|
Post by Leea on Jan 30, 2010 16:15:42 GMT 3
Maastossa 30.1.Lähti hevonen ja tyttö, metsään johti polku pieni. Rauhallisena kävellen, yhdessä matkaa taittoivat.
Lunta putosi oksalta, kurren ruokaa etsiessä. Maisema kaunis, valkoinen, lumisateeseen kadoten.
Askel humman jo reipastui, kun pelto eteen avautui. Juoksu hevosen ihana, tyttö iloinen naurava.
Kotitalliin päättyi matka, tyttö hevostaan taputtaa. Karsinassa heinäkasa, Jonttua jo odottaa.Ekaa kertaa rupesin tietokoneen hiirellä piirtelemään, ja ihan ok tuli. Korkeintaan puoli tuntia meni, täytyy kyllä sanoa että pitkälle pääsin jo pelkällä Gimpin käytön hallitsemisella. Runosta saa laskee; jokasella rivillä on 8 tavua. Tuli tällanen kalevala-inspis yks päivä, päätinpä sen tohon laittaa (vaikka aika surkea onkin, kauniisti sanottuna).
|
|
|
Post by Jassu on Jan 31, 2010 22:30:39 GMT 3
Rentoa laukkaa - Leea ja Jonttu EP!Kaksikko treenaili kouluratsastusta lämpimässä maneesissa, ja Leea tarkeni ratsastaa jopa pelkällä hupparilla, kiitos lämmityksen.
|
|
|
Post by Leea on Feb 1, 2010 18:33:52 GMT 3
I-H-A-N-A! Jonttu on niin sulonen!<3 Kiitoskiitoskiitos Jassu! (Tää lähtee rajailemaan avaa ittelleen... (; )
Helmikuista hevostelua 1.2. Pulpetin pyyhkimistä, ratsastusta lumisella kentällä sekä ammatinvalintakriisejä.
- Vielä jotain? kysyn. Olen lapannut ensin kaksi tuntia likaisia astioita ja varonut polven korkuisia kakaroita, etten jyrää niitä astiakärryillä, sen jälkeen pyyhkinyt ruokalan kolmesataa tuolia ja vaihtanut viiden vessan roskikset, hyi. (Alakoulun vessat haisee.) - Ei enää mitään, sä voit lähtee, siivooja sanoo. Kyllä, tätä oppilaiden mielestä ilmaista lapsityövoimaa kutsutaan hienosti koulun sisäiseksi tetiksi. Täältä tullaan, vapaus, ajattelen ja lennän portaat alas. Talli odottaa.
- Jonttuu! huikkaan isolle, vaalealle suokille tarhassa. Olen iloisempi – ja pirteämpi - kuin pitkiin aikoihin. Johtuu varmaan siitä ettei aivoni ole joutuneet minkään laiselle rasitukselle siivoillessa. Jonttukin vaivautuu jopa tulemaan minua vastaan tarhan portille. - Hieno poika, onko sulla ollut tylsää? höpötän ruunalle ja Jonttu tutkii uteliaana taskujani. - Joo, on porkkanaa vaan ei vielä, nauran kun ruuna kutittaa mahaani ylähuulella haluten. Vedän riimun humman niskaan ja talutan sen talliin.
Jonttu on tänään puheliaalla päällä. Se tutkii koko ajan, mitä teen ja nappaa harjan kädestäni aina kun käännän hetkeksi katseeni pois. - Sulla on kyllä niin paljon energiaa, että mun tarttee kyllä ratsastaa sut tänään, totean kun kerään harjoja takaisin harjapakkiin, jonka Jonttu on jossain vaiheessa ehtinyt kaataa. Ruuna nyökyttää päätään. Ja voi vitamiinit sentään, sillä on suussa kaviokoukku.
Pumpuliset lumihiutaleet putoilevat taivaalta, ja ilma on leuto. Se tuntuu ihanan lämpimältä kovien pakkasten jälkeen. Sanni pölähtää talliin lumista Allua taluttaen. Allu tömistelee talliin kuuluvasti höristen; lumet vain lentävät pitkin tallin seiniä. - Prrr, poni, se on Jonttu eikä mikään päiväunien prinsessa, Sanni tokaisee tyynesti Allulle. Ori ravistelee boksissaan viimeiset lumet pois turkistaan. - Moi, ratsastamaan menossa? kysyn Jontun takaa. - En meinannu, hoidan vaan, Sanni vastaa. Sannin kanssa on aina hauska jutella. Hän pitää minun tavoin kaikista eläimistä ja on aina oma itsensä. Juttelen hetken aikaa tytön kanssa ja lähden sitten hakemaan Jontun kamoja.
Jonttu ei malta millään olla paikoillaan satulan laitossa. Sinnikkäästi työnnän satulaa selkään samalla kun ruuna pyörii ympäri karsinaan. Voi miksi, miksi en älynnyt laittaa sitä kiinni... - Prrrrr, työnnän hevosta lavasta ja se pysähtyy. Satula liukuu oikealle paikalle. Nopeasti nappaan vyön mahan alta ja nostan satulasiipeä laittaakseni sen kiinni. Mutta en tarpeeksi nopeasti. Hitaasti naamaani alkaa tulla punertavia sävyjä. Penteleen poni pullistelee! No niin, eipä tässä mitään. Olikohan se puoli minuuttia kun sen pitää taas vetää henkeä? Käsivällisesti odottelen vyön solki yhä sormissa. Se ei mene vieläkään kiinni. Eikä vieläkään. Eikä sittenkään. Eiih, pokka pitää. Lasken kymmeneen ja kiskaisen vyön kiinni. - Erävoitto mulle, sanon Jontulle ja heitän ohjat sen kaulalle. Kun suitset ovat päässä – se sujuikin jo ongelmitta – ja suojat jaloissa, talutan pollen lumisateeseen kentälle.
Kentällä ei ole ketään. Vain yksi pieni ristieste kököttää pitkän sivun vieressä, ja se tuskin olisi tiellä. Jonttu on päättänyt olla kunnolla. Se seisoo aivan paikoillaan kentällä kaarrossa, ja saan vyötäkin kiristettyä pari reikää. Taputan heppaa ja ponnistan itseni selkään. Jalustimet ovat ennallaan edellisestä ratsastuskerrasta. Annan ruunalle pohkeita ja se lähtee rauhallisesti, pitkin ohjin, kävelemään pitkin uraa. Hetken päästä kerään ohjat ja pyydän ratsuni reippaampaan askellajiin.
Jontun ravi on ihana; lennokas ilmava, hyvälaatuinen askel. Tyypillistä suokeille. Verkkaan ruunaa ympyröillä ja kaarevilla urilla, ja asettelen ja taivuttelen sitä kevyesti molempiin suuntiin. Jonttu kahlaa reippaasti lumessa. Vaihtelen suuntaa jatkuvasti, jotta poju saa kunnon venytykset molemmille kyljille. Jonttu pärskähtelee rentona, ja annan sen siirtyä käyntiin. En ollut suunnitellut ratsastuksemme varalle mitään erikoista, mutta en myöskään halunnut köpötellä. Vaikka ”syyllistyin” usein puskaratsastukseen, niin nyt oli sentään maanantai, ei sunnuntai. Sitäpaitsi siitä oli vähän aikaa kun olin kunnolla Jontulla ratsastanut. Siispä perus juttuja. Kerään ohjat ja nostan ympyröillä laukkoja. Kermanvärinen ratsuni vastaa täydellisesti apuihin ja tarjoaa aina hyvin rullaavaa, energistä laukkaa. Mikäs minun tässä kyydissä istuessa, kun alla on tällainen automaatti.
Ajatuksen voimalla ratsuni ei kuitenkaan toimi, joten joudun ottamaan muutaman vähän reippaamman pidätteen, jotta saan vähän lipeämään päässeen hallinnan takaisin. Kiltisti ruuna hidastaa kun pyydetään. Annan hevosen taas kävellä hetken ja katselen mietteliäänä Shelyesin kauniita tallirakennuksia. Uskomatonta että olen hoitanut Jonttua vasta kuukauden. Aika tuntuu paljon pidemmältä – niin paljon on ehtinyt tapahtua.
Katseeni harhailee pieneen ristikkoon ja saan nopean päähänpiston. En ole hypännyt Jontulla vielä kertaakaan, tuskin polvea korkeampi ristikko olisi loistava este. Ilu oli kertonut minulle, että Jonttu kyllä tykkää hypätä, mutta nollaradat jäivät usein ratsastajan haaveeksi. Jontulla oli suojatkin jaloissa, joten mikäs tässä. Jäisi kuitenkin inhottavasti hampaankoloon, jos en nyt kokeilisi. Kerään ohjat, herättelen ruunan puolipidätteillä ja kannustan sen laukkaan. Ratsastan huolellisen tien ristikolle ja ohjaan tarkasti keskelle.
Jontun askeliin tulee aivan uudenlainen into. Este lähestyy, puolipidäte, napakat pohkeet ja hyppy. Jään vähän jälkeen, mutta Jontulla menee hyvin. Tarvitaan taas kunnon pidätteitä että saan innokkaan hevosen järjestykseen. - Otetaanko uudestaan? kysyn ratsultani. Vastausta en jää odottelemaan, vaan ohjaan humman uudestaan ristikolle rauhallisessa temmossa. Pääsen hyppyyn mukaan, mutta Jontun kavio kopahtaa puomiin. Hidastan lyhyelle sivulle käyntiin ja käännyn katsomaan. Emme sentään onnistuneet pudottamaan neljänkymmenen sentin ristikolla.
Teen pitkän sivun keskelle voltin ja nostan siitä laukan. Vielä yksi hyppy, joka onnistuisi molempien osalta, olisi hyvä lopetus pikku esteen hyppelyllemme. Lasken laukka-askeleet ja mukaudun hyppyyn myödäten kädellä reilusti. Jonttu hyppää kivan ilmavan hypyn ja laskeutuu pehmeästi hankeen. Annan ruunan venyttää kaulaansa laukassa, ja silitän sen kaulaa kevyessä istunnassa. - Hyvä Jonttu, hieno poika! kehaisen ja hidastan ravin kautta käyntiin, hetkeksi.
Kun olemme ravailleet loppuravit kahdeksikolla ja kävelleet vielä hetken, ohjaan ratsuni kaartoon. Lihakset aavistuksen kipeinä liu'un alas satulasta ja taputtelen Jonttua samalla kun nostelen jalustimia ja löydään vyön. Otan ohjat kaulalta ja kävelemme tallille. Tallissa otan Jontulta varsteet pois ja heitän sen päälle kevyen fleaceviltin. Saisi olla tallissa vielä hetken, kun oli poika tullut vähän hikiseksikin. Tapojensa mukaan ruuna hyökkää heti heinäkasalle. Itse päätän mennä hetkeksi hoitajienhuoneeseen.
Kukaan ei jaksa kököttää sisällä näin kauniilla ilmalla, joten yleensä tupaten täynnä oleva huone on nyt kummallisen tyhjä. Uskollinen Catu on kuitenkin vallannut puolet sohvasta, ja Aimie ja Hennakin olivat näköjään tulleet lämmittelemään hetkeksi. Harvinaista kyllä, saan itseni ängettyä tuolille. Moikkaan tyttöjä ja kaivan tallirepustani juomapullon. - Miten menee? kysyn tapani mukaan. - Ihan hyvin, Henna sanoo, ja Catu mutisee jotakin itsekseen. Aimie on taas galaksin ulkopuolella. Tytöt näyttävät hirveän väsyneiltä, itse vain piristyin koko ajan enemmän. Sain silti juttuseuraa – jopa väsyttävän uuvuttavana maanantaina hevoset jaksavat kiinnostaa. Jostain syystä aihe kääntyy tulevaisuudensuunnitelmiin, aiheeseen jolle minä olen lievästi sanottuna vähän niinkuin allerginen. - Mä tein eilen illalla sellasen pitkän testin ammatinvalinnoista, sanon ykskantaan. Toisilla oli kysyvät ilmeet. - Pitkä lista, jonka lopussa oli pieneläinhoitaja ja alussa teurastaja, totean ja aihe vaihtuu pian. Ou nou, olenkohan mä sittenkään oikeassa paikassa?
Kunnon ratsastus taas vaihteeks. (Älkää ottako tosissanne viimosta riviä. (x ) M/ (Tää on siis tätä mun omituista huumoria, loistava näyte siitä; ironista ja huonoa.)
|
|
|
Post by Leea on Feb 5, 2010 17:37:10 GMT 3
Taidat sä olla mulle jo aika tärkeä, 5.2.
Tänään taivas on vaalea, hallavaharjani haalea, tulehan sisään, aion sinut harjata.
Hiljaa nostaa päätään, turpa värähtää, tunnistaa minut ja portille löntystää.
Kaulaa vahvaa taputan, turpaa hipaisen ja maiskautan, sitten talliin talutan.
Harjaan lumista ruunaa, lumihiutaleet katoaa, niiden lennellessä purun sekaan.
Mikäs tässä rauhassa ajatellessa, oritallin rauhassa, suomenjuntturaa harjaillessa.
Kun viisaasti katsahti lempeä, vaaleaharjainen ystävä, tajusin, että se alkaa olla minulle jo aika tärkeä.
Anteeks, tässä ei oo mitään inspistä.
|
|
|
Post by Leea on Feb 6, 2010 15:12:49 GMT 3
Laitumella 6.2.Turhan haalea väritys, pelkäsin että siitä tulee ihan keltanen... Ja ei mitään toiveajattelua, että olis vielä lunta maassa kun pensaissa on vihreet lehdet... c(; Klikkaamalla suurenee.
|
|
|
Post by Leea on Feb 7, 2010 11:31:54 GMT 3
Jontun ihana pää 7.2.Kaunis kuva keltainen. ;D (Mutta parempi kuin edellinen. Vähän kesken jäi, mutta ei anneta sen häiritä...) Klikkaamalla suurenee.
|
|
|
Post by Leea on Feb 8, 2010 15:27:56 GMT 3
Leea ei osaa ratsastaa 8.2.Anteeks, anteeks. Tää on jotain niin järkyttävää... Mut oli ihan pakko. Tästä musaa... Leea menee oritalliin, ei se muuten menis mutta sen on pakko mennä koska siellä, on yksi Jonttu jota Leea vähän aikaa jo on ratsastanut, ja vaikka se ei minnekään, oo vielä johtanutkaan, niin Leea jaksaa pelätä.
Jonttu niin kiltti on, Leea on niin levoton, aina kun Leea katsoo Jonttua. Leea voi onneton, peli menetetty on, Leea ei osaa ratsastaa.Leea seisoo nurkassa ja koettaa näyttää tyylikkäältä, uudet suitset toi sisko Tukholmasta, Leea tuijottelee niitä eikä edes huomaa että Jassu äkkiä on siinä vieressä. Hei Leea mitä kuuluu? Hei Leea meeksä ratsastaa?
Jonttu niin kiltti on, Leea on niin levoton, aina kun Leea katsoo Jonttua. Leea voi onneton, peli menetetty on, Leea ei osaa ratsastaa.Jonttu tarpoo kinoksissa, Leea selässäänsä metsään, kuu vain seuraa, kaikki muut jäi talliin, Leea Jontulle puhuu siitä miten on niin onnellinen, mutta sitten Leea lentää lumihankeen kun, vain Jonttu pelästyy, hei Leea ei se oo sun syy.
Jonttu niin kiltti on, Leea on niin levoton, aina kun Leea katsoo Jonttua. Leea voi onneton, peli menetetty on, Leea ei osaa ratsastaa.Ja vielä kerran, anteeks...! :'D Koittakaa kestää mua.
|
|
|
Post by Leea on Feb 13, 2010 23:04:34 GMT 3
Karkulainen 13.2. Ystävänpäivää odotellessa.
- Huomenna on sitte ystispäivä, hymähdän Jontulle ja sujautan porkkanan ruunan ruokakuppiin. Jonttu nappaa porkkanan ahneesti ja katsoo minua vaativasti, toisen toivossa. - Ei tuu enempää, sanon ja taputan hevosta kaulalle.
Olen juuri tuonut Jontun sisälle ja haen harjat hoitaakseni sen. Haukottelen ja alan harjaamaan ruunaa pölärillä. Jontun toinen kylki on oudon, tahmean mönjän peitossa, joka oli väriltään ruskehtavaa. - Mitä sä oot hevonen oikeen tehny? kysyn Jontulta, joka venyttää kaulaansa pitkälle, ylettääkseen hamuamaan taskujani. Huokaisten käyn hakemassa ämpärillisen lunta ja pyyhkeen, ja alan pörröttää likaa pois lumen avulla. Alan väkisinkin ajattelemaan kevättä, kauheaa alkukevättä, jolloin kaikki talven runsaat lumet sulaisivat ja muodostaisivat teille ja laitumille kamalat mutapeitteet. Se on aikaa, jolloin tallikenkiä ei tuotu sisälle.
Puolen tunnin päästä Jonttu alkaa näyttää puhtaalta. Päätän selvittää sen hännän joku toinen kerta ja vien hevosen takaisin ulos tuulettumaan. Matkalla tarhalle kuitenkin kompastun. Riimunnaru kimpoaa kädestäni, ja Jonttu lähtee lampsimaan omille teilleen. Maneesin katolta putoaa suuri kinos lunta, joka pelästyttää Jontun. Vaalea suomenhevonen kirmaa laukalla maastopoluille. Hieraisen lumet kasvoillani ja nään hevosen takakaviot. Toisella puolella tallipihaa hevoset ravaavat jännittyneinä tarhoissaan. Ketään ei näy, joten haen tallista kaurasangon ja lähden kevyttä hölkkää Jontun perään. Tuskin se kovin pitkälle juoksisi.
- Jonttuu!! Kauraa! huudan ja heilutan kauraämpäriä. Tällaista se oli hevosten kanssa. Kiltein ja rauhallisinkin hevonen – hyvänä esimerkkinä Jonttu – pelästyi joskus. Oli vain pysyttävä rauhallisena ja lähdettävä pyydystämään karkulaista. Olen kävellyt jo pari kilometriä, ja alan jo tuntea hienoista epätoivoa. Kyllä se löytyy. Se on jossain ihan lähellä. Ei se kauas ole voinut juosta, ajattelen. Mikään ei ikinä mennyt niin kuin ajattelin.
Kuusen oksalta putoaa lunta niskaan. Luulen, että olen nähnyt saman kuusen aiemminkin. Silloin viimeiset positiivisen ajattelun rippeet alkavat kadota minusta. Mä mokaan aina kaiken – sarjaan kuuluvat ajatukset alkavat vallata mieleni ja näkökenttä sumentuu hetkeksi. Kyyneleet alkavat valua pitkin poskia. Pysyin yleensä tosi rauhallisena tosi paikan tullessa, ja pystyin toimimaan tilanteissa, mutta olin tarponut metsässä jo ties kuinka kauan. Ja alkoi tuntua, etten ehkä sittenkään löytäisi Jonttua. Kylmät väreet kulkevat pitkin niskaani, kun ajattelen, mitä kaikkea Jontulle olisi voinut sattua. Mitä jos, entä jos. Pyöreät kavionjäljet ovat kadonneet lukuisten muiden jälkien sekaan sohjoksi.
Sitten tajuan, että Jonttu on ehkä palannut tallille jotain toista reittiä. Se tunsi nämä maastot paremmin kuin minä. Ja samalla tajuan, että minulla ei ole mitään hajua siitä, missä olen. Voi miksi, miksi en ottanut jotain tallilaista mukaan, joka olisi tiennyt, minne ollaan menossa. Koitan rauhoittua ja alan kohmeisin sormin kaivamaan kännykkää taskustani. Ja sitähän ei siellä ole. Kännykkä on jäänyt tallirepun sisään, ja reppu on tällä hetkellä lämpimässä hoitajienhuoneessa. Lysähdän polvilleni lumihankeen. Alkaa tuntua siltä että koko maailma kaatuu päälle.
Hiljaisen metsän keskeltä kuulen silti vaimeita kavion kopsahduksia. Alan huutaa äänen suuntaan, ja lehmänkirjava hevonen ravaa minua kohti vaaleahiuksinen tyttö selässään. - Leea? kuulen tutun äänen. Heidi liukuu alas Milkan selästä ja katsoo minua huolestuneena. - Mitä sä täällä teet? Ootko sä kunnossa? - J-jo-jooh, kait, nyyhkytän ja pyyhin nopeasti kyyneleet pois. Yht äkkiä alkoi tuntua, että itkin aivan turhan takia. Heidihän oli siinä. Selitän takellellen tytölle tapahtuneen, ja Heidi kuuntelee ymmärtäväisenä.
- Mutta tästähän on tallille vain sata metriä, enintään, tyttö hymähtää, kun selitän että olen kävellyt melkein tunnin – mitä ilmeisimmin ympyrää. Heidi kaivaa silti kännykän esiin ja selaa Maissin numeron kännykän muistista. Lyhyen puhelun jälkeen selviää, että Jonttu oli löydetty juuri oritallista heinäkatokselta, ja ruuna oli ollut siellä selvästi pidemmänkin aikaa. Kukaan ei ollut ollut huolissaan meistä, koska kaikki olivat luulleet, että olimme lähteneet talutuslenkille. - Sä voit tulla Milkan selässä, jos haluut, Heidi sanoo, mutta kävelen mielummin. Kaikki stressi ja huoli muuttuvat ärtyneisyydeksi.
Jonttu on karsinassa. Minä olen tallissa. Jonttu on ihan kunnossa. Oksakaan ei ole raapaissut sitä. Hengähdän syvään ja painan otsani vaaleaa kylkeä vasten. Vannon, etten enää ikinä kompastu mihinkään. Tai pidän ainakin kännykkää mukana kaikkialla enkä lähde yksin metsään harhailemaan. - Eihän se ollu sun vikas, sanon hiljaa ruunalle ja silitän sen pehmeää poskea. - Mutta tuu pliis sitten ens kerralla hakemaan mut sieltä metästä, ennen ku meet syömään.
|
|
|
Post by Leea on Feb 14, 2010 22:53:22 GMT 3
Hyvää ystävänpäivää 14.2. !
|
|