# Tallikirja 2010

[Jassu]

Vuoden 2010 tallikirja.

Tallikirjaan saa kirjoittaa kuka tahansa, milloin tahansa ja mistä tahansa.
Tallikirjaan kirjoittamiseen ei tarvitse erikseen kysyä lupaa, aamu- ja iltatalleja saa pukertaa jos aikaa ja inspiraatiota riittää, tai sitten voi tarinoida vain omasta päivästään tallilla.

Sana vapaa.

[Jassu]

15.3.2010 » Varsin kylmä päivä

Kylmä kalvoi selkäpiitäni astellessani ulos päärakennuksen ovesta. Hiukseni olivat räjähtäneet yön jäljiltä, aamu oli synkkä ja pilvinen, ja ylläni oli vain ohut, vaaleanvihreä aamutakki, kun astelin urhoollisesti oven ulkopuolelle postia hakemaan.
Välillä tosiaan ärsytti asua näin syrjässä asutuksesta. Pelkän aamulehden saadakseen oli käveltävä parisataa – ehkä hieman ylikin – metriä, Kongsmarkan risteykseen, jossa sijaitsi viimein se vanha ja kulunut postilaatikko, joka oli ilmeisesti ollut joskus tummanvihreä. Lumi narisi korviaviiltävästi yhtäkkiä kiristyneen pakkasen takia, ja viime yönä sataneen hötölumen alla vaani kavala, musta jää, joka oli syntynyt edellisviikon lauhakelien sulattamista lumimassoista.

Pompin kuuluvasti eteisen matolla saadakseni lumet pois kenkieni pohjista, astelin takaisin päärakennukseen ja heitin postit huolettomasti keittiön mustanpuhuvalle marmoripöydälle. Huuruisista ikkunoista alkoi pikku hiljaa aamun valjetessa kajastaa sinistä valoa, ehkäpä päivästä oli sittenkin tulossa kirkas. Pilvet lepäsivät Kongstindenin huippujen katveessa mahtipontisesti. Lumen peittämät vuoret varjostivat tallipihaa valolta, vaikka pilvet alkoivat pikkuhiljaa haihtua päivän lämmetessä.
Karvakasa-Nella mönki kömpelösti jalkoihini ja vinisi ilmeisesti ruokaa. Astelin talon halki keittiöön, ja ikkunan vieressä olevasta kaapista valkkasin koiranruokakupin, jonka kauhaisin samalla kädenvedolla täyteen murkinaa. Sheltti rouskutti ruokiaan tyytyväisesti, ja silitin sen paksua talvikarvaa.

Puin nopeasti ylleni tutut, mustat ratsastushousut, meleeratunharmaan hupparin ja kirkuvanoranssin huivin – eli toisin sanoen tavallisen vaatetukseni. Nostin kammalla hiukseni korkealle poninhännälle josta sidoin ne toisella lenkillä kireälle nutturalle. Väänsin pienet jodhpurit jalkaani ja lampsin halki lumisen pihan oritalliin.
Olin ilmeisesti ainoa kaksijalkainen tallilla näin varhain, joten jouduin hoitamaan aamutallin yksinäni. Otin kerralla kaksi ponia riimuun ja talutin ne rivakasti laitumilleen. Kipitin kaikkiin talleihin, laitumille, talliin ja taas laitumille, kunnes olin saanut kaikki kaakit pihalle. Hommassa ei kauaa mennyt, vain kaksitoista kierrosta edestakaisin. Tallit ammottivat nyt tyhjyyttään, joten kykenin nyt jakamaan heinät poneille.

Heidi oli näköjään pitänyt lupauksensa, ja täyttänyt heinäkärryt, kuten eilisiltana pyysin. Ohjasin massiiviset kottarit oritallin oviaukosta sisään ja nakkasin nopeasti suurpiirteiset määrät heinää jokaiselle kolmelle orille. Puikkelehdin myös pikkutallin, ison tallin ja yksityistallin kaikki karsinat läpi huolellisesti, eikä kärryjäkään tarvinnut käydä lastaamassa uudelleen kuin kerran. Aamutalli hoidettu, ajattelin. Voisikin tässä saman tien soittaa kylälle, vanhalle Bert Svansenille, joka tunnetaan Shelyesissä paremmin nimellä Pertti. Kutsuin miehen hoitamaan tallille remonttihommia tuon tuosta, ja tällä kertaa hän saisi ajaa lumet pois kentältä traktorillaan. Pitäisi kai jossain vaiheessa opetella itsekin ajamaan moista kapistusta, ettei tarvitsisi aina kutsua apua muualta. Mutta ei kai sille voi mitään, jos ei jaksa, eikä aika anna periksi. Saati sitten kukkaro.
Kylmällä pihamaalla seisoskelu pakkasessa oli saanut varpaani tunnottomiksi. Puhaltelin lämmintä ilmaa huivini sisään ja pyörittelin sormiani valkoisissa nahkalapasissa. Siirryin lämpötilan ajamana takaisin lämpimään päärakennukseen ja odottelemaan, kunnes kello näyttäisi sellaisia lukemia, että viitsisi soittaa Bertille herättämättä tätä. Aika vain tuntui matelevan liian hitaasti, joten päätin keittää odotellessa parit Espressot. Aamutalli olisi ainakin nyt hoidettu.

[Lynn]

Pakkailen tavaroitani isoon merimieskassiin. Pelkäsin etukäteen, että tavaroiden pakkaaminen olisi sula mahdottomuus, että itsehillintäni romahtaisi ja alkaisin parkua, mutta ei. Tuntuu jotenkin helpottavalta tietää olevansa lähdössä pois tallilta, lopullisesti. Ettei tarvitse enää tulla talliin, nähdä tuttua ympäristöä, tuttuja ihmisiä, tuttuja hevosia... ja huomata, että yksi puuttuu, huomata, että se kaikista tärkein puuttuu. Jackin ajatteleminen on vaikeaa, ja vedänkin syvään henkeä. Yritän keskittyä viikkaamaan loimea, mutta kankaan tuttu tuntu käsissäni nostattaa palan kurkkuuni, tekee minut turraksi. Halvaannuttaa.

"Lynn...?" kuulen jonkun kysyvän varovasti.
Käännyn katsomaan Maissia, mutten pysty katsomaan tyttöä silmiin. Annan katseeni valua lattiaan ja tunnen kyynelryöpyn putoavan poskilleni. Maiss tulee halaamaan minua ja kiinnittää huomiota merimieskassiini.
"Miksi sä... Pakkaatko sä?" tyttö kysyy hämillään.
"Maiss, en mä voi enää tulla tänne", sanon surumielisenä. "Mä en vaan pysty."
Maiss istuu viereeni lattialle ja hetken istumme siinä sanomatta mitään. Pelkään, että toinen pyytää minua jäämään, sanoo, etten voi lähteä, kertoo miten kaikille tulee liian kova ikävä. Mutta sitä Maiss ei tee.
"Tarvitsetko sä apua?" tyttö kysyy murheen murtamalla äänellä, ja tiedän hänen ymmärtävän, miltä minusta tuntuu - tai ei, ei kukaan voi ymmärtää sitä täysin. Tunteiden pukeminen sanoiksi on mahdotonta, ja toisen tunteiden tunteminen silkkaa itsepetosta. Toisten tunteita ei voi tuntea.

Pakkaamme yhdessä, ja pian Aimie liittyy seuraan. Yritämme pitää kevyttä jutustelua yllä, mutta siitä ei tule mitään. Kaikkien ajatukset harhailevat Jackiin.
"Sen karsina on varmaan tyhjä ja pian siihen tulee uusi asukas", sanon yhtäkkiä.
Aimie ja Maiss vilkaisevat toisiaan.
"Lynn, ei sen karsina ole tyhjä", Aimie sanoo.
"Ei niin", Maiss vahvistaa.
Katson tyttöjä ymmärtämättä mitä he tarkoittavat, ja kuulen heidän sanovan jotakin kynttilöistä. Valokuvista. Muistoista.
"Sun täytyy nähdä se", Aimie ehdottaa varovasti.
Mietin aikani ja nyökkään lopulta.
"Kun mä olen pakannut. Ehkä se helpottaa", sanon.

"Hei, pihaan ajoi joku traileri!"
"Joku uusi asukas!"
"Mitä, missä?"
"Tiesikö kukaan etukäteen..."

Talliin syntyy hälinää. Minä, Aimie ja Maiss sen sijaan viimeistelemme pakkaamistamme, kun Catu kurkkaa ovensuusta.
"Tulkaa katsomaan", Catu huikkaa ja huomaa sitten pakkaamamme tavarat. "Mitä... mitä ne on?"
"Mun - mun ja... Jackin tavarat", onnistun sanomaan. "Mä vien ne pois täältä. Kotiin, vintille..."
"Ai", Catu sanoo ja näyttää pidättelevän itkua.
"Mä lähden", sanon ja nousen kömpelösti halaamaan Catua. "Mä en vaan voi olla täällä. Tää ei ole mulle enää sama paikka... Mutta teille tää on, te pärjäätte kyllä."
"Ei tää ole", Catu sanoo murheellisena. "Sekä Jack että sinä... Lynn, tää ei ikinä tule olemaan sama paikka ilman teitä."
"Älä nyt, mä alan taas itkeä", niiskaisen ja yritän naurahtaa. Epäonnistun surkeasti. Tytöt kerääntyvät ympärilleni ja halaavat kaikki yhtä aikaa.

"Mä menen käymään sen karsinalla", sanon lopulta ja nappaan tavaroita mukaan niin paljon kuin pystyn kantamaan.
"Tullaanko me mukaan?" Aimie kysyy ja mietin hetken.
Lopulta pudistan päätäni.
"Ei, mä menen yksin", päätän. "Kiitos tarjouksesta, mutta mä luulen että niin on paras. Menkää vaikka katsomaan sitä uutta ponia tai hevosta tai mitä lie..."
Yritän hymyillä pienesti ja onnistunkin. Sitten käännän selkäni ystävilleni ja suuntaan kohti Jackin karsinaa.

Näen jo kaukaa ruunan oveen kiinnitetyt laput. Nielaisen kuuluvasti ja pakotan itseni jatkamaan matkaa, vaikka minun tekeekin mieli kääntyä ympäri ja paeta paikalta. Astun parin metrin päähän, mutta sen lähemmäs en pääse. En yksinkertaisesti pysty ottamaan askeltakaan lähemmäs.
"Jack, mä en voi ikinä unohtaa enkä mä pysty kertomaan, miten tärkeä sä olit, enkä mä edes haluaisi lähteä pois ja mä haluaisin pystyä tulemaan sinne vielä kerran, mutta mä en voi", annan sanojen putoilla suustani samaan tahtiin poskille virtaavien kyynelten kanssa.
Seison pitkän aikaa käytävällä vain muutamien askelten päässä rakkaan ruunani tyhjästä, vain kynttilöiden, valokuvien ja tuhansien muistojen täyttämästä karsinasta. Lopulta käännyn ympäri ja annan askelieni johdattaa minut pois tallista jättäen taakseni hiljaiset valokuvat rakkaasta ruunastani. Astun viilenevään ulkoilmaan ja näen kauempana pihalla ponin, joka muistuttaa kovasti Jackiani. Unohdun katsomaan ponia, ja ymmärrän, ettei se näytäkään samalta - sillä on läsi ja sukat ja sen silmistä puuttuu se lempeä, rakastava katse, joka Jackin silmissä tuikki. Poni ravailee tarhassa pöyhkeänä ja selvästi kiihtyneenä uuden kotinsa johdosta.
Se on kuin Jack nuorempana.

"Eikö se olekin hieno?" kuulen Jassun kysyvän.
"On... on se", sanon hitaasti.
"Sen nimi on Tomu."
"Ai..."
"Maiss, Aimie ja Catu kertoivat, että sä olet lähdössä", Jassu toteaa.
Nyökkään.
"Mun tulee ikävä teitä molempia", tallin omistaja sanoo. "Tuletko sä joskus käymään?"
"Mä... mä en tiedä. En mä tällä hetkellä oikein usko", sanon totuudenmukaisesti ja kohautan sitten olkiani. "Ehkä."
"Sulle on aina tilaa shelyesiläisten joukossa", Jassu sanoo surumielisesti hymyillen. "Ja shelyesiläisten sydämissä."
"Kiitos", niiskaisen ja tunnen lämpimät kädet ympärilläni. "Kaikesta."
"Samoin", Jassu hymähtää.
Pihaan kaartaa tuttu citymaasturi.
"Mun kyyti tuli", sanon ja puren huultani nostellessani tavaroitani autoon.

Aimie, Maiss ja Catukin tulevat pihaan hyvästelemään minua, ja pian istahdan auton takapenkille. En vilkaise taakseni, kun auto kaartaa pois pihasta.

Minulla on jäljellä enää muistoja.

[Jassu]

2. Elokuuta 2010 // Juttutuokioita ja päänsärkyä[/size]

Laahustin läkähdyksissäni kentänvierustaa pitkin kohti laitumia. Vaikka kello ei ollut melkein mitään, oli tukahduttavan lämmintä ja kosteaa, ja yläpuolellani velloi raskas, tummanharmaa pilvipeite. Jos olisin ollut yhtään vähemmän siveellinen, olisin taatusti heittänyt paidan pois ja pitänyt ratsastustuntini bikineissä, mutta olisin varmasti saanut siitä epäedullista palautetta pikkutyttöjen äideiltä. Niinpä alistuin kohtalooni ja talsin selkä märkänä kuusirivistön ohi kohti rakennustyömaata, jossa jo aamuvarhaisella puursi kolme rakennusmiestä. Nuorimman heistä arvioin seitsentoistavuotiaaksi, kun taas vanhin oli tiettävästi kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkolmen tienoilla.

Vasaranpauke raastoi korviani ja olisin taatusti raakkunut heille ”olkaa hiljaa!” -komennon, jos en olisi varta vasten heitä itse töihin palkannut. Päätä särki armottomasti, kuten aina, kun oli sähköä ilmassa ukkosta edeltävinä tunteina. Rukoilin, etten oksentaisi keskelle tallipihaa – siitä työmiehet saisivatkin varmaan erittäin edustavan kuvan tallin nuoresta ylläpitäjästä. Paidattomat raksamiehet moikkasivat minulle god morgenit ja mumisin jotain epämääräistä heille vastaukseksi. Pyyhin nopeasti silmiäni, kun tunsin hikipisaroiden sumentavan näköäni. Itsekseni valittaen raahasin itseni aina vain lähemmäksi määränpäätäni, keskityin ottamaan askeleen kerrallaan, etten kaatuisi voimattomana hiekkatielle. Yksi askel, toinen askel, kolmas askel… Laskin mielessäni.
Matkantekoni oli tuskallisen hidasta, mutten yksinkertaisesti kyennyt liikuttamaan lihaksiani sen nopeammin. Korvissa vinkui ja olin varma pyörtymisestä. Muistutus itselleni: muista juoda aamulla ennen tallitöihin ryhtymistä. Kurkkuni oli kuiva ja mieleni olisi tehnyt kulauttaa tammojen valtava juomakaukalo tyhjäksi, ellen olisi tuntenut raksamiesten herkeämättömiä katseita selässäni. Niiden nähden en kehtaisi tehdä mitään kovin typerää, etteivät pojat lampsisi ulos mailtani ja jättäisi tallin rakennusta minun kontolleni.


Hevoset suorastaan jonottivat luokseni, kun kähisin niille jotain ”Moikka tammulit, mitä kuuluu” –tyyppistä mutinaa. Nekään eivät ilmeisesti olleet kovin mielissään hiostavasta ilmasta, saati sitten tunneilla juoksemisesta. Tässä vaiheessa ei käynyt kateeksi niiden karvapeitettä: tuskailin tarpeeksi paljon omien paksujen hiusteni takia. Tekisi mieli ajaa siiliksi, mutta olin varma että katuisin itseni kuoliaaksi jälkeenpäin. Niinpä päätin jättää sen ajatuksen sivummalle, ja laskea enttententtenillä, kenet tammoista hakisin ensimmäiseksi.

Olin aivan liian laiska, janoinen ja väsynyt hakemaan yhtä kerrallaan, joten nappasin tarhan aitaan naulatusta koukkurivistöstä pari riimunnarua ja metsästin ensimmäiseksi Rican ja Vanin, ne kun sattuivat olemaan ensimmäisenä vastassa. Raahustin epäilyttävän hitaasti eteenpäin, ja rakennustyöläiset tuijottivat minua kuin mitäkin kehitysvammaista. Eikä ihme, liikuin niin hitaasti, että pikkuponit joutuivat suunnilleen pysähtymään joka askeleen jälkeen, etteivät kävelisi ohitseni. Tunsin poskieni lehahtavan tulipunaisiksi ja pakotin jalkani liikkumaan nopeammin. Virnistin miehille anteeksipyytävästi ja he jatkoivat tottelevaisesti hommiaan. Päätin samalla, että pitäisi jossain vaiheessa tarjota heille jotain virvoittavaa – vahvoja selkiä pitkin valuvat hikinorot näkyivät polulle asti, kun pojat nostelivat raskailta näyttäviä lautapinoja ja vasaroivat niitä huolellisesti paikoilleen.

Laahustin ponit takanani pikkutalliin ja hoputin Rican ja Vanin karsinoihinsa. Viimeisillä voimillani lyllersin tallipihan poikki ja avattuani oven olin vähällä kaatua läähättävän Nellan päälle väsymyksestä. Tartuin vaistomaisesti oven vierustalla olevaan lipastoon kiinni ja hain tasapainon uudelleen. Hoipertelin keittiöön kuin mikäkin humalainen ja join virvoittavaa vettä suullinen toisensa jälkeen. Nella tassutteli itsekin omalle vesikipolleen, lipaisi muutaman vesitilkan ja köpötteli sitten pirteänä koiranluukusta ulos. Päätin seurata koiraa ja jatkaa hommiani.


Ulkona vallitsi yhä masentava harmaus. Olin kai tulossa vainoharhaiseksi kuumuuden ja päänsäryn vaikutuksesta: olin koko ajan varma tuntevani vesipisaran putoavan iholleni, mutta tarkemmin katsottuani siinä ei ollut mitään. Katsahdin pikaisesti kännykkäni kelloa: se oli kaksikymmentä yli kahdeksan. Päätin esittää työmiehille ehdotuksen virvoitustauosta, kunhan talliin oli marssinut hieman eloa. Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin raksamiehet heiluisivat tallin tiluksilla, ja olin melko varma, että lauma kuolaavia tallityttöjä juoksisi kiljuen sinne minne työläiset kutsuisin. Läpeensä kilttinä ihmisenä en tahtonut pilata sitä iloa rakkailta hoitajilta.

Saatuani hieman lisäpuhtia juomatauostani marssin puolireippaasti takaisin laitumille. Huomasin silmieni virvonneen hieman, ja katseeni kiinnittyi auttamatta ahertaviin raksamiehiin. Mittailin heitä arvioivasti katseellani yrittäen silti näyttää siltä, etten tuijottanut heitä tahallaan kuin mikäkin idiootti.
Nuorin heistä oli perus-norjalaisen näköinen, oljenvaaleat, hieman laineille kääntyvät paksut melko lyhyet hiukset, vaaleansiniset silmät ja vielä hieman lapsenpyöreät kasvot. Olin erottavinani muutaman pisaman poskipäiltä, mutten voinut olla varma näin kaukaa. Hän, kuten muutkin työläiset, oli vahvarunkoinen, suuret hauikset kiinnittivät kenen tahansa huomion.
Keskimmäinen oli selvästi edellistä miesmäisempi, arvioin hänet noin yhdeksäntoista, tai kaksikymmentävuotiaaksi. Mustat, lyhyeksi kynityt hiukset sojottivat piikkeinä joka suuntaan, ja poikkeuksellisen ruskettunut iho oli virheetön, mutta hiestä märkä. Silmät olivat tummat, joko tummansiniset tai ruskeat, en ollut varma, sillä mies käänsi vähän väliä katseensa pois suunnastani, kun keskittyi hakkaamaan lautoja paikoilleen. Miehen oikeaa käsivartta kiersi jonkin sortin tatuointi, en erottanut näin kaukaa, mitä se esitti. Tämäkin oli jäntevää sorttia, ei mitenkään poikkeuksellisen lihaksikas, mutta vahvalta hän silti näytti.
Vanhin heistä, jonka olin arvioinut päälle kaksikymppiseksi, oli ruskettunut, kuin ulkomaanreissun jäljiltä, lihaksikas ja tummahiuksinen. Mies tapasi katseeni ja hymyili, hymyilin tavan mukaisesti vastaukseksi ja käänsin katseeni pois, etten näyttäisi kyyläävän heitä. Odotin, kunnes tämä käänsi päänsä pois ja uskalsin jälleen kääntää katseeni heihin päin. Olin pannut merkille miehen siniset silmät ja leveän, aurinkoisen hymyn. Saas nähdä, mitä talliporukka sanoo heistä, ajattelin mielessäni, kun jatkoin taas täydellisen keskittyneenä matkaani laitumelle.


Hevosten pyydystys sujui tänään kuin unelma, sain jopa tavallisesti niin yrmyn Millin alle kahdessa minuutissa naruni päähän. Nappasin vuonohevosen kaveriksi Hetan ja marssin taas kohti isoa tallia. Tein vielä useamman samanlaisen reissun, niin usean, etten pysynyt laskuissa mukana, ja kun viimein olin taluttanut viimeisen parivaljakon, Allun ja Pepen, talliin, huomasin taloni seinään nojautuneet pyörät. Toinen niistä oli punainen, toinen taas musta, merkkejä en nähnyt näin kauas asti. Hymyilin kiitollisesti ja marssin isoon talliin, portaat ylös, kunnes olin oleskeluhuoneessa.

»Aloha», huudahdin ylipirteästi ja virnistin Odelielle, Aimielle ja Pescelle, jotka tuijottivat minua silmät pyöreinä.
»Tuota, tsau…», Pesce mumisi minulle kummeksuen. Lyhyt tyttö heitti ruskeat hiuksensa olalle ja keskittyi taas penkomaan reppuaan.

Päätin kertoa tytöille suunnitelmistani pitää pieni virkistystuokio raksapojille. Kasvoillani häilyi salaperäinen ilme, ja Odelie katsahti minuun kuin lukien ajatukseni. Tytön kauniissa silmissä oli odottava katse.
»Mulla olisi teille hieman kerrottavaa», julistin juhlallisesti. Odelien kasvoilla kävi omahyväinen ilme, hän oli arvannut aikeeni. »tänään on siis rakennustyöläiset hommissa ensimmäistä päivää», jatkoin.
»Ja…? », Aimie kysyi kiinnostuneena.
»Sitä vaan, että meinasin jossain vaiheessa kutsua heidät virvoitustauolle päärakennukseen, ja tokihan lisäseura ei olisi pahitteeksi…», vihjasin kömpelösti, mutta ilmeisesti onnistuin, sillä tyttöjen kasvoilla käväisi riemastunut ”ahaa!” –ilme.
»Me voidaan kyllä tulla…», Pesce sanoi ohimennen, vinosti hymyillen.
»Sitä mää vähän arvelinkin», heitin kevytmielisesti ja talsin kohti ruskeaa ovea. »Mutta sitä ennen pitää täyttää laidunten vesiastiat, ponit ovat juoneet melkein kaiken, kun ulkona on niin kuuma», mutisin astellessani kulutettuja portaita pitkin alakertaan.
Betonilattia kopisi kun talsimme joukolla kohti yksityistallin takaseinää, missä vesipiste sijaitsi. Tajusin yhtäkkiä, että samalla voisin ehdottaa juomataukoa raksamiehille.


Ulkona satoi, kuten olin arvannutkin. Päänsärky sen kuin yltyi, olin aivan varma, että myöhemmin tänään ukkostaisi. Pitäisi muistaa napata pari buranaa ennen tunteja, ajattelin itsekseni.
Sade lyhensi näkökenttää ja sai ympäröivän luonnon näyttämään entistä harmaammalta. Laaksoa ympäröivät vuoret näyttivät lähes uhkaavilta mustia ukkospilviä vasten ja sade piiskasi koivujen latvoja saaden ne pitämään litisevää ääntä.


»Moikka», tervehdin kömpelösti rakennustyöläisiä, jotka näyttivät saaneen paidat päälleen. »tulkaa ihmeessä pitämään taukoa tässä välissä, sateessa ei varmaankaan ole kovin mukavaa työskennellä?», ehdotin haljusti.
»Toki», nuorin miehistä lausahti kiitollisesti hymyillen. »vaikka ei tämä sadekuuro varmaan kauaa kestä…»
»Tullaan me», vanhin miehistä, tummanruskeahiuksinen, keskeytti. »mihin aikaan?», tämä hymyili lämpimästi. Katselin kysyvästi tyttöihin, kunnes Ode avasi suunsa vastatakseen.
»Meille käy koska tahansa», tyttö vastasi merkitsevällä äänensävyllä. Saatoin kuulla harhoja, mutta luulin kuulleeni äänessä kiinnostuneen vivahteen. »tai siis, kunhan ollaan saatu juomakaukalot täytettyä.»
»Selvä», mies hymyili ja jatkoi taas töitään.

Napsautin dramaattisesti sormiani Odelien kasvojen edessä: tytön katse oli lasittunut työläisiin.
»Ode hei, haaveilut myöhemmälle, mutisin kepeästi ja raahasin vesiletkun ripeästi kohti ensimmäistä juomakaukaloa, vesi näet valui koko ajan.
Kesti hetki jos toinenkin, kun kaukalot oli vihdoin täytetty. Sade oli kuin olikin laantunut pelkäksi kevyeksi tihkuksi, vaikkakin olimme kaikki jo läpimärkiä. Minä tunnetusti älykkäänä ihmisenä en ollut edes osannut pistää takkia päälleni. Musta t-paitani oli täysin vetinen, ja puristin suu mutrussa sen helmaa teatraalisesti. Aimie hihitti vieressäni, kun marssimme laitumilta rullaamaan vesiletkun paikalleen.
Sanni ja Kopsu huomasivat meidät yksityistallin liepeiltä. Pesce lateli tytöille nopean tilannekatsauksen: minulta olisi asian selittämiseen kulunut monta kymmentä minuuttia, mutta tyttö sai kaiken mahdutettua pariin lauseeseen. Tai sitten hän vain puhui niin nopeasti, etten erottanut lauseita toisistaan.


Päänsärkyni tuntui hellittävän hieman, kun hipsimme päärakennukseen. Nella makoili laiskasti olohuoneen nurkassa kun mietin, minne mahtuisimme istumaan koko joukko. Päädyin silti olohuoneeseen, eiköhän kaksi sohvaa riittäisi, ja tytöt istuisivat kuitenkin vaikka lattialla, kunhan pääsisivät mukaan.
»No jaa», kähähdin. »menkääpä joku kipaisemaan ja sanomaan äijille, että tänne saa jo tulla.»
Toisiinsa katsoen Kopsu ja Odelie hipsivät puolijuoksua kohti rakennustyömaata. Ei kulunut hetkeäkään, kun he ilmestyivät jo näköpiiriini minun katsellessa ikkunasta. Vanhin miehistä avasi Odelielle ritarillisesti oven kumartaen ja viitaten sisälle päin ”naiset ensin” -eleellä. Odelie hymyili kauniisti paljastaen valkoisen hammasrivistönsä. Hymyilin itsekseni ja odotin, kunnes joukko oli asettautunut olohuoneeseen. Pesce oli kärrännyt muutaman oluttölkin sekä omenamehupurkin olohuoneen lasipöydälle ja järjesteli parhaillaan laseja otettavaksi. Kaadoin itselleni lasillisen omenamehua ja linnoittauduin suureen, topaasinruskeaan nojatuoliin.

»No, mistä sitä puhuttaisiin?», keskimmäinen miehistä kysyi ja sihautti tölkkinsä auki.
»Hmm», Sanni mutisi. »kertokaa jotain itsestänne?» Miehet katsahtivat toisiinsa, ja vanhin heistä rykäisi juhlallisesti aloittaakseen.
»No,…», hän sanoi pehmeällä, matalalla äänellä. »minä olen Emil. Mitä muuta?»
»Ikä, tyhmä», hänen vieressään istuva, vaaleahiuksinen mies tönäisi tätä veljellisesti.
»Aivan», Emiliksi esittäytynyt mies jatkoi. »Täytin toinen maaliskuuta 23 vuotta», hän julisti. »ei kai muuta sitten.»

»Mun nimi on Alexander», vaaleampi mies julisti ja räpäytti miltei luonnottoman vaaleita silmiään. Hänellä oli kuin olikin muutama pisama poskipäillä, en siis ollut nähnyt harhoja. »tuttujen kesken Alex vaan. Olen kahdeksantoista, melko nuori siis. Ja Emil on mun serkku, isän puolelta, ihan tiedoksi vaan..», Alex jatkoi tyttöjen nyökkäillessä konemaisesti vastaukseksi.

»Mä olen Johan», keskimmäinen, siilipäinen mies töksäytti. »Hansen. Täytin 16. Tammikuuta kakskyt-yks.», Johan mutisi. »Teidän vuoro.»
»Roosa-Maria Korte, Kopsuksi kutsutaan», Kopsu naurahti. »Neljätoistavuotias.»
»Mä oon Sanni», vaaleahiuksinen tyttö lausahti. »Oon myös neljätoista.»
»Mä oon Pesce», Sannin vieressä lattialla kököttävä tyttö esittäytyi. »Kolmetoista.»
»Mun nimi on Aino, Aimieksi kutsutaan», punapää kertoi sohvannurkasta. »Kuustoistavuotias.» Kaikki nyökkäilivät taas kuin mitkäkin robotit.

»Odelie Vaitsman», Ode sirkutti. »Saa sanoa Odelieksi tai Odeksi, kummin vaan. Yhdeksäntoistavuotias.» Katsahdin kauhistuneena ympärilleni, oli ilmeisesti minun vuoroni esittäytyä. Että vihasinkin esittäytymistä. Minun tuurillani kaataisin varmaan omenamehut päälleni, tai viereisellä huonekalulla istuvan Aimien päälle. Tai ehkä onnistuisin heittämään ne huoneen toisella puolella istuvien raksamiesten päälle… jos oikein yrittäisin.

»Eh, mut te jo tiedätte», sanoin puolihysteerisesti. »Jasmin, Jassuksi haukutaan», mumisin hitaasti, etten vain takeltelisi tavuissa. »Syntymäpäivät 19. Elokuuta, nyt olen kaksikymmenvuotias.»
»Mitäh?», Kopsu huudahti yhtäkkiä. »Niin vanha?! Luulin sua paljon nuoremmaksi, oot liian lapsenmiel…»
»LALALALalalala», keskeytin tytön nolauksen. »Olen kaksikymmentä. Piste. Tästä ei keskustella, eikä mun henkisestä iästäkään.» Miehet näyttivät siltä, että olisivat juuri repeämässä huutonauruun. Mutristin suutani kulmat kurtussa. »Mitä te siinä virnuilette?», nurisin dramaattisesti. Keskustelu jatkui yhtä asiallisissa merkeissä ja päätäni särki yhä.

[Lynn]

(DODI, NYT SEN VOI LUKEA, KUN SE ON VALMIS!

jæsmæn sanoo:
noni ei muuta ku kirjottamaan sitte
hophop !
Rinja sanoo:
täh?
siis mitä mä kirjotan o.O
sori, käyn hitaalla :'D
jæsmæn sanoo:
jonku kivan tarinan tallikirjaan
Rinja sanoo:
lulz, mä tulen neuvottelemaan sun kanssasi ****stä :'D [Omg! Toim. huom.: sensuroitu liiallisten tietovuotojen estämiseksi.]
jæsmæn sanoo:
joo !

... and that's why I'm here tonight. And tonight only. Joo ja huomenna kun kirjotan tän ehkä toivottavasti loppuun.)

Maanantai 2. elokuuta - Vieraisilla Jassun luona

Shelyes. Jackin kuoleman jälkeen Shelyes ei enää ollut minulle sama paikka kuin ennen. Minun täytyi päästä pois, jotta olisin voinut jatkaa elämääni eteenpäin ilman menneisyyden haamuja hiippailemassa selkäni takana, vieressäni, kaikkialla ympärilläni. Keräsin kaikki tavaramme ja vein ne kotiin. Unohdin ullakolle... enkä koskaan uskaltanut mennä vintille johtavia portaita ylöspäin. Hautasin kaikki ne vuodet ullakolle, kaiken sen pölyn ja vanhan, arvottoman roinan keskelle. Arvokkaat vuodet ja kullankalliit muistot.

Päätin, etten palaisi Shelyesiin enää koskaan.

Ja silti, hajottuani kimaltaviksi kyynelsirpaleiksi kuin kristallinen patsas ja koottuani niitä palasia yhteen, liimattuani niitä kasaan parhaiden ystävieni ja perheeni tuella, minun oli pakko palata ja kohdata kaikki ne muistot.

* * *

Kerään rohkeuteni ja jatkan matkaa. Hitaasti, askel kerrallaan, hiljaa hyvä tulee. En kiinnitä ympäristööni mitään huomiota, mutta vaistomaisesti tiedän, että kulkemani tie on tuttu, ja että olen joskus ravannut samaa tietä pitkin Jackien selässä. Nyt en saa kuitenkaan ajatella sitä, vaan edessä olevaa vierailua Jassun luona. Olen pitänyt naiseen yhteyttä parin viimeisen viikon aikana, ja hänen kehoituksestaan olen nyt matkalla kohti pääkallopaikkaa. Tiedän pystyväni siihen, mutta eihän se tietenkään helppoa ole. Jack oli tärkeä, ja sille minulla on yhä aivan oma sopukka sydämessäni ja mielessäni, muistoissani.

Pihalla ei näy kovin kummoista hulinaa, mistä olen enemmän kuin kiitollinen: en tahdo tavata ketään juuri nyt, en muita kuin Jassun. Olen työntänyt tallin porukkaa kohtaan tuntemani ikävän syrjään ja uskotellut itselleni, etten kaipaa enää mitään Shelyesiin liittyvää.

Ei se vaan toimi niin.

Jos nyt törmäisin johonkuhun, ikävä hulmahtaisi saman tien pintaan, ja sitten minä vollottaisinkin kuin pahainen sipulisimmu. Olen siis tyytyväinen nähdessäni hiljaisen pihan, vaikken sitä oikeastaan näekään mieltäni verhoavan sumun takaa. Tallipihalla kantautuvat äänetkin kuulen kaikuina, enkä oikeastaan reagoi niihin mitenkään, sillä ne tuntuvat toisarvoisilta. Ehkä kannattaisi kuitenkin olla vähän tarkkaavaisempi, mutta senhän minä tajuan tyypilliseen tyyliini turhan myöhään.

En ehdi tajuta, mikä minuun iskee, mutta yhtäkkiä tunnen vain lyhyen, kumahtavan kivun hetkisen, jonka jälkeen tajuan nököttäväni maassa ukkosta enteilevää taivasta katsellen ja lätäkössä maaten. Seuraavassa hetkessä näkökenttääni ilmestyy jotakin, jota en voi hyvällä tahdollakaan listata mukaan ukkospilvien joukkoon. Sehän on naama! Pää, yläkroppa... ja kaksi muuta päätä.

- No voi perkele, yksi päistä päästää suustaan.
- Hei, sanon voipuneena.
- Sehän puhuu, toinen pää toteaa. - Eli se on elossa.
- Jumalauta, olisitte kattoneet miten te sitä lankkua oikein kannoitte! ärähtää se ensiksi näkökenttääni ilmestynyt naama. - Hyvä ettei taju lähtenyt tytöltä.
- Mä tunnen oloni jotenkin tosi ei-toivotuksi vieraaksi, saan mutistua.

- Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? kuulen Jassun kiekaisevan ja katson parhaaksi kohottautua istumaan lätäkön pohjalta, jottei nainen luule minua kuolleeksi.
- Pikku työtapaturma, yksi päistä - sehän on mies - sanoo. - Me iskettiin siltä melkein taju kankaalle, tai siis noi kaksi idioottia iski, kun ne kanteli tota lankkua ihan miten sattuu.
- Sainko mä... lankusta päähäni? Voi hip hurraa, hyvin alkaa tääkin visiitti, marisen noustessani vapisevin jaloin seisomaan. - Mä en Jassu alun alkaenkaan ollut ihan varma siitä, onko tää hyvä idea. Mä taidan mennä katsomaan sitä tallia ja Jackin karsinaa ja tarhaa nyt, kun mun olo on jo valmiiksi murjottu ja pohjamutainen. Mä tulen sitten sisään kun - kun mä olen valmis.

Lähden niin sanotusti lätkimään, ennen kuin minua ehditään mukiloida vielä jollakin muulla kuin sillä lankulla. Kuulen vielä perääni katsomaan jääneen nelikon keskustelua:
- Onko toikin joku poninpuunaaja?
- Se... Se oli, tai siis kun... Äsh, se omisti Jaskan, Jackin siis, ja kun, no, kun se - kun se... kuoli, ja silleen. Lynniä ei ole sen jälkeen näkynyt tallilla ja ymmärrettäväähän se. Ei taida olla helppoa...

Sen enempää en kuule, sillä olen jo ehtinyt tyhjän yksityistallin suojiin. Tai ei, ei se tyhjä ole - hevoset kurkistelevat uteliaina karsinoistaan, yrittävät tunnistaa tulijan. En tiedä tunnistavatko ne minua enää. En tiedä sitäkään, mitä minun pitää odottaa näkeväni Jackin karsinassa: uusi poni, tyhjää tilaa vai... kynttilöitä, valokuvia, kortteja, kukkakimppu. Pysähdyn karsinan eteen ja hymyilen vaisusti nähdessäni kaikki ne tallilaisten karsinalle tuomat tervehdykset. Niitä ei ole siivottu pois.

Karsinan ovea koristavat kuvat ja kortit kutsuvat minua puoleensa. Iso kuva Jackista haukottelemassa ja minusta nauramassa sen vieressä tuo mieleeni muistoja ja saa minut hymyilemään vaisusti. Kuva Jackista ravailemassa Lore ja Sony vanavedessään, uljaana kuin kaksivuotias orivarsa, joka on lunastanut orilaitumen herruuden. Jack ja minä kentällä hyppäämässä, maneesissa treenaamassa koulua, hölkyttelemässä ilman satulaa ja riimulla ja riimunvarrella varustettuina laitumelta takaisin talliin, loikkimassa maastoesteitä, polskuttelemassa vedessä.

Jack rakasti vettä.

Se teki aina kaikkensa miellyttääkseen minua.

Minä rakastin - rakastan - Jackia ja tein aina kaikkeni ollakseni sen ystävyyden arvoinen.

Astun sisään karsinaan ja löydän lisää valokuvia ja kortteja. Keskellä karsinaa nököttää valokuva-albumi, johon tytöt ovat keränneet muistoja meistä. Hymyilen sille kaikelle, vaikka tunnenkin oloni ontoksi ja tyhjäksi. Minua ei itketä - ei, minä en ole itkenyt Jackin kuoleman jälkeen. Kyyneleet ovat tuntuneet merkityksettömiltä; suru on ollut niitä syvempää. Itkun aika saattaa kenties koittaa jonakin päivänä, mutta nyt minä en itke. Minun ei tarvitse itkeä.

Vietän jonkun aikaa selailemalla albumia, josta löydän myös käsin kirjoitettuja muistokirjoituksia Jackille ja voimientoivotuksia minulle. Ne saavat oloni tuntumaan paremmalta. Kaivan taskujani ja löydän etsimäni: sytkäri löytyy nahkatakin vetoketjutaskusta ja pieni tuikku farkkujen etutaskusta. Sytytän tuikun langan ja asetan sen palamaan karsinaan niin, ettei se varmasti voi sytyttää mitään ympärillään tuleen. Sehän tästä vielä puuttuisi, että polttaisin Jackin karsinan, yksityistallin, koko Shelyesin.

Sitten ei enää 'hups' ja anteeksipyyntävä virnistys pelastaisi minua.

* * *

Ulkona sataa, mutta minä istuskelen keskellä ruunien aitausta, sitä, jossa Jackiekin vietti aikanaan vapaa-aikaansa. Olen käynyt katsomassa Vania kaikessa hiljaisuudessa ennen laitumelle tulemistani, ja todennut, että poni on todellinen pallo. Kauan odotettu varsa tulee varmasti pian maailmaan. Pienen ponivarsan ajatteleminen saa minut tuntemaan oloni jälleen hieman paremmaksi, ja menneisyyden hiippailevat varjot tuntuvat hieman kaukaisemmilta.

Jossakin jyrisee.

Minua hytisyttää. Vihaan ukkosta. Pelkään, korjaa pieni ääni pääni sisällä. Viha on vain pelkoa helpompi tunne. En uskalla jäädä ulos enää pidemmäksi aikaa, joten hiipparoin sisään päärakennukseen, jossa Jassu jo odottelee valmiina hyökkäämään pääni kimppuun.

- Mihin se lankku osu? Tuliko sulle aivotärähdys? Onko ruhjeita?
- Olenko mä sekoamassa, kuulenko olemattomia ääniä, näenkö harhoja? jatkan naisen listaa. - Mä olen ihan kunnossa. Mulla on paljon kovempi pää kuin voisi luulla. Tehokkaan kodinpuolustusjärjestelmän sä olet kyllä hankkinut, vai mitä ne äijät oikein oli?

- Me ollaan töissä täällä, raksalla, ja anteeksi vielä meidän kaikkien puolesta. Ei ollut tarkoitus tyrmätä, sanoo Jassun selän taakse ilmestynyt mies, jonka takana puolestaan piileskelee vielä kaksi muuta nuorta miehenpuolikasta.
Katson heitä hoomoilasena.
- Jassu, parkaisen epäluuloisena. - Mikä raksa? Ai niin! Se! Sä puhuit siitä! Ja noi on sun... raksamiehiä.
- Joo, niin ne on, Jassu ehtii pistää väliin, ennen kuin miehet tulevat kättelemään minua ja esittelevät itsensä yksitellen.

- Emil, toteaa ensimmäinen ja selkeästi vanhin. Se joka raivosi muille kahdelle, kun nämä kopauttivat minua päähän.
- Mä oon Johan, sanoo mustatukkainen ja tummasilmäinen nuori mies ja virnistää vähän.
- Ja mä oon Alex. Ei kai sun päänuppisi vaurioitunut mitenkään? kysyy viimeinen ja hieman edellisiä nuorempi pojankloppi, joka hymyilee hurmaavasti ja jolla on pelottavan vaaleat silmät.

- Öhm... ei se varmaan tavallista huonommassa kunnossa voi olla... Mä olen Lynn, sanon toinnuttuani alkuhämmennyksestä, enkä voi olla huomaamatta Jassun virnettä.
- Sun laukkusi jäi tonne ulos, niin me käytiin tuomassa se samalla kun tultiin ilmottamaan pomolle, että päivän työt on tehty ja me häivytään nyt, Johan ilmoittaa.

Ja niin he lähtevät. Katson Jassua pienesti virnistäen.

- Kävikö talo liian tyhjäksi vai pitikö muuten vaan saada miehistä täydennystä tallilla luuhaavien porukkaan? Halusit vähän silmänruokaa itellesi?
- Eeeei ne mistään semmosesta syystä täällä ole! Jassu kiirehtii puolustautumaan.
- Ei varmasti, hymähdän ja jätän asian sikseen, paitsi että minun on pakko saada vielä hieman kommentoida: - Söpöjä. Kaikki.
- Njoo-oo, no onhan ne ihan... Haluutsä jotain lämmintä juotavaa? Sä oot ihan märkä, niin tekis varmaan hyvää, Jassu vaihtaa puheenaihetta.

Käyn vaihtamassa ylleni kuivan vaatekerraston ja kipitän keittiöön, missä tallin pääjehu jo kaataakin kuumaa kahvia kahteen mukiin. Istahdamme kahvikupillisten ääreen ja kuuntelemme ulkona jyrisevää ukkosta, joka saa minut säpsähtelemään vähän väliä. Rupattelemme kevyesti ja keskustelemme tulevasta.
- Mä kävin vähän hyvästelemässä menneisyyden mörköjä, totean. - Ne kaikki kuvat Jackin karsinalla... ne on hienoja. Mä alan varmaan olla valmis jättämään menneisyyden taakseni ja katsomaan taas kohti tulevaisuutta.

Jassu katselee minua mietteliäänä, hymyilee sitten ja kohottaa kahvikuppiaan.
- Hei hei, menneisyyden möröt ja tervetuloa tulevaisuus. Kippis!

Kilistämme kahvikuppejamme ja alamme pähkäillä sitä tulevaisuutta oikein toden teolla. Ulkona jyrisee ja sataa, mutta me olemme mukavasti päärakennuksen suojissa.

[Jassu]

5. Elokuuta 2010 » Haikea aamutalli [/size]

Heräsin kurkkua raastavaan tunteeseen, jano poltteli minua ja tunsin oloni voimattomaksi.
»Vettä…», kähisin säälittävästi kuin ketjupolttaja. Tuskin sain itsekään selvää kamalasta äänestäni, mutta tähän aikaan vuorokaudesta ei onneksi ollut ketään kuuntelemassa.
Kampesin itseni ylös sängystäni kuin olisin painanut puolitoista tonnia. Lihakseni tuntuivat raivostuttavan heikoilta – jouduin muistelemaan hetken, kunnes sain kaiveltua mieleni sopukoista, kuinka noustiin seisomaan. Venyttelin selkääni laiskasti ja räpsytin silmiäni karkottaakseni unen jälkeisen sumeuden.
Näillä leveyspiireillä vallitsi yötön yö. Ulkona oli lähes yhtä kirkasta, kuin keskipäivälläkin, enkä näin ollen voinut olla varma kellonajasta. Vanhanaikaisen kelloradioni vihreät digitaalinumerot ilmaisivat aikaa 05:12, ja lukeman näkeminen aiheutti minussa ahdistuneen voihkaisun. Olin varma, etten saisi enää unta herättyäni. Ryömin onnettomana jääkaapille ja kittasin juomapulloni tyhjäksi. Huokaisin tyytyväisenä, kurkussani ei tuntunut enää lainkaan yhtä tukalalta.


Sinertävä, kelmeä valo kajasti päärakennuksen korkeista ikkunoista sisään. En katsonut tarpeelliseksi sytyttää keittiön lamppuja päälle – Nella koisi viattoman näköisenä huoneen nurkassa, flanellihuovan pehmustamassa punotussa korissa. En tohtisi herättää koiraa vielä näihin aikoihin.
Pihalla oli hiljaista. Tai sitten vain kuvittelin siellä olevan hiljaista, sillä avattua korvani laajemmalle taajuudelle kuulin kirkkaasti pääskysten ja laulurastaiden kilpailevan laulannan, kuinka linnut koristelivat säveliään ties kuinka monimutkaisilla nuoteilla. Pistin myös merkille, ettei vasaran tai naulapyssyn pauketta kuulunut vielä näihin aikoihin. Rakennusmiehet aloittaisivat hommansa vasta kahdeksan maissa, minulla oli siis vielä vajaa kolme tuntia aikaa valmistautua henkisesti sen kamalan metakan kuuntelemiseen. Tokihan se oli sen arvoista, miksi valittaa, kun sai mailleen hyvännäköisiä, nuoria raksapoikia ja saisi samalla tallin rakennettua hyvinkin kohtuulliseen hintaan.
Havahduin ajatuksistani, kun tajusin piteleväni vieläkin jääkaapin ovea auki. Jääkaappi hurisi hiljaa ja valaisi huoneen kellertävällä lampullaan. Paiskasin oven kiinni ja painoin sitä vielä, että se varmasti sulkeutuisi. Jos olisin pitkin päivää näin hajamielinen, olin varma, että löytäisin itseni vielä kentän laidalta nukkumasta tai harhailemasta ympäri Svolværia.


Katsoin eteiskäytävän seinällä roikkuvaan suureen peiliin. Tavallisesti kaihdoin peilejä pimeällä – niissä oli mielestäni jotain aavemaista silloin – mutta nyt ei ollut kovinkaan pimeää, ja minun oli pakko nähdä ulkonäköni, ennen kuin kehtaisin rynnätä ulos talostani. Onnekseni en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa: tummanruskeaksi haalistuneet hiukseni sojottivat vähän minnekin, tavallisesti oikealla puolella sijaitseva vaalea raitani oli jakautunut kahtia ja levittäytyi nyt molemmilla puolilla päätä, väsyneet silmäni näyttivät tässä valaistuksessa hyvinkin vihreiltä – tavallisesti en osannut koskaan sanoa, olivatko ne siniset vai vihreät. Useimmiten päädyin siihen, että ne olivat siniset, joissa oli hieman vaaleanvihreää mykiön reunamilla, sillä olin todennut sen katsoessani silmiäni oikein läheltä. Silmieni alla olivat yön jäljiltä hailakat tummat varjot, jotka kielivät univajeesta. Mutta vaikka kuinka nukuin, ties miten pitkään, tummat silmänaluset olivat aina paikoillaan. Ehkä se oli sukuvika. Kyllästyttyäni katselemaan väsynyttä itseäni pakotin raajani liikuttamaan minut takaisin makuuhuoneeseen.


Istahdin takaisin pehmeälle sängylleni, ristin sääreni ja kiedoin käteni jalkojeni ympäri miettiessäni, mitä ihmettä keksisin näinä kolmena tuntina, ennen kuin jaksaisin vihdoin virallisesti herätä.
Vaihtoehto 1: Siivousta. Ei. Herättäisin Nellan siinä touhussa. Sitä paitsi, olin aivan liian unenpöpperössä niin tarkkuutta vaativaan hommaan.
Vaihtoehto 2: Rupeaisin kirjoittamaan tuntilistoja. Jaa-a, mietin itsekseni. Mahdoinkohan olla tarpeeksi terästäytynyt kirjoittamaankaan, kun puhuinkin sammaltaen, kuin joku humalainen. Olin aivan varma, että kirjoittaisin hevostenkin nimet väärin, saati sitten ratsastajien, tai sitten unohtaisin tavuja ja kirjaimia sanojen välistä… ei, ei taida onnistua.
Vaihtoehto 3: Menisin takaisin nukkumaan. En nähnyt tässäkään vaihtoehdossa minkäänlaista järkeä, sillä tiesin, etten saisi enää unta. Vaihtoehtoni olivat auttamatta tuhoon tuomittuja kaikki. Päätin hipsiä takaisin keittiöön: turha minun oli makuuhuoneessakaan enää vatvoa surkeita vaihtoehtojani, kun kerran olin päättänyt pikkuhiljaa reipastua.

Vaativasti muriseva mahani auttoi keksimään vielä neljännen vaihtoehdon – nimittäin aamupalan. Laahustin konemaisesti ympäri keittiötä etsien käsiini kaikki tarvittavat romppeet: aniliininpunaisen kulhon muroja varten, violetin kupin kahville sekä vaatimattoman näköisen, mustan pikkulautasen leiville. Heitin leivät paahtimeen, käskin modernia kahvinkeitintäni (joka kyllä kuulosti enemmän hävittäjä-pommikoneelta, kuin kahvinkeittimeltä) keittämään minulle espresson yhdellä napin painalluksella ja samalla kaadoin riisimurot kulhoon ja lorautin maitoa päälle. Kun leivänpaahtimeni ja pommikone-kahvinkeittimeni olivat saaneet hommansa tehtyä, tasapainottelin lautaset ja kulhot käsivarsillani keittiön marmoriselle ruokapöydälle.
Tässä vaiheessa olin kiitollinen siitä, että asuin yksin. Sain hoitaa aamuhommat rauhassa, sain nukkua pitkään ilman, että kukaan tuli valittamaan pommiin nukkumisesta (no jaa, pahimmassa tapauksessa hoitajakaarti marssisi varmasti heittämään minut lantakasaan, jos uskaltaisin nukkua liian pitkään…) ja sain nauttia hiljaisuudesta.
Olin aina ollut sisimmiltäni erakko. Vaikka viihdyin kaveriporukassa, en tuntenut koskaan oloa yksinäiseksi, vaikka jouduinkin viettämään paljon aikaa omissa oloissani ilman minkäänlaista seuraa. Yksinäisyys ei pelottanut minua, päinvastoin. Se oli minun silmissäni varsin levollinen olotila, sai pureutua omiin ongelmiinsa ja ajatuksiinsa ilman häiriköintiä. Tietystihän aika kävi pitkäksi joissain vaiheissa, mutta pieni tylsyys ei ole tappanut vielä tähänkään asti ketään.



Nella haukotteli, venytteli selkä kaarella nautinnollisesti ja tassutteli sitten väsyneenä ruokakupilleen. Se tuijotti minua syyttävästi ja en voinut olla naurahtamatta koiran ilmeelle.
»Hyvä on, ahmatti», sanoin. »pistän sinulle hieman ruokaa.»
Kyykistyin polvet naksahtaen keittiön alakaapille ja kauhoin valtavasta ruokatynnyristä pari kauhallista pipanoita koiran ruokakuppiin, joka kilisi tyytyväisesti. Koira alkoi luvan saatuaan rouskuttaa murkinaansa ahnaasti. Syömisestä tulikin mieleeni, että voisin käydä nakkaamassa nopeasti aamukaurat hevosille. Marssin puolireippaana takaisin makuuhuoneeseen kiskomaan tallikamppeet päälleni ja päätin ryhtyä ruokintahommiin.





Aamu oli lofoottilaisittain varsin kaunis. Paksu pilvikerros verhosi taivaan, mikä ei ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeavaa tässä pohjoisessa saariryhmässä, jossa sateet, kosteus, kylmyys ja pilvinen sää olivat täysin tavallisia säätiloja. Linnut liversivät yhä, mikä loi minuun hieman hyvää mieltä. Poskilleni nousi vaitelias hymynkare. Rakennustyömaan ympärillä lojuvat lautakasat ja paketeissa olevat rakennustarvikkeet tuottivat nyt ihan tarpeeksi stressiä.


Illalla oli satanut, joten ponit olivat nukkuneet yön sisätiloissa. Kävelin kannat kopisten halki yksityistallin synkeänharmaan betonilattian, koukkasin väkirehukärryn mukaani ja peruutin huolellisesti jakamaan kaurat, progressit ja kivennäiset jokaiseen karsinaan.
Hymisin itsekseni jotain Kelly Clarksonin biisiä, jonka nimeä en saanut vielä päähäni. Tallin järkkymätön hiljaisuus sai korvani vinkumaan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut valittaa hiljaisuutta pitkään: ponien ahnas rouskutus täytti ilman ja äänen kuuleminen sai hymynkareen nousemaan jälleen kasvoilleni. Yksityistallin asukkaat olisi pian ruokittu, seuraavana ponitalli, sitten iso talli ja oritalli.



Ponitallin kirjavaa asukassatoa katsellessani tuli mieleen, että Vani olisi siirrettävä yksityistallin varsomiskarsinaan vielä tämän päivän aikana. Taas.
»Voi sinua», kuiskasin. »You’re gonna be a dam again.», väänsin onnettomalla englanninkielelläni. Vani nöpötti nätisti karsinan nurkassa, tummat älykkäät silmät minua katsellen.

Puolen tunnin päästä olin jo ruokkinut kaikki ponit. Potkiskelin soraa miettiessäni, mitä keksisin seuraavaksi. Ajattelin vain odotella, että tallille ilmaantuisi seuraa. Vanhanaikaisen Nokiani digitaalikello näytti aikaa 06:22. Huokaisin raskaasti kohdatessani sen karun tosiasian, että olin herännyt aivan liian aikaisin. Minun tuurillani kuukahtaisin varmasti kesken tuntienpidon. Ei, minun oli pakko pysyä hereillä. Keittäisin vaikka litran kahvia sen eteen.


Kylmät kädet peittivät silmäni, ja joku kuiskasi korvaani jotain, jota erittäin herkät kuuloelimeni eivät onnistuneet tallettamaan. Ääni nimittäin peittyi korvia raastavaan parkumiseeni, huusin kuin palosireeni ja sohin holtittomasti kädet silmiltäni. Käännyttyäni hysteerisesti ja sydän kurkussa pomppien takanani seisoi kukas muukaan kuin C. Sarén leveästi virnistellen.
»Catu?!», rääkäisin ja ääneni pomppasi pari oktaavia korkeammaksi kesken sanan. »Mitä hittoa teet täällä tähän aikaan aamusta?», parahdin ja tärisin vieläkin kauttaaltaan säikytyksen takia.
»Tuota…», tyttö virnuili viattomasti ja räpytteli silmiään. »en kai oikein mitään? Tulin vaan kattomaan tarttetko apua jossain…» Olin vähällä keskeyttää tytön selityksen vihapäissäni, mutta Catu jatkoi itsepintaisesti. »siis vaikka aamutallissa tai jotain… Minkä ihmeen vuoksi sä olet hereillä tähän aikaan?»
»Samaa voisi kysyä sulta, että mitä ihmettä teet minun tiluksillani tähän aikaan? Ja tuo sun säikytyksesi ei kyllä mua auttanut niin ollenkaan», nurisin kyllästyneenä. »Heräsin ihan liian aikaisin, enkä saanut enää unta, joten päätin ruveta töihin…»
»Joo», tyttö puhahti ja katsahti alas vihreillä silmillään. »Sulla ei siis ole enää mitään hommaa mulle?»
»Ei oikeastaan», lausahdin nopeasti ja hankasin maata kenkäni kärjellä. »paitsi että ponit pitää viedä ulos, kunhan saavat syötyä. Ai niin – ja Sony viedään tänään uuteen kotiinsa. En ole tainnut mainitakaan siitä…»
»No et!», Catu parahti yllättyneenä. »Minne se menee?»
Naurahdin. »Älä huoli, sille tulee hyvä koti», vakuutin. »Sony lähtee jonnekin Jennan tuttavien luokse, se on seisoskellut tallissa vähän tyhjänpanttina viime aikoina, poni ansaitsee parempaa», selitin samalla, kun jatkoin kävelyä Catu vierelläni kipittäen.
»Ai. No. No, sehän on hyvä…», tyttö solkotti. »ettei Jennakaan ihan masennu…»
»Jep», pukahdin kuivakasti. »Mutta jospa jatkettaisiin nyt aamutallia, että päästään viemään kauramopot ulos. Paitsi Sony saa jäädä sisään.»
»Käskystä, pomo», Catu lausui juhlallisesti ja teki kunniaa kädellään.

***

Kello oli yhä vähän, mutta melkein yli-innokkaat hoitajatytöt Jess, Heidi ja Kopsu olivat ilmaantuneet seuraksemme. Näin ollen saimme kavereita ponien laitumille vientiin, ja rakennusmiehet aloittelivat pikkuhiljaa töitään. Tällä kertaa porukassa oli mukana myös vanha kunnon Bert Svansen, eli tunnetummin Pertti, tai joskus jopa Pertti 65 ikänsä mukaan. Lähes kokonaan harmaantunut Pertti raatoi silti hommia mielissään, eikä ollut lainkaan niin huonossa kunnossa, kuin olisi saattanut odottaa sen ikäiseltä.

Otin avuksi pari tyttöä ja kiinnitimme hevostrailerin hopeaisen Škodani perään. Kun tylsänvihreä kuljetustraileri seisoi uljaasti autoni perässä, Heidi talutti issikkaruunan kopin vierustalle.
»Heippa, Sony», kaikki hyvästelivät vuoron perään.
»Nokka kohti uusia seikkailuja», lisäsin haikeana.



Heidi talutti tottuneen rautiaan kuljetusboksiin, eikä ruuna ollut siitä moksiskaan. Se oli reissannut elämänsä aikana sen verran paljon, ettei sitä traileriin meno enää hetkauttanut. Se oli palvellut ihmistä parhaansa mukaan kaikki nämä vuodet, ja nyt sen oli aika siirtyä kevyempiin hommiin, kuin tuntiponin virassa oli tavallista.
Kopsu kiikutti ison tallin varustehuoneesta Sonyn satulan, suitset ja pari loimea, ja nostimme ne yhteisvoimin autoni takakonttiin. Pamautin luukun kiinni ja suljimme trailerin takaoven huolellisesti. Kun varmistuimme siitä, että kaikki oli, kuten pitikin, avasin kuskinpuoleisen oven lähteäkseni.
»Pitäkääs talli ehjänä siihen asti, kun palaan», käskin leikillisesti. »Ei hätää, tulen vajaan parin tunnin kuluttua. Uusi koti ei ole kaukana.»
Tytöt huiskuttivat rivissä minulle ja Sonylle, jonka oli aika lähteä uuteen seikkailuun. Sony muistettaisiin aina upeana hevospersoonana ja pohjattoman kilttinä opetusponina, ja se eläisi aina shelyesiläisten muistoissa. Sonyn tarina oli vasta alussa.

[Odelie]

Se syyllisyys..

Nojasin kyllästyneenä aitaan ja tuijotin kun raksapojat työskentelivät vilkkaasti. Ajatukseni tökki, eikä päässäni tainnut liikkua mitään. Tai no, kirosin mielessäni sitä, kun Jassu oli jättänyt tallin vastuulleni muutamaksi tunniksi, kun neiti itse paineli jossain kaupungilla. Huokaisin ja vilkuilin Emiliä. Hän oli jo muutamaan kertaan leväyttänyt hurmaavan hymynsä ja se selitti sen, että ajatukseni harhailivat jossain taivaissa. Kuitenkin lievä syyllisyyden pistos pisteli kaikkien iloisien ajatuksieni takana. Katselin haikeasti taivaalle ja ajattelin muutaman kuukauden takaisia aikoja. Pyyhin ne kuitenkin mielestäni nopeasti ja väläytin taas suloisen hymyn nuorimmalle pojalle ja sitten taas puuskahdin ja nojasin alakuloisesti aitaan.
- Mikäs neitiä noin masentaa? Emil ilmestyi viereeni.
- Tallilla, toimettomana, pitämässä silmällä hevosia, jotka eivät edes häntäänsä huiskauta, huokaisin ja vilkaisin epätoivoisena Emiliin. Mies näytti mietteliäältä ja nojasi aitaan. Tarkkailin hänen upeanvärisiä silmiään ja tuntui että jalkani pettäisivät alta. Niissä oli aina ystävällinen katse, lempeä, mutta samalla niin voimakas. Lopulta hän nakkasi käteeni vasaran.
- Kyl mä oon noi laudat sahaillu ja hionu, mut kiinnittämään vaan, Emil hymyili ilkikurisesti ja ohjasi minut paikalleen.
- Nauloja, tarjosi ja virnisti vahingoniloisesti. Hetken näytin hölmistyneeltä, mutta lopulta terävöydyin ja nappasin reippaan kourallisen. Johan naurahti iloisesti, kun mietin hetken, miten onnistuisin hoitamaan homman, mutta päädyin pitämään nauloja suussani. Onnistuihan hommat sitten lopulta, vaikka miesten ilmeet vaihtuivat säälivästä häpeävään.
- Onko mun taidoissa jotain vikaa? käännyin ja katsoin Emiliä erittäin vihaisesti.
- Ei ole, mies havahti ja jatkoi sitten omia hommiaan. Mikä pehmo, pudistin päätäni.

Tunsin ne katseet selässäni, muistin sen kosketuksen, sen lämmön sen huolen, aivan kaiken. Tuo katse muistutti minua kaikesta, se sai kaiken kelaamaan päässäni uudestaan ja uudestaan. Olisiko se voinut olla sielunkumppanuutta, eihän sellaista ollut olemassakaan. Pudistin päätäni ja tuskainen ilme valloitti kasvoni. Pidin lujempaa kiinni vasarasta ja taoin sitä naulaa kohti, vaikka se oli jo täydellisesti paikallaan. Kyyneleet tunkeutuivat silmilleni pakottavasti ja kirveltävä tunne silmissä sai minut räpsyttelemään niitä. Tunsin kuinka hiukseni lehahtivat olkapäiltä seläntaakse, eivätkä enään peittänyt itkuisia kasvojani.

Kukaan ei huomannut, huokaisin. Paniikki sisälläni oli kuitenkin ottamassa taas valtaa. Se möyri mahassani ja pahaenteisen hitaasti nousi kurkkua myöten ylös. Minua puistatti, en ollut tuntenut tätä oloa pitkään aikaan. Olin ollut onnellinen, kaikki oli ollut hyvin mutta nyt. Se syyllisyys, tuska, kaipuu, ne kaikki valtasivat minut samaan aikaan. Ne ajoivat minua umpikujaan, ne horjuttivat tasapainoani, ennenkuin se petti kokonaan. Vasara tipahti kädestäni ja kumahti kevyesti maahan. Astuin askeleen taakse ja henkäisin järkyttyneenä. Tunsin kuinka käsi laskeutui olkapäälleni, se oli lämmin huolehtiva, hieman tunteellinen ja rakastava.
- Odelie, oletko kunnossa? lempeä ääni kysyi.
Se tuuditti minua tuskassani. Se nosti minua pois siitä kivuliaasta merestä, mutta vain muutaman sentin, kunnes upotti minut sinne jälleen. Käteni eksyi rinnalleni, mieleni olisi tehnyt paeta, se olisi kuitenkin vain hämmentänyt tilannetta. Puhuin itselleni järkeä, se kuitenkin sekoitti ajatuksiani vielä enemmän. Väistin kättä joka oli olallani, se syyllisyys kielsi minua, se tuska viilsi minua kuin veitsi, se kaipuu, en osannut edes kuvailla sitä. Se oli jotain jota kukaan ei koskaan haluaisi kokea.

Tunsin kuinka kyynel vierähti poskelleni. Havahdin ja astuin taakseppäin. Tuska vain yltyi. Kipu rinnassani oli järkyttävää. Se polte sattui niin paljon, se pakotti minut itkemään. Lopulta väistin katseita ja kosketuksia, pakenin. Halusin jonnekkin kauas. Tarvitsin turvaa ja tukea, mutta täällä ei ollut ketään. Frits, frits, frits. Ainoa asia jota nyt ajattelin. Kurkkuani kuristi, henki ei kulkenut, yritin vetää syvään henkeä, mutta se oli katkonaista, tuskallista. Nojasin tallin oveen ja työnsin itseni sisään. Tunsin kuinka jalkani velttonivat. Askeleet tuntuivat raskailta. En voinut enää tuntea kuin sitä polttavaa kipua rinnassani.

Yhtäkkiä havahduin. Seisoin suorassa. Kyynel tippui poskeltani. En hengittänyt. Tuijotin vain, silmiäkään räpäyttämättä. Olin kuin patsas. Ajatukseni lähtivät harhailemaan, en nähnyt mitään, en kuullut mitään, en tuntenut mitään. Katseeni vain harhaili tämän pellavan värisissä pehmeissä hiuksissa. Yritin tunnistaa hänet, olin nähnyt hänet, tunsin hänet. Nuo holestuneet vihreät silmän, tuo tasainen jännittynyt hengitys. Tiesin että hän lähestyi minua, epäluuloisena, varovaisesti, epäröiden. Lopulta kaikki katosi, ei ollut enään mitään. Romahdin.

//Odelie

[Meeba]

Unelmat ~ ne tekevät ihmisistä niin hauraan





Olisi pitänyt ottaa aurinkovoide taas mukaan. Heitän laukun satulahuoneeseen ja kiinnitän lapun siihen: "´Meeban laukku, älkää koskeko!!´" En tosin usko että kukaan olisi siihen muutenkaan koskenut. Vaikka on jo kesäilta, lämpö on silti sanoinkuvaamattoman hiostava. Olen taas Shelyssä, mikä ihanempaa, mutta miksi olen taas onneton? Omaan hevoseen säästäminen käy hirveän hitaasti. Olihan minulla se Cherrykin, mutta kun se piti loppujenlopuksi myydä.


Ehkä jonain päivänä... minä sen saisin. Se olisi upeaa, kertakaikkiaan mahtavaa. Mutta sitten sille pitäisi hankkia talli, ostaa heinät sun muut, ruoka, käyttää eläinlääkärillä ja muuta... Ei se hevosen omistaminen tapahdu ihan noin vain. Hätkähdän kun huomaan silmieni avautuvan, Hipun olevan edessäni, penkillä minun kanssani istumassa, lepäämässä. Huomaan varjon tulevan tallin puolelta ja hätkähdän uudelleen. "Meeba?" Se oli Odelie. "Mitä sä täällä teet? Luulis sun olevan ulkona Lunan kanssa." Tyttö sanoi hieman ihmetellen, sitten katsahtaen lelukoira-Hippuun. Tyttö jutteli Hipulle vähän aikaa, oli kyykistynyt koiran eteen ja silitellyt sitä kunnes Hippu oli kaatanut Odelien kokonaan alas maahan. Naurahdan, mutta vakavoidun pian uudelleen. Nostan Hipun pois Odelien päältä ja pyytelen nöyrästi anteeksi tytöltä, ja autan tämän ylös. "Mä vaan... no, äh. Haaveilen tässä vaan - meen kyl kohta hakee Lunan tarhoilta karsinaan." Mutisen Odelielle suru puserossa, edelleen omissa maailmoissani ja lampsin hakemaan Lunaa. Tamma seisoi kiltisti tarhassa, Fritsin, Allun ja Kittyn lähellä.



Nappasin riimun + riimunnarun, maiskutin Lunan luokseni ja edelleen haaveissani laitoin tamman riimuun. Talutin Lunan portin ulkopuolelle ja suljin sen lopulta. Nousin Lunan selkään ja maiskutin tammaa kohti tallia. Pian, kun saavuimme tallille hypähdin kimon selästä, taputin sitä kaulalle, ja talutin sen tallin sisälle, ja vein karsinaan. Annoin Lunalle heinää lisää, ja sitten suljin karsinan oven pienen harjaushetken jälkeen. Haukottelin, pyysin Hipun mukaani ja lähdin käppäilemään parkkipaikalle. Jassu tuli vastaani, ja säpsähdin kun tyttö hypähti halaamaan minua. "MEEBA MÄ OON KAIVANNU SUA", Jassu virnisteli normaalia apinavirnettään minulle, ja hekotin itsekin hetken. Jassu se osaa piristää. "Niin mäkin sua", Hymyilen ja otan halauksen vastaan. "Mutta mä meen nyt, kerkesin hoitaa Lunan nopeesti, huomenna tuun uudestaan, jos kerkeen... meen varmaan kentälle." Hymyilin, ja moikkasin Jassulle vielä kerran. 'Huomenna nähään!' kuului huuto takaani, ja tiesin, että se oli Jassu. Hippu kulki kiltisti vierelläni, ja lähdin pyöräilemään Hippu korissani kotia päin, kohti tuntemattomia seikkailuja, kohti ihania unelmiani...

[Meeba]

Iltatalli, se perus 'iltakäynti'



Kipitän hymyillen tallille. Ensitöikseni iltatallilla haen Lunan ja Kittyn talliin. Harjaan Lunan, ja vaihdan tamman heinät. "Noin. Nyt vielä puhdas juomavesi... tarkistettu, ei tarvitse vaihtaakkaan." Naurahdan ja taputan heinää rouskuttavaa Lunaa lautasille. "Kuules nyt, kauraturpa, mä lähen nyt vaihtaa muillekkin heinät. Suljen Lunan karsinan oven, ja hevosten rouskuttaessa kuljen ääntä kuunnellen, hyräillen, kohti yksityistallia. Siellä oli osa hevosista viety pois, lähinnä Vippe, Lynn oli varmaan ratsastamassa, tai jotain. Tai sitten Vippe oli laitumella.



Minua ei väsyttänyt, mutta haukottelin pakosti. Vaihdoin pikaisesti hevosten karsinoista heinät, ja vaihdoin juomavedetkin. Joillakin vesi oli aivan lämmintä, joillakin ihan tuoretta, minun vaihtaessa veden paremmaksi.


Jassu ja Catu saapuivat tallinpihalle. En itse huomannut heitä, mutta kun he tulivat talliin... säikähdin, yksinkertaisesti. He juttelivat niin kovaa että hevosetkin luimivat. "Hui!" Huudahdan säpsähtäessäni, ja katson nauravia tyttöjä murhaavasti silmiin. "Oho... sori. Ei ollu tarkotus", Catu virnuili. Kopsu tuli toiselta puolelta käytävää, hän oli kuullut ulkoota ääniä, meidän kikatusta, sun muuta. "Meeba, moi." Tyttö naurahti tervehdykseksi, ja heilautti kättänsä ilmassa hetken. Käännähdän ihmetellen, ja sitten moikkaan Kopsua. "Moi, Kopsu!" Tervehdin iloisella äänensävyllä, erästä lantakasaa kottikärryyn kaataen. Tartun kottikärryihin niiden ollessa täynnä, ja vien ne lantalaan. Haen vielä pari hevosta Catun, Kopsun ja Jassun höpötyksen johdolla, ja vien ne karsinaansa. Tällainen pikailtakäynti, tai sanoisinko 'Iltatalli.'


~ Meeba

[Catu]

19082010 - Hyvää Syntymäpäivää, Rakas

Kuisketta kuului ympäri huonetta. Kaikkialla oli pimeää, meidän oli tarkoitus olla piilossa. Jalat olivat jo puutuneet mutta se ei haitannut meitä. Joku voihkaisi ja jossain taas rapisi paperi. Kukaan ei nähnyt ketään mutta me tiesimme missä olimme. Yhtäkkiä pieni valon välähdys kantautui huoneen poikki narisevan oven auetessa. Valot syttyivät ja samassa kaikki nousivat piiloistaan pois. Yhteen ääneen huudettiin "HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ" ja kaikki saattoivat siristellä silmiään valossa. Ruskea hiuksinen, Jassutyttö seisoi ovella sydän kurkussa, tyttö varmasti oli kuvitellut mörön syöneen hänet. Meidän Jassumme täytti tänään vuosia, 19. päivä elokuuta. Shelyesin hoitajat ja hevostenomistajat olivat kokoontuneet päärakennukseen. Seinillä luki suurilla, värikkäillä teksteillä onnittelut. Minä itse olin pujahtanut pöydän alle ja päässäni jomotti, olinhan lyönyt sen monta kertaa jo antiikkiseen sohvapöytään. Maiss oli istunut sohvalla, suuri kortti kädessään. Kortin valmistamiseen olivat osallistuneet kaikki, ja jokaisen puumerkki löytyi kortin takaa. Kortissa oli arvokkaasti noin 25 henkilön nimi. Vaaleaverikön vieressä oli istunut suora hiuksinen Viivi, joka sai kunnian pidellä arvokasta lahjaa. Loput tytöistä olivatkin vain pujahtaneet piiloihin, mistä minä tiesin minne, pimeessä kun oltiin seikkailtu. Vuorotellen kaikki saivat rutistaa arvokkaasti tallinomistajaa kädestä, antaen samalla onnitteluhalin. Oman vuoroni tullessa, hymyilin veikeästi ja rutistin tyttöä oikein kunnolla. Syntymäpäivä kun oli kerran vuodessa. Muutama vaihtoi parin sanan hänen kanssaan ja toiset muutama vain vitsaili arvokkaasti. Viivi oli silti arvokkuudesta kaukana tämän kulmakarvojensa kanssa, sekä Maiss joka hyräili möröntunnusbiisin mukaan. Blondi-Henna taas saattoi esitellä järkevyyttään. Normaaliporukka oli pitkästä aikaan kokoontunut täysin kokonaisena, mikään pala ei puuttunut. Jassu valitti kokoajan kuinka ei olisi tarvinnut ja ettei hänellä ole nyt mitään tarjottavaa. Niin vaatimaton tyttö ja niin ihana.

- No, miltäs tuntuu? Lynn kysyi hymyillen kultakutriensa takaa.
- Erittäin pelottavalta, Jassu sanoi pyörein silmin.
- Miks näin? Kopsu jatkoi nyt.
- Noh, en mää tota lahjaa ny uskal avata!! Jassu huudahti melkein kynsiään pureskellen - mitä tyttö ei tehnyt, olihan hänelle ainakin kolmen sentin pituiset kynnet. Valtavan kokoinen, ainakin metri kertaa metrin kokoinen pahvilaatikko odotti avaamattomana olohuoneen lattialla.
- Kumminkin te ängitte sen mörön tonne, Jassu jatkoi nyt pelokkaana.
- No tietysti, eihän muuten täällä aina välillä kuuluis toi mörköbiisi! Fiona lisäsi nyt tähän väliin ja samassa Maiss jatkoi hyräilyä. Jassun suu muuttui viivaksi ja silmät yhä pelottavimmiksi. Loviisa saapui nyt urheasti tähän väliin ja sulloi Jassutädin syliinsä.
- Älkää kiusakko pikkusta, nuori tyttö sanoi suu mutrussa. Me kaikki väläytimme upean pepsodent-hymyn, olimmehan me kilttejä kuin enkelit. Oranssi hiuksinen, Pesce änkesi nyt seuraamme ja kysyi: - Mitäs jos pitäisit tän loppuillan vapaana, me voidaan mennä tekee iltatalleja ni saat omaa aikaas ton mörön kans? Jassu katsoi tuimasti Pesceä ja muut tytöt pitivät ajatuksesta.
- Älkää jättäkö mua syntymäpäivänä hei, Jassu rukoili jo melkein maassa polvillansa, näyttäen surulliselta.
- Mä voin jäädä sun kanssa tänne, Viivi sanoi omahyväisesti.
- Jumaluuteni pelottaa kyllä sen mörön sitten pois, Viivi jatkoi. Jassu katsoi sarkastisesti Viiviä ja me muut hymyilimme.

Minä, Maiss, Jasu, Kopsu ja Fiona suuntasimme pikkutallia kohti. Kello näytti vasta yhdeksää illalla, mutta silti oli niin pimeää jo. Fiona työnsi edessään kottikärryjä ovesta sisään pieneen talliin ja Kopsu taas kanniskeli talikkoja. Minä, Kopsu, Jasu ja Fiona siivosimme karsinoita, samalla kun Maiss heitti poneille heiniä ja tarkisti poneilla olevan kaikki muutenkin kunnossa. Todetessamme kaiken olevan kunnossa, ja siistinä, Jasu sammutti valot ja lukitsi ovet. Kuulin kuinka joku poni oikein lösähti maahan makaamaan, hymähdin hymyillen.

Päästyämme takaisin päärakennuksen lämpöön näin ensimmäisenä kuinka nörtit olivat kaivaneet koneet esille, sekä pahvilaatikko lojui edelleen lattialla. Olimme ensimmäiset jotka saapuivatkin, mutta meillä olikin melko pieni talli hoidossa. Riuhtaistuani kengät pois jaloistani, riensin sohvalle mistä hypähdin suorastaan synttärisankarin vierellä.
- Mä inhoon vastata onnitteluihin, Jassu sanoi maristen ja kuulin äänessä epätoivoa. Naurahdin ja kuulin kuinka loputkin valuivat sohvia kohti. Emme ehtineet kuin vaihtaa pari sanaa ja löhötä samalla kun Pesce, Ode ja Sanni jo saapuivatkin ovesta sisään.
- Tehkää tilaa, kuului Pescen ääni jo eteisestä ja en jaksanut hivuttaa itseäni yhtään sivummalle. Pesce kuitenkin pääti istahtaa puoliksi päälleni ja päästin tuskaisan äännähdyksen.
- Sitä sitten vaan istahdettiin liikuntavammasen päälle, sanoin vaivalloisesti ja pystyin tuntemaan ja melkein näkemään Pescen huulilla omahymyn.
- Mihin tyyppejä on kadonnu? Sanna kysyi nyt ihmeissään.
- Osa haettiin jo pois ja osa on vielki tekees iltatallii, Viivi vastasi katse kiinni ruudussa. Saatuani itseni vapaaksi ja päästettyäni Pescen vierelleni katsahdin Jassua.
- Mikset menis tänää viel pellol vähä ottaa pois energiaa? Kysähdin sankarilta. Tyttö katsoi minua ihmeissään.
- Ai Brellalla? Jassu kysyi nyt silmät suurina.
- Niin, laitetaan sulle synttärihattu päähän ja puetaan sulle prinsessa-asu päälle, sitte pistetään sut sen tamman selkään! Voitais tul sitte kattoo pello reunal! Selitin tytölle innoissani. Silmissäni loisti toivekkuus ja innokkuus. Jassu katsoi minuun pitkään ja hartaasti, kun taas muut tytöt odottivat vastausta.
- Prinsessa-asu? Jassu kysyi epävarmasti.
- Niin! Multa löytyis sellanen punane mekko mis o ruusui ja siin o röyhelöö, sanoin pepsodent-hymy huulillani. Jassu katsoi nyt muita ja katsoi sitten minuun.
- No... Jassu aloitti ja jatkoin hänen puolesta: - Loistavaa! Nyt kaikki vois jäädä tänne tänää yöks sitte mentäis Jassun ja Brellan mukaan, sitte vietettäis oikeen bailut täällä! Puhuin yhteen putkeen ilman hengittämättä, tekstiä vain tuli ja tuli. Tuskin itsekään pysyin perässä. Jassu ei ollut vieläkään saanut puheenvuoroa kun tytöt jo soittivat vanhemmilleen.

Seisoin nyt Maissin kanssa parkkipaikalla, molemmat odotimme vanhempiemme tuovan tavaroita. Osa oli joutunut lähtemään ja jäljelle jäikin Minä, Maiss, Viivi, Pesce, Sanni, Ode ja Aimie. Suunnitelmat eivät kuitenkaan olleet menneet pilalle. Muut olivat päärakennuksessa purkamassa tavaroitaan olohuoneeseen. Maissin suloinen hymy näytti valaisevan jälleen minulle valoa ja kuulinkin kuinka kaksi autoa kaartoi parkkipaikalle. Avasin hopeanvärisen auto-oven auki ja nappasin pelkääjäpaikalta kirkkaan keltaisen värisen kassin.
- Kiitti, sanoin hymyillen isälleni ja suljin oven kiinni. Odotin että Maiss sai isänsä kanssa juteltua ja hän pääsisi vierelleni. Lopulta lähdimme kävelemään takaisin päärakennukselle ja aloin vetää kaunista, prinsessapukuani pois kassista.

Näin jo kaukaa Jassun epämääräisen ilmeen kun hän asteli yksityistallista pois tammansa kanssa. Brella näytti väsyneeltä ja ärtyneeltä, joka kirosi mielessään kun yöunet keskeytettiin. Tytön päällä oli punainen, röyhelöinen, upea prinsessapuku mitä koristi suuret röyhelöhihat, sekä päässä tytöllä oli kolmionmallinen synttärihattu missä luki suurilla kirjaimilla "JASSU".
- Upeaa! Viivi sanoi naurun seastaan ja muutkin naurahtelivat. Jassu mietti itsekin miksi oli suostunut tähän, eihän tämä ollut yhtään hänen tapaistaan.
- Sitten mentiin prinsessa! Sanoin innoissani ja lähdemme kävelemään tyttöjen kanssa pellolle päin, Jassu Brellan selässä ilman satulaa perässämme.

Kävelimme kaikki pimeässä, huomasi että syksy oli tulossa. Ei kuitenkaan vielä, mutta pian. Jo nyt aurinko oli piilossa puiden takana, taivaan rannassa tuoden hiukan valoa. Brella liikkui laiskasti perässämme eikä Jassu edes raaskinut sitä pistämään eteenpäin. Eihän kukaan nyt haluaisi lähteä kävelemään keskellä yötä ulos, juuri kun oli saanut hyvät unetkin.
- Huhu..., sanoin ilkeällä äänellä ja Viivi jo nosteli kulmakarvojaan. Keltainen sänkipelto alkoi näkyä jo. Päästessämme pellonreunalle saatoin kääntyä Jassua kohti ja näytin tietä pellon keskelle.
- Se on kokonaan sun ja Brellan, sanoin hymyillen ja Jassu vain katsoi kurjasti mekkoaan, mikä hänellä oli yllään. Näin että Brella alkoi heräilemään kun se näki kuinka Jassu ohjasi sitä pellolle päin. Pelto alkoi rahisemaan parivaljakon alla ja me muut saatoimme istua nyt maahan. Viivi veti kameransa esille ja Maiss avasi videokameran. Kaikki oli valmiina. Enään tarvittaisiin Brellan luonne esille...
- Mä en oikein tiedä, Jassu alkoi sanoa epämääräisesti samalla kun painoi hellästi pohkeensa Brellan kylkiin. Tamma siirtyi juoksevaan raviin ja Jassu pidätti tammaa rauhassa, he tekivät voltteja keskellä peltoa. Verryttely sujui hyvin, Brella oli vain hieman hermostunut ja vauhdikas. Jassu alkoi siirtää tammaansa isommalle voltille, kun yhtäkkiä SHIUUUU! Joku erityisenkin iso lintu singahti pellolta taivaalle ja Brella pelästyi. Ponia ei pidätellyt nyt mitään eikä se aikonut jäädä seisomaan siihen kuin avuton kana vaan se lähti painelemaan pellon toiseen päähän, ihan vain turvaan. Punainen prinsessamekko liehui Jassun päällä, ja hattu lennähti tytön päästä kaulalle roikkumaan. Mikään ei voinut pysäyttää issikkaponia nyt. Kameran salama välähti kerta toisensa jälkeen ja Maiss huuteli jotain "KOUU JASSUU". Kaksikko alkoi muuttua nopeammin pienemmäksi ja pellon toisessa päässä pystyin näkemään tamman tekevän hurjaa pukkisarjaa. Takajalat lentelivät ja Jassu roikkui issikan kaulassa. Ponin taas lähtiessä takaisin tänne, näin kuinka Jassu lennähti sukeltaen maahan pellolla. Brella itse alkoi rauhoittua ja jäikin steppailemaan omahyväisesti vähän kauevemmaksi. Minä, Maiss, Viivi, Pesce, Sanni, Ode ja Aimie seisoimme hetken ihan hiljaa, odotimme. Kun punainen prinsessamekko välähti pellon sisällä ja Jassun pää pilkahti esiin, saimme alkaa nauraa. Jalat pettivät alta ja mahaa kirpaisi kun kaikki nauroivait aivan liikaa, kaikki pidensivät ikäänsä kymmenellä vuodella ainakin. Tallinomistaja itse murisi kauvempana ja lupasi jotain kostaa vielä tämän ja lähti tallustelemaan kohti poniaan.

Brunetti oli päässyt takaisin selkään ja varmistanut poninsa olleen rauhottunut, hän ei halunnut enää sukeltaa tänään. Hopeamustan värinen issikka siirtyi ravista laukkaan ja tamma laukkasikin oikein hienosti. Brella näytti nyt varvemmalta Jassun alla ja tamma näytti nauttivankin tästä. Kaksikko laukkasi täysillä pitkin peltoa ja rahinaa kuului aina sieltä täältä. Eikä kummaltakaan tuntunut koskaan loppuvan energia, kaikki näytti niin täydelliseltä. Brellan irroitellessa välillä muutamalla pukilla ja huikealla menolla, Jassu sai silti rauhoittua itse ja pysyä kyydissä. Punainen mekko liehui vilpoisan tuulen mukana ja synttärihattu oli lentänyt jonnekin. Me muut saimme hymyillä, ja olimme aivan hiljaa... Taivas oli jo täysin tumma, sekä pystyi jo laskemaan tähdet taivaalta. Jassu tekikin jo ponin kanssa loppuverkkaa ja näin hänellä hymyn huulilla. Brella oli toiminut kauniisti, kuin se olisi vihdoinkin ollut oikea issikka - jos nyt alkua ei lasketa. Kai tämä yöratsastus teki ihan terää näin vaihteluksi. Eikä Jassukaan ollut pilannut mekkoa kokonaan, jos pari kortta siinä nyt oli kiinni ja muuta. Aloimme siirtyä pellolta pois. Jassu taputteli poniaan ja me muut naureskelimme Viivin ja Maissin otoksille. Seuraavaksi vasta päästiin juhlimaan...

- Catu

[Jassu]

10.09.2010 // Ruokintaa



Meeba ja Jess pihattotarhoilla päiväheiniä jakelemassa.