Kassun hoitopäiväkirja

[Jassu]

R.S. Cashmir "Kassu"

Oldenburginhevonen, ruuna
Omistaja: Jassu
Hoitaja: Ninni
Omille sivuille

[ninni]

Rakkauta ensi silmäyksellä

Tuuli puhalsi naamaani päin, olihan syysaika. Lehdet puissa värit olivat vaihtuneet vihreistä keltaiseksi ja oranssiksi. Askelteni meni päin Shelyestä ja ajattelin että onpa se kivaa että saan hoitaa Cassua. Saavuin tallille ja siinä joku tuli kohtiini ja tervehti minua.
- Hei, oletko sinä se uusi Cassun hoitaja? Jassu kysyi.
- Joo, vastasin.
- Näytän missä Cassu asustaa, Jassu sanoi ja kääntyi kohti yksityistallia.
Kävelin perässä ja katselin ympäri, ihmisillä oli paljon puuhaa. Ne kävelivät tallista talliin ja pakkien kanssa ympäriinsä. En tajunnut mitä he tekivät ja pian me olimme perillä Cassun karsinan edessä.
- Tässä se on! Jassu sanoi.
- Todella komea, sanoin ja ihailin ruunaa.
- No, voit aloittaa hoitamisen, Jassu sanoi ja antoi pakin missä luki Cassu.
Avasin pakin ja otin kumisuan esille. Menin sisään ja aloitin harjauksen. Harjasin ruunaa melkein kaksi tuntia. Kun lopetin harjauksen ihailin Cassua ja ajattelin että ruuna on maailman ihanin hoitohevonen maailmassa. Annoin porkkanan ennen kuin lähin tallilta.

- Ninni

Sori en ole ehtinyt tietokoneelle nyt niin....

[Jassu]

19.10.2009 » Elämän hymy
Yhteishoito Kassulle ja Brellalle

Virnuilin omahyväisesti Catulle, Serille ja Maissille, jotka joutuivat (vasten tahtoaan, tai sitten ei) yhteisvoimin hinkuttamaan hoitoponinsa Vanin puhtaaksi tämän pyöriskeltyä lumen ja mudansekaisessa liejussa. Catu ja Seri mulkaisivat minua tympääntyneenä ja Maiss tyytyi vain näyttämään kieltänsä. Kävelin tottuneesti kodikkaaseen yksityistalliin, jonka kivikautinen radio pauhasi Metro Stationin hittibiisiä Shake it. Kassu hörähti minulle tuttavallisesti, mutta pörröinen islantilaiseni tyytyi kyhjöttämään karsinansa nurkassa mielenosoituksellisesti.
Ruskeankuviollinen vaaleaharja ei korvaansa lotkauttanut, vaikka avasin Kassun karsinan oven sen kirskuessa korviariipovasti. Saakeli, ovetkin pitäisi öljytä talveksi. Hommaa riittäisi, ja paljon. Valtava oldenburgilaisruuna oli minua hieman päälle viisitoista senttiä pidempi, mutta se ei minua haitannut. Lempeä jättiläinen antoi minun harjata sen kauttaaltaan ilman mukinoita – tosin, siinä ei paljoa harjattavaa ollut. Lyhyt ja kiiltävä karva nuoli sen lihaksikkaita muotoja, ja epäilinpä, ettei se talveksi paljoa edes kasvaisikaan. Saisipahan poika jälleen kyhjöttää viltti niskassa sen nelisen kuukautta.
Viivi astui ovesta sisään ja tervehti, sitten se meni hinkuttamaan sitä Iipariansa. Vuonohevonen tervehti tyttöä turpa pitkällä karsinanoven yli ja oli muutenkin varsin mielissään omistajansa tulosta. Toisin kuin oma issikkatammani. Millainenhan senkin jälkikasvusta oikein tulisi, kun itse on tuollainen yrmeä arkajalka? Ajatus sai minut naurahtamaan itsekseni.
Nostin Kassun painavan kavion käsieni varaan. Oikeammin, Kassuhan sen nosti. Minun ei tarvinnut kuin tukea hieman alta ja kaapia paskat pois sen kenkien välistä. Helppo homma. Ninnikin oli ihan vasta käynyt ruunaa puunaamassa, mikä helpotti työtäni huomattavasti. Onneksi Brellakin varsoisi ennen joulua, niin saisin sillekin väliaikaisen puunajan. Itselläni kun ei aina aika riittänyt moiseen.

Siirryin karsinalta seuraavaan, islantilaiseni luokse. Se kyhjäsi edelleen hilkulleen samassa asennossa, ja sain tehdä töitä saadakseni tamman karsinasta ulos. Nappasin suuren puisen varustearkun kannen päältä punavalkoisen juoksutusliinan ja köpöttelin maneesiin päin.
- Juoksutaksää ton Brellas?, Viivi huikkasi perääni.
- Joo, vastasin nopeasti tytölle.
- OK. Mä vien sitten Ilonan vähän myöhemmin treenailemaan.

- Sheik, sheik, sheik, she sheik iit, rallattelin matkalla maneesiin äsken kuuntelemaani kappaletta.
Pimentyvä ilta ja tummansininen taivas saivat tunnelman jotenkin kolkoksi. Öinen Norja. Lyhtypylväiden valosta kimaltava lumi hohti ympärillämme kävellessämme tutun pihan poikki viininpunaiseen puumaneesiin. Pitäkää ovenalus tyhjänä lumesta, muuten jäätyy kiinni pakkasella!, luki maneesin ovessa kummallisella käsialallani. Talutin pimeänpelkoisen ponini sisälle valoisaan maneesiin ja suljin oven vaivattomasti. Aplodeja, sentään yksi ovi oli kunnossa näillä tiluksilla.
Brella tanssahteli ees taas takaruumiillaan. Sitä ei näyttänyt huvittavan kipittää narun päässä, vaan se olisi mielummin töltännyt siksakkia uralla. Pakkohan se oli Brelluskallekin jotain keksiä, kun toinen oli vielä kantavanakin. Päästin pikkuhiljaa narua löysemmäksi, kunnes se oli täydessä mitassaan ja nappasin katsomon kaiteelta lyhyen raipan. Pitkää nyt en tarvinnut, olihan Brella kuitenkin sen verran virkku.
Islantilainen asteli rivakasti suurella ympyrällä eteenpäin. Tiineyskään ei vielä onneksi näkynyt. Sen lähes valkoinen häntä huitoi ylös ja alas ja raudoitettu kavio alkoi polkea maata töltin tahtiin. Annoin tamman töltätä hetken ja koetin hidastaa menoa raville. Tamma ravasi vastahakoisesti ja koetti koko ajan nostaa töltin. Viuhautin raipalla ilmaa ja sain näin Brellan nostamaan kauniin, pyörivän laukan. ”Soo” ”Hidasta vähäsen” ”Laukka nyt, hipi hipi.” Sain sanella alituiseensa käskyjä issikalle. Sen paksu harja heilui hassunkurisesti kiitolaukan tahtiin ja tamma innostui pukittelemaan omaksi riennokseen. Kiskaisin kevyesti juoksutusliinasta ja näin tamma hidasti menoaan liitävään passiin.

Kauniistihan tuo tamma kulki. Toivottavasti varsa perisi ainakin tuon ominaisuuden emältään. Luonteen saisi kyllä periä ihan vain isänsä puolelta, ajattelin. Katsoin ikkunoita, joiden alapinnat olivat peittyneet lumikerroksesta. Talvi oli tulossa.