Läpi tuulen ja tuiskun 10.12.-11
"Samperin samperi", kirosin mielessäni liukastuessani jo viidennen kerran tiellä kumoon vanhahkolla mummopyörälläni. En tiedä mikä ihmeen älynväläys mieleeni oli pälkähtänyt, kun päätin lähteä polkemaan tallille, vaikka hyvinkin näin, että lunta tuli taivaan täydeltä ja pakkasmittari näytti -2 astetta. Oli kai selväkin, että muutaman suojakelin jälkeen vesi oli pakkasilla jäätynyt kirkkaaksi peilijääksi. Nyt siis makasin jo viidettä kertaa lumisella ojanpenkalla polkupyöräni kanssa, mutta en suostunut luovuttamaan taistelutta. Mulkaisin vihaisesti päälläni makaavaa polkupyörää ja nostin sen ylös nousten itse siinä samalla. Pudistelin lumet pois paksusta toppatakistani ja ylipitkästä kaulahuivistani, jottei ne sulaisi tehden vaatteistani märkiä. Sitten hyppäsin taas satulaan ja lähdin varovasti polkemaan kohti tienpäässä häämöttävää tallia. Olin sentään jo näin pitkällä, joten ei kai ollut edes mitään järkeä antaa periksi tuolle pahaiselle romurauta kasalle. Eihän?
Saavuttuani vihdoin ja viimein kaikkien ilmoille heittämieni kirouksien jälkeen lumisena tallin pihalle melkeinpä heitin kyseisen pyörän sille tarkoitettuun telineeseen. Mieleni toki olisi tehnyt kouluttaa tuota rakkinetta, mutta omaa tyhmyyttänihän minä olin pyörällä lähtenyt temppuilemaan, joten se ei olisi ollut oikein. Niinpä vain hillitsin itseni ja lähdin mutisten pois parkkipaikalta suunnaten matkani kohti tallia. Päivä ei ollut ensimmäisiäni Shelyessä, mutta tänään paikassa oli jotain erityistä, joka odotti minua. Olin muutamia päiviä sitten tallilla käydessäni katselemassa huomannut seinille ilmestyneet hoitajalistat ja tuijottanut sitä hetken aikaa täydet nollat taulussa. Vasta muutaman minuutin ja kymmenennen lukukerran jälkeen olin oikeasti tajunnut, että Jassu oli valinnut minut kaikkien hyvien ehdokkaiden joukosta hoitamaan Vappua. Mieleni olisi tehnyt kirkua, mutta hillitsin itseni johtuen siitä syystä, että satuin olemaan tallissa.
Iloisena leveästi hymyillen jatkoin matkaani ajatuksissani kohti isoa tallia maneesin vierustaa, jotta pääsisin sen uloskäynnin kautta suoraan Vapun karsinalle katsomaan, miten hoitotammani voi. Tietysti se edellytti sitä, ettei tätä oltaisi viety ulos, joka tietenkin saattoi olla hyvinkin mahdollista. Matkallani tapasin tallin väkeä niin ahkeria tallityttöjä kottarit kainalossa kuin sitten yksityisten omistaja, jotka olivat menossa maneesiin liikuttamaan hevosiaan. En vielä tuntenut montakaan ihmistä kuin ulkonäöltä, mutta enköhän minä pian nimetkin oppisi. Ainakin toivottavasti, sillä muisti tahtoi aina välillä vastata dementikkoa. Saavuttuani tallin takaovelle(?) suuntasin samoin tein Vapun karsinalle, vaikka pystyin jo ovelta sanomaan, että kyseinen tamma oli tarhailemassa ulkona tai vastaavasti tunnilla. Huomasin myös, että reippaat tallitytöt eivät olleet vielä ehtineet Vapun karsinaa putsaamaan, joten seuraavaksi askeleeni oritallin seinustalla sijaitsevan katoksen kautta takaisin Vapun karsinalle ja aloin heittämään lantaa kärryihin. Siinä muutaman minuutin touhuttuani ja hyräiltyäni minusta alkoi tuntua, että joku tarkkaili minua. Kännyin ympäri vainoharhaisena ja näinkin karsinanovella virnistelevän punaruskea hiuksisen tytön nojaamassa Vapun karsinanoveen. Katselin hetken tätä tyttöä päästä varpaisiin ennen kuin rohkenin kysyä:
"Veinkö mä sun lantakärryt?" Tyttö vain naurahti minulle ja huiskaisi kädellään ilmaa vähättelevästi.
"Ei se mitään, on aina kiva nähdä, että täällä on uusia talliorjia", tyttö vastasi minulle pirullinen pilke silmäkulmassaan, mutta se oli vain hyväntahtoista kiusottelua, joka sai minutkin nauramaan. Esittäydyin tytölle Reginaksi Vapun uudeksi hoitajaksi ja todennäköiseksi uudeksi talliorjaksi, joka teki kaikkea mahdollista mielellään.
"Mä olen Catu tän tallin vakiorja", tyttö esittäytyi minulle ja tarjosi kättään kättelyn merkiksi. Tartuin siihen ja puristin sitä hymyillen.
"Vappu on muuten tarhassa, voit hakea sen sieltä sitten hoidettavaksi", Catuksi esittäytynyt tyttö huikkasi minulle vielä lähtiessään ja käski palauttamaan kärryt katokseen sitten kun olisin valmis. Nyökkäsin vain tyytyväisenä ja jatkoin lannan heittelemistä kärryihin. Onnekseni Vappu oli suhtkoht siisti, eikä mitään suuria yllätyksiä purun seasta tullut esille. Niinpä pääsin piakkoin vierailemaan lantalassa ja viemään kärryt takaisin katokseen. Huokaisin tyytyväisenä, sillä hiki alkoi jo tunkea pintaan huolellisen kerrospukeutumisen takia. En kuitenkaan viitsinyt riisua paksua toppatakkiani, sillä lunta tuli taivaan täydeltä vieläkin ja villatakkini tuskin kestäisi vettä. Siispä päätin vain kärsiä ja lähteä katsomaan minkälainen lumiponi minua tarhoilla odottaisi.
Meni hetki ennen kuin silmäni erottivat tuon rautiaan suomenpienhevosen tarhoilta muiden joukosta, sillä kuten olin arvellutkin Vappu oli nauttinut täysin rinnoin talvipäivän pakkasista. Tämä oli ihan lumen peitossa mutustelemassa elämäänsä tyytyväisen näköisenä heiniään muutaman muun ponskun kanssa. Minua nauratti kun nappasin Vapun riimun ja narun tarhojen vierestä ja lähdin kävelemään tätä kohden. Vappu vain katseli minua viattomasti, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että joutuisi pian hoidettavaksi. Muutama muu poni lähti äkkiä karkuun tarhan takaseinämälle, mutta Vappu ei halunnut luopua ruuastaan.
"Vai tällainen ahmatti täällä", sanoin Vapulle pujottaessani riimun tämän päähän ja lähtiessäni käppäilemään Vappu vierelläni takaisin tallia kohden. Poni vain mutusteli rauhassa heinänkorsia suussaan ja löntysti perässäni sinne minne tahdoin. Mikä lutuinen näky.
Sidoin Vapun käytävälle kiinni ja lähdin hakemaan harjapakkia nopeasti, sillä tajusin kuinka tyhmä valinta oli ollut hakea hevonen ennen harjapakkia. Toivottavasti Vappu ei saisi päähänsä rynniä takaisin ulos. Käväisin varustehuoneessa pikaiseen etsien Vapun harjapakin ja rivakkaaseen tahtiin palasin takaisin Vapun luokse, joka jo kärsimättömänä ojenteli etujalkojaan. Toruin Vappua hieman huvittuneena ja käskin tämän laskea jalan maahan, ettei hokeista jäisi ikäviä jälkiä petonilattiaan.
"Oles nyt kunnolla", sanahdin Vapulle tämän tepastellessa käytävällä edes takaisin, jotta näkisi mitä minä oikein touhusin.
"Hiustenkuivaajan tähän sun turkkiis tarvis", totesin huokaisten muutaman kymmenen minuutin päästä, kun olin käynyt Vapun karvaa lävitse jokaisella harjalla juuri siinä järjestyksessä kun ratsastuskoulussa ensimmäisinä vuosina opetettiin. Suurimmat roskat olivat lähteneet pois, mutta karva oli märkää ja littaantunut hevosen ihoa vasten. Hymähdin harmissani Vapun katsellessa viattomana "olkansa" ylitse minun touhujani.
"Eiköhän pitäisi luovuttaa, jos lähdemme vielä kävelemään tuonne metsään, vai mitä Vappuseni?" kysyin edelleen minua viattomana tuijottavalta syötävän suloiselta hevoselta joka hörähti minulle ymmärtäväisenä. Niinpä päätin pakata harjat harjapakkiin takaisin ja irrottaa Vapun käytävältä, kääntää sen kohti menosuuntaa ja astua ulos raikkaaseen talvisäähän. Päivä oli jo alkanut hämärtyä, mutta päätin käydä pienen lenkin metsässä, jotta Vappu saisi hieman verytellä jalkojaan ja me saisimme tutustua hieman. Vappu taisi olla yhtä innokas kuin minä, sillä pihalle päästyämme tämä poni päätti tehdä muutaman kokeilevan hypyn ja pukittaa sitten oikein kunnolla. Minua vain nauratti tämän eläimen innokkuus, enkä ollut pahemmin moksiskaan asiasta. Eiköhän meidän hoitotaipaleesta tulisi unohtumaton!
(Koska en tiedä mitä HM tarkoittaa, jätän sen merkitsemättä)
^ Hoitomerkintä = HM :D Jotkut tykkäävät pitää kirjaa tekemistään tarinoista ja kuvista, mutta se ei siis ole mikään pakollinen juttu. Tykkään muuten sun kirjoitustyylistä tosi paljon ! tälleen by the way.
- jassu-Mau, kiitos ! ^^
)