Tumma taivas jouluyönä, tähdet tuikkivat valovyönä
Tallilaistemme autoletka kaarsi pienelle lumiselle parkkipaikalle, jota reunustivat mulle aivan vieraat ihmiset. Vatsassani kupli toistamiseen, en voinut pienelle jännitykselleni mitään. Mä en ollut koskaan käynyt Suomessa, joten kai mulle oli sallittu pieni perhonen vatsan pohjalle. Suurin -ja mua vastaan petollisin- jännittämisen aihe oli kielimuuri, jota ei mun heiveröisillä voimillani ylitetty. Mä olin kiitollinen kolmitoistapäisestä joukostamme kera tuttujen ponien, sillä se huojensi mun oloani kummasti. Kun porukka alkoi nousta venytellen autoistaan, munkin innostukseni nousi pintaan, enkä malttanut odottaa että saisin Kikin ulos kuljetusautosta ja talliin.
Jassu oli syöksynyt jo kolmen muun naisen seurueeseen, ja mä katselin ympärilleni ihastellen. Täällä oli lunta yhtä lailla kun meillä Norjassa, jos ei enemmänkin. Tallirakennus näytti kotoisalta, ja muidenkin rakennusten ovilla loistavat lyhdyt saivat mut tuntemaan oloni rauhaisammaksi. Ulkona tarhoissa maleksi kauniita hevosia ja poneja, joita mun olisi tehnyt mieli mennä katsomaan lähempääkin. Maltoin kuitenkin mieleni, ja suuntasin kohti kuljetusautoa, johon Kiki oli lastattu. Silitin sitä herättelevästi kaulalta, ja sainkin toivomani eleet aikaisiksi. Kiki alkoi meluta jo lähes kärsimättömästi, ja haisteli ilmaa kaula pitkällä. Reaktio ei lievittänyt -päinvastoin-, kun sain tamman ulos kirpeään pakkaseen. Se päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen muut toverit havaittuaan ja steppasi paikallaan kun mikäkin maan valloittaja. Jep, kaikki huomasivat Kikin saapuneen paikalle, hallelujah.
Mä katsoin muiden taluttelevan poneja tallia kohden jutellen samalla suomeksi muille tallitytöille. Thea, mä sosiaalisen ihmisen perikuva, hiljenin kerrankin ja etsiskelin Jassua katseellani parkkipaikalta autojen lomasta. En tiennyt mihin Kikin voisin viedä, enkä uskaltanut keneltäkään kysyäkään. Mun englanninkielinen sanavarastoni ei ollut todellakaan täysimmästä päästä, enkä mä ollut tarvinnut kieltä muutenkaan pitkään aikaan. Vain silloin harvoin, kun meidän tallillamme Shelyssä joku vähemmän norjaa osaava ei tiennyt sanaa tai paria, millä itseään ilmaista. Mun onnekseni Jassu käveli kohti sen näköisenä, että suostuisi tulkiksi mun ja Ruolampelaisten välille.
Kiki kaiveli tyytyväisesti, joskin vähän pidättyväisesti, turvallaan parakkitallin pehmikkeitä ja hörähteli välillä korvat ympäriinsä heiluen. Mä hymyilin, sillä musta oli mukava olla täällä, kun Kiki oli mukana. Käännyin Jassun puoleen, joka ohjasi mut mukanaan talolle, jossa meidän olisi tarkoitus syödä perinteinen suomalainen jouluruoka. Hymyilin Jassun viereiselle naiselle, ymmärrykseni mukaan Sinnalle, kuin kiitokseksi avusta. En nähnyt tarpeelliseksi avata sanallista arkkuani, ja mä sain kun sainkin ystävällisen hymyn ja nyökkäyksen takaisin. Talon ovesta käveli letkassa tyttöjä sisälle nälkäisine vatsoineen, joten mä asetuin letkan perään. Oven edusta oli täynnä kenkiä, ja mä viskasin omani joukon jatkoksi. Ensimmäinen asia, mihin mä kiinnitin huomiota talossa, oli sen ihana tuoksu. Niin lämmin ja pehmoinen, että mun nälkäni kasvoi entisestään näin pitkän matkan jälkeen. Mä en ollut muistini mukaan ikinä syönyt niin tiivistunnelmaisesti, mutta kertahan se oli ensimmäinenkin. Koko Ruolammen porukka vaikutti mukavalta, ja suurin osa meidänkin tallilaisista pääsi juttuun mukaan. Jotkut ymmärsivät puhua meille norjankielisille englantia tai vähän ruotsia, että mekin pysyisimme edes joten kuten perillä asioista. Oli miten oli, puhuin yhtä paljon kuin yleensä tai en, mä viihdyin silti. Tallin omistajat olivat saaneet järjestettyä meille ihan mielettömän hyvät olot tänne.
Huoneeseen hyppelehti iloisesti muutama pukiksi pukeutunut henkilö säkkiensä kera, joten tipautin oman aikoja sitten paketoidun lahjani sen syövereihin muiden perässä. Jos tuosta ei joulumieli kohoa, niin mistä sitten? Kun kaikki olivat saaneet ateriansa syödyksi viimeistä murua myöten, alkoi astiat ja tarjottimet kerääntyä isoiksi pinoiksi pöydille. Jokainen kiitti osaltaan ja alkoi siirtyä ulos päin.
Pihalla illan hämärtyessä nousimme kukin ratsujemme selkiin, ja Sinna määräsi kulkujärjestyksen. Matka käynnistyi hiljaisen käynnin merkeissä, ja varsinkin meidän Shelyläisten päät kääntyilivät tiuhaan tahtiin tien puolelta toiselle maisemia ihastellen. Sinna varmisti letkan pysyneen tien laidassa, ja komensi kaikki raviin. Kikiä ei suuri hevoslauma häirinnyt, joten se ravasi tottuneeseen ja kuuliaiseen tapaansa rauhallista tahtia. Kun käsky käyntiin kävi, oli taas aikaa ihastella maisemia. Ilta oli kyllä jo sen verran hämärä, ettei kauas nähnyt millään ilveellä, mutta sen verran mitä valkoiset nietokset antoivat myöten. Olin varma, että meidän jokaisen posket olivat vähän punaiset käyneestä viimasta, ainakin mun oli. Jokaisen hengityksen -ratsastajan kuin ratsunkin- mukana ilmoille vapauhtui huurupilvi, joka katosi hiljalleen ilmaan. Liekkikalliolle noustessa hevosten pärskähtelemät huurupilvet vain kasvoivat kokoaan.
Mä laskeuduin kevyestä istunnasta takaisin satulaan, ja kannustin Kikin ravin kautta laukkaan, aivan kuten käsky jälleen kävi. Hidastettuamme kallion huipulla, Kiki pärski kylmää ilmaa ja satulavyö myötäili sen raskaasti kohoilevia kylkiä. Käynnin aikana tamman hengitys kerkesi tasaantua jälleen normaaliksi. Mä kuvittelin Kikin innostuvan alamäessä, mutta se oli ilmeisesti purkanut ylijäämäenergiaansa ylämäen laukkaamisessa sen verran, että lompsi tyynen rauhallisesti ja varmin askelin mun allani. Laukan hetki koitti taas, kun kaikki olivat päässeet laskeutumaan kalliolta tasaiselle maalle. Vain lumi pöllysi hevosten jaloissa, ja oli vähän väliä lennähtää omalle naamalleni. Metsään käännyttyä siirrettiin hevoset ja ponit raviin, jolla matka jatkui leppoisasti. Hevoset pärskivät ja hörähtelivät toinen toisilleen, ja Kikikin innostui viskomaan päätään ja heittämään parit ilopukit.
Taukopaikka oli tunnelmallisen näköinen; ponit seisoivat aloillaan hieman kauempana meistä meidän istuessamme pitkillä poikkipuupenkeillä, ja juteltiin matkan onnistuneisuudesta suut täynnä joulutorttua. Mäkin avasin suutani sen verran, että sain kehuakseni paikan kauneutta ja matkan mukavuutta. Ei sillä, etteikö meillä Norjassa olisi kauniit maisemat, kivat ponit ja idylliset maastoreitit. Mukavan ruokapaussin jälkeen matka jatkui jälleen samalla kokoonpanolla ja järjestyksellä. Metsässä ei ollut kovinkaan laajat maisemat, samanlaiset puunrungot ja lumiset oksat vilahtelivat ohi, mutta sielläkin oli tunnelmaa. Me annettiin ratsujemme kävellä rauhallista vauhtia sen ajan, kun oltiin vielä metsikön siimeksessä. Kun metsäkaistale lopulta päättyi, siirrettiin hetkeksi raviin tulevan hypyn vuoksi. Mua vähän jännitti näin lumisella kelillä, toivottavasti pitoa oli hyvin jokipuron molemmin puolin. Kiki hyppäsikin nätisti, vaikka sen etuset luistivat vähän laskeutuessa. Mitään hätää meillä ei kuitenkaan ollut, tamma sai takajalat vastaan, enkä mäkään kun vähän horjahtanut. Silitin ponia rohkaisevasti kaulalle, ja kehuin sitä ääneen.
Matka jatkui kevyessä ravissa, jonka kautta siirrettiin reippaaseen laukkaan. Sinna oli hihkaissut matkaa olevan jäljellä enää kilometrin verran, joten mä annoin Kikin juosta, vaikka luulin sen olevan väsynyt. Ehkä se sai intoa muista hevostovereistaan, tai sitten se oli yhtä auttamattoman kilpailuhenkinen kuin mäkin. Kiki alkoi jälleen viskoa päätään ja pärskiä, joten olikin sopiva aika siirtää ravin kautta käyntiin. Loppumatka sujui rauhallisesti ravaten ja kävellen. Pihaan päästyämme huomasimme suuren koristellun joulukuusen, joka kohotti tunnelmaa entisestään meidän keskuudessamme, ja loi monen kasvoille leveän hymyn. Munkin. Laskeuduin alas Kikin selästä ja silitin jälleen sen kaulaa. Varmuuden vuoksi tarkistin jo tässä vaiheessa ponin kaviot ja kopistelin niistä suurimmat lumipaakut irti.
Kun nelijalkaiset kaverimme oli viety takaisin karsinoihinsa riisuttuina, harjattuina sekä loimitettuina, me voimme hyvillä mielin palata tallin pihamaalle, jossa Sinna meitä jo odottikin. Kaikki seisoivat hieman jännittyneinä paikoillaan, sillä kukaan ei tiennyt mitä tapahtuisi. Pian alkoi kulkusten ääni kuulua, ja pukki saapui nurkan takaa meidän kaikkien keskelle. Ympäriltä kuului naurua ja hiljaista keskustelua, ja mun oloni oli aivan kuin pienenä Oslossa. Tältä musta tuntui silloinkin, lapsuuden jouluna. Ryhmämme otti laulaakseen suomeksi, ja mikä yllättävintä, mäkin pääsin toiseen kertosäkeistöön mukaan. Kuka ties' sitten, miltä mun suomeni kuulosti.
"Thea", kuului miehen suusta, ja mua työnnettiin selästä eteenpäin.
Kävelin halatakseni pukkia ja otin lahjani hymyillen vastaan. Palasin paikalleni etäämmälle, ja avasin lahjapaperin varovasti: aivan kuin se ei olisi saanut revetä yhtään. Esille paljastui pieni puusta veistetty hevosen pää, joka oli nähtävästi avaimenperä. Takana luki isoin kirjaimin FINLAND. Sujautin kauniin lahjan taskuuni, ja katselin muiden lahjojenhakua.
Samana iltana oli vielä tiedossa saunomista ja vapaan ajan viettoa porukoissa, jonka jälkeen me jouduttiin heittämään hyvästit Ruolammen hoitajaporukalle. Me Shelyn poppookin kömmittiin jo nukkumaan, eikä tämäniltaisen vaelluksen jälkeen ollut vaikeuksia nukahtaa!
KIITOS MATKASTA RUOLAMPI
