.

Olinko mä kasvamassa liian isoksi Netelle? Mä, jonka piti olla ikuinen shettisratsastaja? Oliko se edes mahdollista? Mun porukatkin oli niin lyhyitä että about kääpiön rajamailla liikuttiin. Eihän musta nyt mitään metriheikkiä voisi tulla. Järki käteen, Inksu.

Mutta silti, en mä kestänyt ajatusta siitä, että Nette joutuisi kärvistelemään liian ison ratsastajan kanssa. Siksikö se oli mennyt niin hyvin tänään? Eikö se vaan jaksanut panna mulle vastaan? Hei c'mon nyt, en mä nyt NIIN iso ollut. Nette oli sentään shettis, olihan ne säkäkorkeuteensa nähden vahvoja.

Asia jäi silti painamaan mun mieltä. Sen huomasi ensimmäisenä Beata, joka hipsi maneesiin vuonopollensa kanssa juuri kun mä ja minitortilla oltiin lopettelemassa.
"Oho, mikäs sulla on?" mustahiuksinen tytsky kysyi varsin yllättyneenä. "Btw, varmaan eka kerta, kun nään sut tolla ilmeellä."
Hymyilin vaisusti, mutta sekin vähä kaikkosi nanosekunnin sisällä mun naamalta.
"Oonko mä sun mielestä liian iso Netelle?"
Beata katsoi mua vähintäänkin oudoksuen, kunnes alkoi nauramaan hillittömästi.
"Tosissas?" tuo varmisti, ja meitsi nyökkäsi.
"No et todellakaan ole. Minkä kokosten sillä sitten pitäis mennä? Jos sä oot about 140 senttiä pitkä, niin sulla on varaa kasvaa vielä paljon. Viel yli 150-senttisetkin voi mennä shettiksillä joskus", Beata valisti, tosin tirskahdellen aina vähän väliä. Ihan kuin tilanteessa olisi ollut jotain huvittavaa. Mä olin jo menossa marssimaan Jassun luo luopumaan Neten hoitajuudesta.
"No mut mun jalat oli melkein maassa ja-"
"Joo niin oli, saanks nauraa?" toinen keskeytti ja nousi Hetan selkään. "Inksu, ihan oikeesti, rajota."
"Oon tosissani! Mitä jos mun oikeesti pitää pyytää Jassua hommaamaan Netelle kakkoshoitaja, kun mä oon liian iso? Tai vielä pahempaa, luopua tosta ponista kokonaan", päivittelin. Järkytyin itsekin omista ajatuksistani, hyi.
"En mä tiiä, mut sitä kakkoshoitajaa voisit oikeesti harkita. Sua kun ei oikeesti kovin usein täällä näy."

Jätin Beatan rauhassa Hetan kanssa maneesiin ja suljin oven perässäni. Katsoin Netteen päin. Noin söpö pikkuponi olisi varmasti kilpailua aiheuttava hoitajahauissa. Ja joku pikkutyttö - tai miksei isompikin - tulisi varmaan ikionnelliseksi Neten hoitajaksi päästessään, ihan kuin meitsi silloin joskus. Katsahdin sitten vastakkaiseen suuntaan, jossa Jassu, Catu ja Sven puhelivat iloisesti. Pitäisikö mun oikeasti kysyä sitä?

Inksu ja Nette sekä jeejee 8HM