1.9 Ensimmäinen maastotunti / TARINA

[Jassu]

Ensimmäinen maastotunti 1.9.2009 !

Vedän siis tiistaina teille Shelyesin ensimmäisen maastotunnin. Aikeina olisi käydä lähimaastossa hieman pyörimässä ja tulomatkalla kahlauttaa poneja Storkongsvatnetin kirkkaissa vesissä. Aikaa on poikkeuksellisesti varattu 75min matkaa varten, joten aloitamme tunnin jo 10.45. Itse vedän joukkoa Brellalla ilman satulaa.


Tunnille voi varata seuraavat ponit:
Milli // Viivi, ilman satulaa €€€
Lizzy // Ilu, ilman satulaa €€€
Rica // Jokeri, ilman satulaa €€€
Sony // Luna, ilman satulaa €€€
Uni // Henna, ilman satulaa €€€
Jackie // Lynn, ilman satulaa €€€
Poju // Wikke, ilman satulaa €€€
Frits // Maiss, ilman satulaa €€€



Ensimmäinen maastoretki – tarina

Huokaisin syvään avatessani toimiston oven. Minua vastassa olivat jaloissa hyppelevät tuntilaiset, jotka hihkuivat tuntilistan perään. Hätistelin tyttöjä oikealla kädelläni tieltäni, vasemmassa kädessäni se niin kovin haluttu tuntilista. Jokainen askel oli vaikeaa ottaa; - ympärilläni pörräsi kamalasti väkeä.
- Rauhassa, hei, tyynnyttelin ihmisjoukkoa ja kävelin rauhallisesti pääoven viereiselle seinälle. Kiinnitin tuntilistan nastoilla ilmoitustauluun ja poistuin muina naisina paikalta. Ilmeisesti ainakin osa tuntilaisista oli tyytyväisiä ratsuihinsa, sillä muutaman sekunnin kuluttua lähdöstäni heidän hihkuntansa kuului oven ulkopuolellekin.

Tyytyväisesti hymisten astelin yksityistalliin. Sain tervehdykseksi helpottuneen hörähdyksen, mokomakin Brella-symppis oli tuotu yksinään talliin. Aloin harjata ponia ja nakkasin sille nopeasti varusteet selkään sen protestoinneista huolimatta – aikaa kun oli jäljellä enää noin kymmenisen minuuttia. Karsinan edustalla olevasta arkusta nostin kypäräni ja raippani, ja lähdin jälleen talleja kiertelemään ja ilmoittamaan tuntilaisille lähdöstä.
- Voitte alkaa jo hipsimään kentälle, kailotin jokaisen tallirakennuksen ovelta. Vastaukseksi sain muutamia ’Joo, joo’ – muminoita, ja lähdin itsekin taluttamaan Brellaa kentälle.
Kun koko konkkaronkka oli asettautunut kaartoon kentälle, nousimme kaikki vuoron perään ratsujemme selkään penkkiä apuna käyttäen. Maiss tosin pääsi Fritsin selkään kevyesti loikkaamalla – olihan hänen ratsunsa sen verran pienikokoinen.

- Okei, tytöt. Järjestys on seuraava: Eli minun takanani on Milli, Lizzy, Rica, Sony, Uni, Jackie, Poju ja Frits. Ja tiedetään, kokosuhteet hieman epätasaiset, mutta koetin katsoa sillä tavalla, etteivät tammat ja orit olisi peräkkäin. – Ja sitten lähdetään.
Tytöt asettautuivat kiltisti jonoon, ja katsoessani taakseni minun oli pakko naurahtaa; ponijoukon keskellä tallusteleva Uni näytti suorastaan hassulta, sillä se oli joukon kookkain. Henna virnisti minulle hyväntuulisesti, ja käänsin jälleen pääni menosuuntaan.
Kavioiden kopse oli kuin suoraan elokuvista astellessamme soraista tallipihaa pitkin kohti maastopolun alkua. Harvapuisen metsän ohitettuamme maasto muuttuikin hieman hiekkaisemmaksi, ja puut kaartuivat porttimaisesti maastopolun ylle. Ilma oli melkoisen kolea, mikä oli kovin tavallista näillä leveyspiireillä – siksi olimmekin kaikki varautuneet hanskoin ja kaulahuivein.

Ohitettuamme leirimökit ja soratien Mellavatnetille aloimme lähestyä kesantopeltoja. Sitä ennen ravaisimme kuitenkin hieman.
- Ja nyt sitten kaikki ravia. Ja Maiss, hihkaise, jos jäät muista jälkeen, niin odotamme, huudahdin.
Letka ravasi varsin moitteettomasti, lukuun ottamatta uljaan ratsuni säpsähtelyjä ja ylimääräisiä loikkia, joille takanani oleva Viivi hihitteli hiljaa.
- Hei, me jäätiin jälkeen, kuului Maissin naurunsekainen huudahdus hetken kuluttua. Parisenkymmentä metriä jonon toiseksiviimeisen ratsukon, eli Pojun ja Wiken takana köpöttelevä pieni, valkoinen Shetlanninponi kiri kuitenkin melko nopeasti käyntiin siirtyneen porukan kiinni. Näin pääsimme jatkamaan matkaa.
- Laukataanko me?, Luna kysäisi Sonyn selästä havaittuaan aina vain enemmän lähellä olevat kesantopellot, joiden hulmuavat ruohot houkuttelivat ketä tahansa revittämään.
- Voidaanhan me koettaa, vastasin. – Okei, eli nyt ollaan pelloilla, ja on laukan aika. Ohjatkaa ratsunne pois tästä maastopolulta, jos ette välttämättä halua tässä laukata. Tuo pelto on aika tasaista, joten siellä voi ihan huoletta viilettää. Ja muistakaa välimatkat, että vältytään havereilta.
Kuin automaattisesti, tytöt ohjastivat ratsunsa korkeaan heinikkoon, jonka kullankeltainen sävy oli kaunis lisä maantienruskean maastopolun molemmin puolin. Osa porukasta laukkasi reitin oikealla, ja osa vasemmalla puolella. Minä kuitenkin jäin Brellan kanssa suosiolla maastopolulle, ties mitä sekin olisi keksinyt pellon keskellä. Painoimme kaikki pohkeet kiinni ratsujemme kylkiin, ja annoimme vauhdin hurman vallata mielemme.
Kaikki tytöt ratsuineen laukkasivat varsin hyvin. Jackie ja Lynn kirivät etumatkaa muuhun porukkaan nähden, Jackie kun laukkasi varsin rivakkaa tahtia pysyen silti varsin kuuliaisena ratsastajansa avuille. Uni sen sijaan näki mahdottomasti nostaa laukkaa paikassa, jossa ei kunnolla nähnyt jalkojaan, se tyytyi aluksi ravailemaan kiltisti Hennan paukuttaessa laukkapohkeita. Lopulta sekin antautui laukalle nähdessään edessään kiitävän ratsukon. Maiss ja Frits miltei hukkuivat korkeaan heinikkoon, paikka paikoin en erottanut Fritsiä ollenkaan, poni kun oli mahdottoman pikkuinen. Jokeri nautti Rican antamasta kyydistä täysin siemauksin, mikä oli kyllä varsin ymmärrettävää; - welshponi laukkasi kuuliaisesti ja kauniisti kolean tuulen värisyttämien heinien keskellä. Polun vasemmalla puolella laukkasivat Viivi ja Milli sekä Ilu ja Lizzy. Molemmat ratsukot suoriutuivat koettelemuksesta kunnialla. Porukka hidasti raviin hyvissä ajoin ennen kesantopellon loppua, ja minä laukkasin säpsähtelevällä Brellalla jonon kärkeen.
- Sehän meni hyvin, kehuin tyttöjä. – Kohta mennään sillan yli, olkaahan tiukkana, sillä osa hevosista saattaa pelätä solisevaa puroa.
- Entä, jos ne eivät suostukaan menemään yli?, Ilu kysyi huolestuneena Lizzyn selästä.
- Sitten talutetaan, virnistin.
Mahonginruskea puusilta häämötti suoraan edessämme. Brella suorastaan jähmettyi kauhusta, joten katsoin paremmaksi pompata alas selästä. Pahantuulisesti muristen talutin teutaroivan islantilaisen sillan yli, ja nousin takaisin selkään sillan aitaa pitkin. Häpeäkseni kaikki muut ylittivät sillan hevostensa selästä käsin minulle omahyväisesti virnuillen. Annoin pohjetta ja laitoin Brellan jälleen kipittämään letkan kärkeen.

Loppumatka sujui lähes ongelmitta, jos ei lasketa Fritsin äkkipysähdystä kesken laukkaamisen (jonka takia Maiss lensi hienolla kuperkeikalla alas) ja Brellan jo miltei tavaramerkiksi kehkeytyneitä sivuloikkia ja yhtäkkisiä paikalleen jähmettymisiä. Pian olimme tehneet jo lenkin Storkongsvatnetin kupeessa, ja oli aika kääntyä takaisin. Vesiputouksen pauhu kantautui meillekin asti, vaikka Nøkkvatnetista alkunsa saanut vuoripuro virtasikin hieman yli 600 metrin päässä meistä. Aloimme pikkuhiljaa lähestyä määränpäätämme – sitä ennen meidän oli kuitenkin ylitettävä Nøkkvatnetin vuoripuro. Aloin jo aavistaa pahaa; - en suinkaan tuntilaisten takia, vaan reiman (tai vähemmän reiman) ratsuni takia. Olin lähes varma, ettei Brella uskaltautuisi kymmentä metriä lähemmäs puroa.

Totuuden hetki koitti viimein. Puro häämötti meistä enää viidentoista metrin päässä, ja Brella pomppi allani kuin aropupu.
- Menkää te vain suosiolla ensin, tämä skitsoilija ei varmasti uskaltaudu ensimmäisenä, latelin ”lauhkean” Millin selässä istuvalle Viiville.
- Selvä, tyttö naurahti vastaukseksi ja ohjasi Millin ongelmitta puron yli.
Annoin muiden ohittaa Brellan ja minut – näin mahdollisuudet puron yli pääsemiseen kasvoivat hieman. Kun Maiss oli ohjannut pikkuponinsa virran yli, tuli meidän vuoromme. Brella astui askeleen, toisen ja kolmannenkin, kylmään vuoripuroon, jossa se kylpi jo polvia myöten. Onneksi pohja oli tasaista ja kovaa hiekkaa; jos se olisikin upottavaa mutaa, ei meillä olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia sen ylittämiseen. Kauhusta kankeana valkoharjainen issikka asteli kuitenkin puron yli minun huokaistessani helpotuksesta.
- Okei, noin neljänsadan metrin päässä tästä tulee tiukka käännös oikealle. Menemme sitä pitkin takaisin päin. Polku nousee loivasti vuoren seinämää pitkin, ja sitten ylitämme tuon samaisen puron minkä yli äsken tulimme. Viivi ja Milli menevät nyt kärjessä sinne saakka, minä seurailen teitä täältä takaa, latelin, kuin apteekin hyllyltä.
Sain vastaukseksi muutaman ”Joo”:n, jonka jälkeen letka lähti hitaasti liikkeelle ravissa. Minä ja Brella tölttäsimme hiljaa jonon perällä, ja nautimme maisemista. Pian jyrkkä käännös tulikin, ja ryhmä muutti kurssinsa taaksepäin. Näin ollen teimme jonkinmoisen silmukan, ja aloimme nyt kavuta loivasti vuorenseinämää pitkin. Luontoäiti oli louhinut kallioon suuria jyrkänteitä, ja ratsastimme nyt niitä pitkin kohoten aina vain ylöspäin.
- Vau, mitkä maisemat, Jokeri huokaisi Rican selästä viitaten kimaltelevaan järveen, jonka yllä leijaili yhä aamuista usvaa. Olihan kello vasta kahdentoista kieppeillä.
- Näin on, Lynn myöntyi säyseästi eteenpäin talsivan Jackien selästä.

Hetken hiljaisuudessa matkattuamme lähestyimme jälleen samaista puroa, minkä aiemmin ylitimme. Vuoren seinälle oli ilmaantunut pieni tasanne, ja aivan viidentoista metrin päässä meistä pauhasi pieni vesiputous.
- Voi, mikä näky, Wikke henkäisi Pojun selästä.
Muut saivat jälleen kerran mennä puron yli ensimmäisenä, sillä Brellan kankkuiluaikatauluista oli mahdotonta ottaa selvää. Letkan mentyä yli sainkin ripsutella raipalla aimo tovin, ennen kuin islantilainen suostui tassuttelemaan virran yli. Tällä kertaa sillä oli hyvä syy pelätä; olimme jo ainakin viidenkymmenen metrin mitalta merenpinnan yläpuolella ja sekä vasemmalla, että oikealla puolella virtasi vesiputous. Oikealla puolella vesi heittäytyi jyrkänteenreunalta saaden pauhaavan äänen kantautumaan korviimme. Kuitenkin lopulta ongelmapotilaamme suostui kävelemään virran yli muiden mukaan.
- Minä tulen taas kärkeen, jos sopii, sanoin, ja annoin islantilaiselle tölttiavut.
- Onko enää pitkältikin matkaa?, Sonyn selässä istuskeleva Luna tiedusteli.
- Hieman alle sama matka, mitä tänne tultaessa meni, sanoin. – Mutta koettakaa kestää, tulomatkalla pääsette uimaan. Luna nyökkäsi ja minä tölttäsin Brellalla jälleen kerran porukan vetäjäksi.
- Me noustaan nyt kohta aika jyrkästi sellaiset kolmisenkymmentä metriä, joten muistakaa nojata hieman eteenpäin, opastin tyttöjä samalla kun ohjasin Brellaa kohti vuorenseinämää nousevaa ylämäkeä.
Porukka teki niin kuin olin käskenyt, ja pian ylämäki oli ylitetty. Jopa piskuinen Frits oli päässyt sen kevyesti yli, Maiss nojasi hienosti eteenpäin.
- Kuinka korkealla me oikein ollaan?, Ilu huikkasi Lizzyn selästä.
- Arvelisin, että noin sadassa metrissä, Viivi vastasi Millin selästä. Milli puolestaan otti protestoidakseen jostakin asiasta, ja veti hurjan pukkisarjan paikoillaan seisten.
- Äää!, Viivi rääkäisi pudotessaan ja mätkähti maahan. Itseensä tyytyväisenä seisoskeleva Milli pysyi kuitenkin paikallaan kuin pahainen opetusponi, joten tyttö sai pystyharjan nopeasti kiinni.
- Eihän sattunut mihinkään? Herranjumala, jos olisit pudonnut tuolle toiselle puolelle, jos Milli olisi ollut yhtään reunempana, henkäisin.
- Ei, Millillä on vaan taas vaihteeksi oikein mukava päivä, tyttö naurahti kuivasti ja kapusi sitten reittipolun varrella olevan kiven päältä takaisin selkään. Pääsimme jälleen jatkamaan matkaa.
Pahin nousu oli ylitetty ja nyt olisi hetken aikaa pelkkää tasannetta. Välillä toki tehtiin pieniä nousuja ja laskuja, sillä vuorenseinämä ei ollut mikään maailman tasaisin ratsastusalusta.
- Nyt sitten päinvastaiset reaktiot, kun laskeudutaan aika jyrkästi. Nojatkaa aivan tuntuvasti taaksepäin, ja antakaa poneille hieman ohjaa, hihkaisin. – Ennen alamäkeä otetaan kuitenkin pikkupätkä ravia.
Brella tölttäsi allani ja muut takanani olevat ravasivat – paitsi Sony, joka sekin meni korkeaa tölttiä Lunan istuessa rentona sen selässä. Alamäki tuli – ja meni. Kaikki myötäsivät sen hienosti nojaten taaksepäin, eikä poneilla ollut ongelmia laskeutumisessa. Näin ollen olimme jälleen samalla reitillä mistä tulimmekin – matkalla tallia kohti.
Jättäydyin jälleen hetkeksi porukan viimeiseksi, sillä halusin tunninpitäjänä seurata muiden ratsastusta. Samalla seuratessani muiden ratsastusta porisimme letkan viimeisen ratsukon, Maissin Frits-ponillaan, kanssa niitä ja näitä. Maisemat vilahtelivat ohitsemme minun tuijotellessani tuntilaisten selkämyksiä, tähyillen toki samalla sijaintiamme. Suuri Storkongsvatnet vilahteli aina välillä puiden jättämistä raoista sen kirkkaan veden kimaltaessa auringon valosta. Vaikka olikin melko pilvinen ja kolea sää, oli mitä mainioin syksyinen maastoilukeli.

- Hei, entä nyt, kun tuolla on tuo ranta?, Wikke huikkasi minulle Pojun selästä.
- Joo, niinpäs onkin, havahduin. – Rannalle siis, tästä seuraavasta risteyksestä oikeaan. Jäämme siihen hetkeksi, saa pompata selästä alas tai mennä kahlailemaan, miten kukin tykkää. Katsokaa kuiteskin, että pysytte selässä, ei ole vaihtovaatteita, naurahdin.
- Ja vesi on sitten aika viileää, Viivi sanoi kokemuksiinsa viitaten.
Veden loiske täytti tämän hienon hetken. Minä ja Brella, Viivi ja Milli, Ilu ja Lizzy, Jokeri ja Rica, Luna ja Sony, Henna ja Uni, Lynn ja Jackie, Wikke ja Poju, Maiss ja Frits. Erilainen joukko, erilaisia poneja, erilaisia ihmisiä. Kaikki samalla matkalla maastossa, elimme samaa kokemusta. Ponit kahlasivat aina vain syvemmälle järven viileään veteen ja ottivat tilanteesta kaiken riemun irti.
- Ranta on ihan turvallinen, syvemmälle voi huoletta uittaa. Tässä rannassa on aika matalaa, ja kyllä kaikki näistä osaavat uida, hihkaisin samalla ohjaten teutaroivaa islantilaisratsuani turkoosiin veteen.
- Mutta entä Frits, sehän hukkuu kohta, Maiss parahti nauraen. Shetlanninponi oli jo kirjaimellisesti kaulaansa myöten vedessä, joten se alkoi kauhoa vettä jaloillansa päästen niin eteenpäin. Se ui.
- Woou, eipäs hukukaan, Maiss hekotti allaan uiva valkoinen poni. Muut yhtyivät tytön nauruun ja ohjasivat poninsa yhä syvemmälle veteen.
Minä puolestaan murisin nilkkavesissä; - aina niin kaikille lojaali ratsuni oli päättänyt olla astumatta askeltakaan eteenpäin. Vaikkei se edes pelännyt vettä, se ei silti halunnut loikata sekaan. Joko se oli liian kylmää sen herkälle hipiälle, tai sitten ponin ego oli yksinkertaisesti liian suuri. Epäilin vahvasti jälkimmäistä vaihtoehtoa, joten katsoin tarpeelliseksi ripsutella raipalla puolisenkymmentä kertaa kupeeseen. Sillä sainkin islantilaisen herätettyä, ja sekin suostui seuraamaan Jackien perässä järveen.
Nautimme kaikki syksyisestä Norjan luonnosta – puut vaihtoivat väriään kauniin keltaisiksi ja punaisiksi, ilma oli kolea, mutta taivas repi aukkoja pilvien keskelle saaden auringon näyttäytymään paikoitellen, ikuisesti virtaavat vesiputoukset solisivat korkealta vuorilta järviin kylmentäen niiden vettä, ja allamme oli samaisista asioista nauttivat ponit, jotka käyskentelivät täydessä touhussa vedessä.
Jopa Brella oli uskaltautunut uimaan; olin vyötäisiäni myöten märkä ja päälläni oli vain punainen t-paita ja minua paleli, mutta se ei haitannut. Mikään ei haitannut, nyt nautimme kaikki vain tästä ainutlaatuisesta tilanteesta. Syksy oli vain kerran vuodessa, joten siitä oli otettava kaikki irti.
Lynn oli uskaltautunut miltei viidenkymmenen metrin päähän rannasta; arvelimme vettä olevan siellä noin 1,6 metriä, mutta varmaa tietoa ei ollut kenelläkään meistä. Jackietä asia ei haitannut; risteytysponi nautti täysin siemauksin raikkaassa vedessä uimisesta. Pinnan yläpuolella oli vain sen sieraimet ja silmäkulmat, korvat ja etuharja; kaikki muu ponista oli järvessä.

Hetken uituamme ja nautiskeltuamme pidimme hetken tauon rannalla kuivatellen märkiä ratsastushousujamme ja noukkien maasta takkejamme, kenkiämme ja kaulahuivejamme, jotka olimme sinne tarkoituksella jättäneet kastumisen ehkäisemiseksi. Maiss toimi selkäänpunttaajana, sillä hän oli ainoa, joka pääsi poninsa selkään ilman apua.
- No, oliko vesi teistä kylmää? Minusta tuo ei ollut edes kovinkaan vilpoisaa, vaikka kylmä tosin tuli ilman takkia, tuumin ääneen.
- Oli se aika, kun en ole tottunut noihin lämpötiloihin. Mutta hauskaa oli, Ilu puuttui Lizzyn selästä samalla puhallellen kämmeniinsä lämmittääkseen niitä.
- No, eiköhän jatketa kohta matkaa, Jokeri huokaisi katsahtaen vielä kerran taaksemme jäävään Storkongsvatnetiin, kirkkaaseen järveen.
Matka oli taittunut nopeammin, kuin osasimme edes kuvitella. Aikaa oli jäljellä vielä puolisen tuntia, ehkä hieman allekin. Olimme enää hieman päälle kilometrin päässä Shelyesistä, kun aloimme jälleen lähestyä kesantopeltoja.
- Nyt saa taas laukata, jos haluaa. Mutta koettakaa sitten pysyä selässä, sillä märän hevosen selässä on vaikeaa istua, virkoin. Brella ei ainakaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta laukkapätkään, joten huokaisin syvään ja tyydyin nostamaan liidokkaan passin.
- Entäs märän ponin?, Maiss naurahti ja viiletti ohitsemme Fritsillä. Pikkuponi silminnähden nautti vapaudesta laukata; olihan tämä todellakin harvinaista herkkua tuntiponin arjen lomassa.
Naurahdin istuen Brellan liidokkaassa passiaskeleessa. Harmikseni huomasin olevani ainoa, joka ei halunnut laukata, sillä yksi toisensa jälkeen ohitseni viuhahti erikokoisia ja –näköisiä ratsukkoja. Huokaisten jäin siis jälleen letkan viimeiseksi.
Kesantopellot oli ohitettu, ja ylitimme nyt Mellavatnetin joen siltaa. Suosiolla pääsimme ylitse tällä kertaa, ponit (toisin sanoen Brella) oli ilmeisesti jo tottunut erilaisiin asioihin matkan aikana. Täytyisi ilmeisesti käyttää sitä useamminkin tämänkaltaisilla reissuilla.
- Voi ei, ollaanko me jo tallilla?, Lynn parkaisi yhtäkkiä. – Ja minä kun olisin voinut tehdä vaikka toisen samanlaisen lenkin.
- Jep, näin on, sanoin levollisesti. – Bäk tu houm. Mutta täytyypä ottaa joku kerta uusiksi, sanoin tytöille kiriessäni jälleen jonon kärkeen.
- Minä ainakin haluan silloin mukaan, Maiss hihkaisi jonon perältä potkien vauhtia matelevaan Shetlanninponiinsa. Naurahdin.
- Tämä oli siis tällainen ensimmäinen maastokerta, toivottavasti kaikilla oli hauskaa, kuulutin saapuessamme jälleen Shelyesin tuttuun turvalliseen tallipihaan. – Teillä on vielä vajaa kymmenen minuuttia aikaa, kentälle ja nopeat laukannostot, jonka jälkeen loppuverryttely kevyessä ravissa. Chop chop nyt, huikkasin vielä kentälle suuntaavan ryhmän perään kävelyttäen itse ratsuni takaisin yksityistalliin.
Takana oli nyt tapahtuma- ja kokemusrikas retki, jollaisia täytyisi olla useampia elämässä. Toisaalta oli hyvä, että ensimmäisiä maastotunteja voisi olla vain yksi, ja se oli nyt pidetty.


Kommentit:
Viivi ja Milli // Evilpony kulki varsin kauniisti tänään, jos ei lasketa sinun äkkiputoamistasi ja muutamia(kymmeniä) pukitteluja matkan varrella. Suhde hoitohevoseesi on varsin mielenkiintoinen, mutta yhteistyönne sujui (ainakin melkein) kuin rasvattu. : )

Ilu ja Lizzy // Sen verran, mitä nyt teitä seurailin, Lizzy meni oikein nätisti. Ratsastit hyvin ponia eteen, vaikkakin joissain kohtaan Lizzy mateli hieman. Hyvin ratsastettu.

Jokeri ja Rica // Pikku-Ricaakaan en ole aikoihin nähnyt ratsastettavan noin onnistuneesti, yhteistyönne oli loistavaa ja sait ponin herätettyä hienosti jo alkutunnista. Upeaa!

Luna ja Sony // Sony kuunteli sinua hienosti ja islantilainenkin näytti nauttivan matkasta. Varo kuitenkin laukassa eteen nojaamista, mutta muuten hienosti ratsastettu. : )

Henna ja Uni // Hmm, mitäs teistä sanoisin? Uni kulki kaiken kaikkiaan hyvin, joukon isoimmallakaan ei ollut ongelmia soluttautua pienten joukkoon. Uni tosin oli hieman hermostunut uitossa, ehkä sinun pitäisi käyttää sitä useamminkin tällaisilla reissuilla. : ) Hienosti meni!

Lynn ja Jackie // Jackie kulki lähes koko ajan loistavasti, erityisesti uitosta se näytti nauttivan suuresti. En keksi teistä mitään negatiivista sanottavaa. Upeaa!

Wikke ja Poju // Oli mielenkiintoista nähdä sinut kerrankin hieman temperamenttisemman orin selässä, ja hienosti pärjäsit. Poju oli tunnilla melko rivakka, mutta sait sen hyvin pidätettyä.

Maiss ja Frits// Pikku-Fritskin meni hienosti, ratsastat hyvin Shetlanninponeilla, ja kokemuksesi näkee. Ratsastit Fritsiä hyvin eteen, ja se pysyi hienosti muun letkan mukana. : )

Kiitos tuhannesti upeasta tunnista, toivottavasti voimme ottaa joskus uusiksi : )

(tarinassa on 2523 sanaa, panostin tähän, joten toivon sinunkin panostavan omaan maksuusi : ) )

Jassu ja Brella, Viivi ja Milli, Ilu ja Lizzy, Jokeri ja Rica, Luna ja Sony sekä Henna ja Uni kuvassa.

(Ja laatuhan ei päätä huimaa, en vain kovin jaksanut tähän panostaa kun tarinakin on tuollainen huge : D)

[Lynn]

1. syyskuuta - Vesileikkejä[/size]



Jackie astelee veteen epäröimättä ja kuopii hivenen vettä mennessään. Säikähdän hetkeksi sen ryhtyvän piehtaroimaan, mutta poni jatkaakin matkaansa ja huokaisen helpotuksesta.

Kiitos UPEASTA tunnista! Hirmu ihana tarina ja kuvakin kaiken päällisiksi <3 Toivottavasti maksu on ok.

[jokeri]

sry, laatu karsea.. : P

[Suppu]

Tässä sitten maksu paintilla töherretty mutta tulin aika tyytyväiseksi : ) Toivottavasti kelpaa

i32.tinypic.com/28jin1s.jpg

[Jutta]

Teinki nyt kuvan maksuksi. Tämähän ei yhtään itse retkeä kuvaa, mutta tää kuvaa sitä hetkeä kun mä hain sonyn laitumelta ja jäin sitte hetkeks niinku unelmoimaan/ihastelemaan siihen laitumen viekkuun!

www.sumopaint.com/files/images/bfeiigzxhsbxcbpk.png
Linkki koska kuva on iiso. Ite oon ihan tyytyväinen ja aikapaljon vaivaa näin...

Lisään myös päikkyyn!

[Ilu]

Maksu



Tommonen puolentunnin työ, ei ehkä ihan parhaimpia, mutta oon ihan tyytyväinen. Sori, en jaksanu kattoo Lizzyn varusteiden värejä, ym..

[henna]

s773.photobucket.com/albums/yy11/hennasd/?action=view¤t=maksu.jpg

Sori et tää on tämne paint juttu : D
Mut kiitos tunnista !
Laitoi vaa kuvan linki, ku en osaa ladat niitä, vaiks jassu yrittikli vaiks mite mua neuvoo

[Viivi]

ENSIMMÄINEN MAASTOTUNTI

Norjalle tyypillisen viileä alkusyksyn ilmasto puhui vasten vaatetustani, pyöräillessäni Shelyesiin johtavaa polkua pitkin, aivan liian vähissä vaatteissa. Olin nimittäin mennyt hukkaamaan ruskean ratsastusneuleeni edellispäivänä, enkä omista kovinkaan suurta vaatevarastoa, josta valita. Käännyin jyrkästi suuren vuoren vierestä vilkaisten samalla kännykän kelloani, joka osoitti julmasti, että olisin myöhässä sovitusta tapaamisajasta ainakin puoli tuntia. Olin nimittäin edellisenä päivänä vannonut sekä Jassulle, että itselleni, olevani ajoissa paikalla Shelyesin uran ensimmäisellä ratsastustunnilla, vaan kuinkas sitten kävikään? Aamu alkoi erittäin ”lupaavasti” nukkuessani pommiin, sitten en löytänyt erittäin hyvään talteen (sängyn alle) laittamaani kypärää, jonka jälkeen oli vielä ruokittava erittäin ärtynyt vuonohevoslauma, joukossa myös kellontarkka Millin emä, joka oli osoittanut mieltään erittäin ärtyneenä. Kiristin vauhtiani vielä lisää ja vilkaisin jälleen kelloani – vielä vartti aikaa. Hyvä! Ehkäpä aikainen lintu madon nappaa, mutta kyllä myöhäinenkin kirii ja nappaa vähintään kaksi.

Tartuin tallinoveen rivakasti ja vedin sen auki. Kahdeksan silmäparia kohdistui välittömästi minuun, kun taas oma katseeni tallin kelloon, joka osoitti saapuneeni noin seitsemän minuuttia ennen tunnin alkua. Tässähän oli vielä mainiosti aikaa laittaa Milli kuntoon! Muutama minuutti kului tosin myöhästymiseni perusteelliseen selitykseen – vaikka jankutinkin olevani ajoissa. Jassu kurkkasi kelloa.
”Mmm.. no, aikaahan on noin viisi minuuttia. Ensin haet Millin tarhasta, siinähän kuluu yleensä noin kym – ”
”Pitääkö mun hakea Milli vielä tarhasta?” Kysyin yllättyneenä. Olin olettanut, että Jassu olisi hakenut sen.”
”Ehkä siinä tapauksessa, jos se olisi astellut luokseni lauhkeana kuin lammas.” Jassu totesi virnistäen ja ojensi minulle riimunnarun.

Suuntasin tarhoille rivakin askelin Millin riimunnaru toisessa kourassani. Nyt olisi toden teolla pidettävä kiirettä, etten joutuisi viivyttämään samalla kaikkia muita tunnille tulleita ratsukkoja. Löysin Millin katseellani yllättävän nopeasti – ihan eri asia sitten, kuinka nopeasti se olisi löytänyt tiensä minun luokseni. Milli laidunsi kaikessa rauhassa Iran vierellä, mutta minuun suuntauneesta katseestaan päätellen tamma oli huomannut tuloni jo ajat sitten, vaikkei antanutkaan sen näkyä. Alitin laitumen portin sukkelasti ja lähdin kulkemaan Millin luokse rennoin askelin käsi ojossa, kuitenkin hieman enemmän Miran suuntaan. Suureksi yllätyksekseni Milli kävelikin suoraa luokseni pysähtyen kahdenkymmenen sentin päähän minusta. Käytin mahtavaa tilaisuutta hyväkseni ja kiinnitin riimunnarun salamannopeasti Millin riimuun. Silitin ja ylistin tammaa vuolaasti. Ehkäpä se oli oppinut, ettei vapauden menettäminen ollutkaan niin paha juttu? Tai sitten se oli vain kyllästynyt seisoskelemaan laitumella ja kuvitteli minun lahjovan sen pilviin. Niin tai näin, minulla olisi nyt mainiot mahdollisuudet ehtiä tunnille ajoissa.

”Miten nää nuin noppeesti pääsit?” Jassu kysyi ensi töikseen yllättyneenä kun astuin Milli perässäni tallirakennukseen. Hän vilkaisi selkääni. ”Eikä edes mutapaakkuja!” Hän suorastaan järkyttyi. Vastasin ylpeänä Millin tulleen suoraan luokseni ja antaneen täysin moitteettomasti kiinni. Kesti aikansa saada Jassu uskomaan tarinaani, mutta lopulta hän tokaisi Millin puoleen kääntyen: ”Nyt nää kyllä petit mun luottamuksen pahemman kerran, Milli!” Tamma tyyntyi puhisemaan tyytyväisenä ja näyttämään epäilyttävän enkelimäiseltä.

Sain Millin laitettua meganopeasti kuntoon. Tamma hämmentyi perinpohjaisesti, kun sen jekuille ja tempuille ei riittänytkään aikaa. Useaan otteeseen se yritti näykätä minua leikillään, karata karsinasta ja onnistuipa se jopa saamaan kuolaimensakin suusta, vaikka tamma oli jo suitsittu. Pian pääsimme kuitenkin Jassun luvasta taluttamaan hevosemme kentälle kaartoon, jossa nousimme ratsujemme selkiin kahden kentällä olevan penkin avulla. Katselin vieressä, kun Lynn talutti Jackien penkin viereen ja nousi selkään kadehdittavan nopeasti. Ruuna tyytyi seisoskelemaan paikoillaan rauhallisesti, eikä se yrittänyt mitään sellaisia temppuja joita Milli on ehtinyt pienen elämänsä aikana kokea. Seuraavaksi olikin meidän vuoromme. Käytännössä katsoen vedin Millin perässäni penkin viereen, jolle nousin seisomaan. Uljas ratsuni tutki minua arvioivasti otsatukkansa alta, mutta päätti onnekseni jäädä seisomaan paikoilleen. Tai niin minä siis luulin. Juuri kun nostin toisen jalkani Millin selälle ja olin siirtämässä sen päälle painoa, tamma otti itsevarmasti kolme nopeaa sivuaskelta, joiden vuoksi tömähdin maahan – sangen kipeästi lisäksi! Mahdoin kuulla liiankin monta kertaa huolestuneen: ”Sattuiko sinuun?” – kysymyksen. Mutisin olevani kunnossa (samalla varmaan ylikypsyneen tomaatin näköinen), että pitikin sattua juuri minulle! Otin ihan liian omahyväisen näköisen Millin ohjat Ilulta, mutten ehtinyt tehdä mitään, kun kuulin tyrskähdyksen takanani: kääntyessäni totesin sen olevan Brellan ohjista kiinni pitävä Jassu, joka pidätteli nauruaan niin hyvin kun vain pystyi: eli ei kovinkaan hyvin. Mikä pahinta, näin hänen kädessään punaisen laatikon.
”Ekkainää vaa kuvannu?” Älähdin tarpeettoman kovaäänisesti.
Jassu nosti katseensa punaisesta laatikostaan ja heilautti sitä ylhäällä: ”Pitihän sitä nyt Shelyesin ensimmäisen maastotunnin lähtöhetki ikuistaa!”
Pakko myöntää, etten itsekkään voinut olla nauramatta klipille – mutta sitähän en Millille koskaan myöntäisi!

Olimme vihdoin päässeet kunnialla liikkeelle. Jassu ja Brella kulkivat etunenässä, Jassu esitellen ympäristöä tuntilaisille, muttei suostunut paljastamaan kenellekään reittiä, jota kulkisimme. Seuraavana tulimme minä ja Milli; minä muistaen unohtaneeni leipäpussimme viimeiset ruisleivät leivänpaahtimeen; aamulla olin nimittäin kuluttanut aikaa minuuttitolkulla etsien aamupalaani, enkä älynnyt kurkata paahtimeen ollenkaan, ollessani varma, että voitelin ne jo. Jäimpä sitten kiireessä ilman paahtoleipää. Milli vaikutti taas jonkinsortin laiskiaiselta, joka oli tyystin kadottanut mielenkiintonsa maastoretkeen. Kolmantena tulivat Ilu, sekä hieman laiskahkonoloinen Lizzy, seuraavana Jokeri ja Rica, Luna ja Sony, Henna ja ponijoukon keskellä asteleva Uni, Lynn ja Jackie, Wikke ja Poju, sekä viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä Maiss ja pikkuinen Frits, joka pysytteli letkan perässä yllättävänkin hyvin.

Vaikka Kornblomst ja Shelyes olivat olleet Norjassa jo kuukausia, en osannut lakata ihastelemasta sen maisemia; ympäröiviä vuoria, syksyn tuomaa keltapunaista kasvustoa ja erittäin kirkasta purovettä, joka on peräisin suoraan kalliolta. Ravatessamme edessä kulkeva Brella alkoi säpsähdellä, vaikka se oli ollut maastossa ennenkin ja suorittaa jonkinlaisia loikkia, jolle en voinut muuta kuin hihittää hiljaa. Tamma näytti keksineen, että vieressä olevan kallionseinän takana asui iso ja paha mörkö kuten muumeissakin, mutta vaikka se kuinka säpsähteli ja hyppi, ainakaan Milli ei ollut erityisen vakuuttunut. Jonkin aikaa ravattuamme saavuimme tasapohjaisen pellon reunaan, jossa olin aikaisemminkin käynyt laukkaamassa. Kaikki kahdeksan ratsukkoa syöksyivät Jassun luvasta laukkaan. En voinut olla nauttimatta tunteesta, joka sai välttämättä leveän virnistyksen kohoamaan naamalleni. Ohjasin Millin heinikon vasemmalle polulle, jossa myös Ilu ja Lizzy laukkasivat. Kun Milli huomasi hieman edellä laukkaavan Lizzyn, se laski päänsä alas ja alkoi kiriä vauhtia kuin paraskin laukkahevonen. Lizzy osoittautui myös erittäin kilpailunhenkiseksi: ohittaessamme Ilun ja sen, Lizzy lähti ottamaan Milliä kiinni. Onneksemme saimme ratsumme kuitenkin hidastettua, ja sovimme virnistellen kisan tulleen tasapeliin, vaikka innosta puhiseva Milli oli varmasti asiasta aivan toista mieltä. Muillakin kului hetki aikaa hillitä innostuneet ponit; etenkin Frits oli innostunut viilettämään heinikossa kuin musta salama konsanaan. Jatkoimme matkaa rennossa ravissa (tai niin rauhallisessa kuin suinkin oli mahdollista laukan makuun päässeiden ponien selässä).
”Seuraavaksi meillä onkin sitten silta ylitettävänämme!” Jassu huikkasi muille jonon kärjestä. Osa kyseli huolestuneena puron ylityksestä. Itse en ollut erityisen huolissani, olihan Milli ylittänyt puron useita kertoja aikaisemminkin kesän aikana, eikä pienen sillan pitäisi tuottaa sille ongelmia, ellei tamma sitä itse haluaisi. Kuten olin toivonutkin, Milli asteli lauhkeana sillan yli, kuten kaikkien muidenkin tuntilaisten ratsut. Ongelmia ilmeni ainoastaan Jassulla tai Brellalla, sillä Jassu joutui taluttamaan säpsähtelevän ratsunsa sillan yli. Brella oli nimittäin sataprosenttisen varma, että vedessä asui vähintäänkin piraijalauma taikka sitten jonkinsortin vesimörkö, josta tosin itse en ollut koskaan ennen kuullut. Huomasin virnistäväni Jassulle leveästi, kun tämä ponnisti sillan reunasta takaisin Brellan selkään ja ravaten takaisin eteemme.

Jatkoimme matkaamme nostamalla laukan eräällä suoralla. Tällä kertaa Milli pysyi hallinnassani moitteettomasti Brellan takana, kuten ilmeisesti loppupäänkin kulkijat. Rentouduin Millin pehmeässä selässä ja tasaisissa täysin, enkä voinut olla toivomatta, että elämä olisi aina tälläistä. Toista saattoi ajatella edellä menevä Jassu, joka joutui tosissaan rohkaisemaan villisti pomppivaa ratsuaan. Yhtäkkiä hiljaisuutemme rikkoi takaa kuuluva ”Wääk!” – ääni, jonka vuoksi kaikki pysäyttivät ratsunsa pikavauhtia. Ääni voinut kuulua kellekään muulle kuin Maissille, ja oikein arvasinkin – tai siis tiesin. Tyttö sinnitteli Fritsin kaulalla urhoollisesti, mutta pian poniori sai tarpeekseen ja veti päänsä niin alas kuin vain sai. Maiss lensi yllättävänkin vauhdikkaasti näyttävällä kuperkeikalla, suoraan Fritsin turvan eteen istualleen. Hetken koko ratsastajaryhmä oli hiljaa, kunnes Maissi alkoi hihittää hysteerisesti, johon yltyi lopulta koko porukka. Päästyämme liikkeelle käännyimme takaisinpäin Storkongsvatnetin kupeessa, jossa Jassu alkoi aavistella pahaa urhoollisen ratsunsa osalta, sillä luvassa oli puron ylitys – tuota menoa Brella joutuisi varmaan naimisiinkin mörön kanssa!

Purolla minä otin johtopaikan erittäin ylvään ja itseensätyytyväisen Millin kanssa (en tiedä, mistä se otus tuollaisen mielialan oli saanut, mutta siltä se ainakin epäilyttävästi vaikutti). Tamma asteli itsevarmasti puron yli, kuin esitelläkseen muille hevosille, kuinka rohkea ja taitava se itse asiassa olikaan. (Millin suureksi pettymykseksi) myös muut ratsukot suorittivat puron ongelmitta – mukaan lukien kauhusta lamaantunut Brella. Kauan aikaa islantilainen ei ehtinyt hengähtää, sillä lyhyen ravin jälkeen olimme jälleen samaa puroa ylittämässä – nyt vain kahden vesiputouksen välistä. Johdimme jälleen Millin kanssa letkaa. Ensin tamma mulkoili hetken Brellamaisesti vesiputouksia, mutta sai jälleen ”Minä olen paras ja tiedän sen” – tyylinsä, jolloin se lähti pää korkealla ylittämään puroa, niin näyttävästi kuin suinkin vain osasi. Ja Brella… - sano minun sanoneen, sitä ponia ei kannata viedä kummitusjunaan.

Seuraavaksi luvassa oli noin kolmenkymmenen metrin jyrkkä nousu, jonka aikana ei enää kuulunut ryhmämme iloista puheensorinaa tai haaveilevia huokauksia ympäristöstä. Suurimman nousun jälkeen kumarruin taputtamaan Milliä. Vastattuani samalla Ilun kysymykseen, tunsin Millin pukittavan rajusti paikoillaan allani. Yritin takertua kiinni Millin olemattoman lyhyeen pystyharjaan, turhaan. Päästin tyylilleni uskollisen ”Äääk!” – äänitehosteen tömähtäessäni kumeasti maahan. Niinpä tietenkin. Kun avasin silmät, näin suoraan pääni yläpuolella lauhkeana seisoskelevan Millin, joka näytti tuhahtavan: ”No taasko nää tulit sieltä alas?”.

Jatkoimme matkaa käynnissä. Muut eivät meinanneet lakata päivittelemästä, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin pudonnut Millin toiselle puolelle, tai jos tamma olisi ollut lähempänä jyrkänteen reunaa. Jos Milli olisi menettänyt tasapainonsa, olisimme voineet pahimmassa tapauksessa pudota molemmat. Tamma oli tavoilleen uskollisesti käyttäytynyt kuin mikäkin hovimestari. No, Milli on mitä Milli on, mutta ehkä sen kanssa kannattaisi jättää seinäkiipeilyt vähemmälle, ennen kuin jostain ratsastajasta tulisi jänisten sukujuhlien kunniavieras. Käveltyämme tovin, koitti laskun aika. Hevosen paljaassa selässä niin rajusti taakse nojaaminen oli sangen hankalaa ja huomasin hiljaisuuden vallinneen jälleen joukkiomme ylle. Onnekseni vuonohevosilla on kuitenkin sangen jykevä rakenne, jossa on aika helppoa pysytellä kyydissä. Kun koko ryhmä oli turvallisesti maankamaralla, ohjasimme ratsumme kohti yhtä reissun suurinta kohokohtaa – uittoretkeä.

Koko ryhmämme suorastaan syöksyi veteen. Hevoset nauttivat viileästä vedestä loiskien sitä ympäriinsä, ratsastajat kiljahtelivat kastuessaan ja katsellessaan leikkiviä hevosia. Vain yksi pari jäi muista jälkeen – niinpä tietenkin, Brella the Vainoharhaisuus, tai kuten Jassu arveli, - Suuriegoisuus. Yllytin Milliä pulahtamaan veteen kunnolla, sillä uintimahdollisuudet alkoivat olla vähissä talven tullen. Kerrankin olimme Millin kanssa täysin yhtä mieltä: poni polskutteli puhisten yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes jouduin pysäyttämään sen menon, jottemme ajautuisi liian pitkälle. Palatessamme Jokeri yllytti muut kaameaan vesisotaan, jonka jälkeen kukaan ei säilynyt perusteelliselta kylvyltä. Piskuinen Frits ui jo sillä syvyydellä, missä muut kahlasivat ja Brellakin oli uskaltautunut hieman syvemmälle. Meitäkin syvemmälle taas suuntasivat vesihirmut Lynn ja Jack. Tästä ei enää ratsastustunti voinut parantua!

Kuvateltua märkiä vaatteitamme hetken rannassa, lähdimme jälleen liikkelle. Olin luiskahdella Millin selästä tämän tästä: istuntani kun ei ole siitä parhaasta päästä, eikä Millin märkä selkä auttanut asiaa. Kun Jassu ilmoitti, että pellolla voisi laukata, en halunnut missata tilaisuutta. Olihan tässä jo kaksi kertaa tunnin aikana tiputtu, eikä kolmas tuntuisi enää missään! Kannustin Millin heti ensimmäisenä laukkaan. Tamma nosti oman tasaisen laukkansa, jota se alkoi pikkuhiljaa kiihdyttää yhä kovemmaksi. Istuin selässä ajattelematta vauhtiamme, Millin liukasta selkää tai muita ratsukoita. Tällaisia kokemuksia saattoi olla vain yksi elämässä – vaikkakin sattuikin asumaan samalla seudulla hevoskatraansa kanssa. Havahduin yhtäkkiä, kun Jassu huusi nimeäni. Horjahdin säikähtäneenä Millin liukkaassa selässä, kunnes saavutin jälleen tasapainoni ja hidastin ratsuni käyntiin. Myös muut olivat siirtyneet jo raviin, kun käännyin Jassuun päin.
”Niin nyt oli tarkoitus alkaa jo ravata, tuolla vauhdillahan te olisitte parin tunnin päästä jo marssissa.” Jassu virnisti.
Loppumatka kului aivan liian nopeasti (pohtiessamme ja kiistellessämme, miltä eri planeettojen hevosrodut mahtoivatkaan näyttää – minä olin aivan sataprosenttisen varma, että marsilaiset vuonohevoset olivat limenvihreitä turkoosilla siimalla.)

Retki oli ohi aivan liian nopeasti. Muutamia pikkuongelmia lukuun ottamatta Millikin oli kulkenut mukavasti, enkä ollut tehnyt syöksylaskuakaan kuin kahdesti. Lopulta emme voineet kuin todeta sen onnistuneisuuden ja että maastoretkelle olisi päästävä uudestaan – uusin toimin, uusin kujein!


~ Pahoittelut tylsästä tarinasta 8P
ja kiitoksia tunnista! 8)

[Maiss]

Muistoja ~ 1.9

Joskus kauan, kauan sitten - tai no oikeastaan, ei niin kauan aikaa sitten, nimittäin noin neljä kuukautta sitten - pidettiin ensimmäinen maastotunti Shelyesin tallilla Norjassa. Talli oli muuttanut vähän aikaa sitten Suomesta Norjaan ja tallinomistaja Jassu oli päättänyt että olisi korkea aika mennä katsomaan porukalla.

Tervehdin Fritsiä kun avasin sen karsinan oven. Ensin ori luimi vihaisesti mutta kohta se tajusi ettei minulle ollut sopiva olla ilkeä.
“Fritsukka, tänään mennään maastoon!” sanoin ja taputin shetlanninponia.
Frits oli tällä hetkellä lempituntiponini, olihan se tyypillinen shettis; itsepäinen kuin aasi ja pukkikone puolikin löytyi.
Harjasin pojan hyvin ja putsasin kaviotkin. Lopuksi selvitin hännän ja harjan, oltiinhan nyt lähdössä ihmisten ilmoille.
Oritallissa oli toinenkin tunnille lähtevä; Poju. Ratsastajana Pojulla oli Wikke. Tyttö harjaili ratsuaan ja hyräili samalla jotain.
Hain suitset varustehuoneesta. Muistin Jassun aiemmin sanoneen että minun täytyi etsiä jostain satulahuoneen syövereistä häntäremmi, jos sitä tarvitsin. Satulaa en kumminkaan tarvinnut joten suuntasin takaisin Fritsin karsinalle Pojun boksin ohi.

Nyt Poju on kuollut. Muistan hyvin Pojun, sen villin oripojan. Nyt kumminkin se oli poissa. Mutta silloin, syyskuun ensimmäisenä päivänä, kukaan ei tiennyt että sen loppu häämötti.

Talutin Fritsin Pojun perässä ulos oritallista. Kävelimme kentälle, jossa olikin päällä jo jonkinmoinen vilske. Menin Fritsin kanssa Lynnin ja Jaskan viereen.
“Soo…” sanoin orille joka alkoi yhtäkkiä pyöriä.
Kun se rauhoittui hyppäsin selkään ja katsoin ympärilleni. Meitä oli lähdössä mukaan seitsemän plus Jassu.
“Selkään vaan te loputki”, Jassu selosti ja nousi Brellan selkään..
Kohta seisoimme letkassa lähdössä kohti maastoja.

Niin, olimme letkassa. Letkassa kohti ensimmäistä maastotuntia, luultavasti suurimmalle osalle hevosista ensimmäiselle käynnille koko maastoissa.
Mutta olihan se kerta ensimmäinenkin.

Olimme Fritsin kanssa viimeisenä, ihme kyllä. Edessämme kökötti Poju ja Wikke.
“Ravia!” Jassu huusi letkan edessä ja siirryimme kaikki raviin.
Kivet rahisi kavioiden alla ja kuulimme aika ajoin linnunlaulua. Fritsin ravi oli nopeaa, mutta olin tottunut istumaan pikkuponien askelissa joten kaikki sujui ongelmitta - ainakin melkein. Kohta nimittäin huomasin että edessämme olevaan ratsukkoon ja meihin oli kerääntynyt suuri välimatka.
Jassu oli kehottanut minua sanomaan jos välimatkasta tuli iso.
“Hei, me jäätiin jälkeen!” hihkaisin nauraen, Frits kiihdytti heti raviaan nähdessään muiden kävelevän.
Kohta olimme jo Pojun pehvassa kiinni joten pysäytin ponin. Muut siirtyivät taas käynnistä raviin.
Kuulin tyttöjen höpöttävän letkan edessä jotain, luultavasti laukkaamisesta koska kohta Jassu huusi:
“Laukkaa!”
Olimme nyt pellolla ja nostin Fritsille laukan. Laukkasin parin ponin perässä, mutta välimatka oli pitkä. Nousin kevyekseen istuntaan niin että ori pääsi niin lujaa kuin halusi. Meno oli kovaa!

Laukkapeltoja oli Shelyesissä monta; hylättyjä maissi- ja kaurapeltoja vaikka millä mitalla. Ja usein kun maastoon mentiin niin ainakin yhdelmäpellolla laukattiin. Pari peltoa oli nykyään aika tallattu niiden suuren käytön takia, mutta pari peltoa omistivat vielä pitkät korret.

Saavuimme puusillalle joka oli määrä ylittää, ainoastaan Brella pelkää siltaa joten vain letkan ensimmäinen nousee ratsunsa selästä pois ja taluttaa sen sillan yli.
Kuului hauska ääni kun ratsukot kävelevät sillan yli. Frits halusi kiihdyttää vauhtia mutta pidätin sitä niin sekin suostui pysyä nahoissaan.
Kohta otimme taas laukkaa. Tällä kertaa ihan hiekkatiellä. Frits laukkasi villisti mutta sitten, ihan yhtäkkiä, se pysähtyi. Ja minne minä jouduin? Puskaan tietysti! Kun Wikke huomasi valkoisen ponin juoksevan heidän ohitseen (ilman ratsastajaa) letka pysähtyi.
“Missäs maissi?” Viivi oli ihmetellyt.
Kohta kumminkin olin juossut letkan kiinni posket punaisena vihasta.
“FRITS!” olin huudahtanut ja ottanut kiinni ponin ohjista jotka olivat olleet Lynnin kädessä.
Nousin selkään ja jatkoimme matkaa.

Ensimmäinen maastolenkki oli siis sisältänyt ensimmäisen tippumisen minulle, Shelyesissä. Mutta eihän se ollut niin vaarallista, kaikki aikanaan ja minulle se aika oli määrätty ensimmäinen syyskuuta 2009.

Kävelimme Fritsin kanssa Brellan ohi ja puron läpi. Meidän jälkeemme villahousu Brella ja päättäväinen Jassu tulivat puron läpi, ihme että rotuna varmajalkainen islanninhevonen nyt oli niin pelokas ja villi.
Jassu määräsi Viiviä johtamaan joukkoa ja niin lähdimme matkaan ravissa. Tulimme vuoren seinämälle ja pieni shetlanninponiratsuni käveli varmajalkaisesti connemaran perässä. Meidän perässä taas tuli Jassu ratsuineen.
Kohta edessämme avartui kaunis vesiputous ja puro jonka yli meidän oli taas marssia. Puron ylitettyämme Jassu ja Brella siirtyivät taas jonon ensimmäisiksi. Kävelimme erittäin jyrkän ylämäen ja ylhäälle tultuamme olimme todella korkealla, onneksi Viivi ei tippunut alas jyrkänteeltä kun Milli pukitti tytön alas.
Ravasimme eteenpäin, vaikka islantilaiset kyllä tööttäsivät. Laskeuduimme sitten alas vuorelta, tosin eri suuntaan kuin ylämäessä. Nojasimme kaikki erittäin paljon taaksepäin sillä mäki oli todella jyrkkä.
Jassu jättäytyi taas meidän taakse ja puhuimme naisen kanssa kaikenlaista, muun muassa minun Vani-ponini kouluttamisesta.

Nyt Vani on jo sisäänratsastettu, eli sillä voi jo mennä koulua. Nyt sillä vain oli pieni joululoma mutta kohta taas pääsisimme arkeen.

Katsoin kaunista järveä samalla kun ohjasin ratsuni sinne kahlaamaan. Pienen ponin valkoiset jalat liikkuivat hitaasti vedessä. Rannassa ei ollut hirveän syvää joten pystyimme menemään aika syvälle jopa Fritsin kanssa. Onneksi meillä ei ollut satuloita mukana.
Kohta Frits kumminkin oli jo melkein ihan veden alla joten huikkasin Jassulle.
“Me hukutaan kohta!”
“Eipäs hukuta”, Jassu huikkasi nauraen.
Aloimme kaikki nauramaan ja ohjasin uivan ponini lähemmäs rantaa.

Uittaminen oli yksi kesän hauskimmista asioista, vaikka silloin oli alkusyksy oli vesi todella lämmin joten pystyimme ihan hyvin mennä uittamaan.

Köpöttelimme takaisin tallille. Ponit olivat vähän märkiä mutta se ei menoa ollut haitannut sillä loppumatkaankin oli mahtunut laukkapätkiä.
Olimme kohta jo tallilla, aika oli mennyt todella nopeasti. Kiittelimme kaikki vielä Jassua ihanasta retkestä.

Toivottavasti otamme tenäkesänä uusiksi, eikö vain?

Kiitos ihanasta tunnista! <3