Kikin päiväkirja

[Thea]

Toisen luokan hurmuri

4.4.2013
[/center]
Koko Shelyes tuntui olevan sekaisin ja yhdessä mylläkässä -ainakin tallin tyttöjen osalta. Tiluksille oli saapunut mun kuulemani mukaan Svenin lisäksi toinen vastakkaisen sukupuolen kriteerit omaava herrashenkilö, ja vieläpä lähes mun ikäiseni. Ei siis sillä, että mua millään muotoa kiinnostaisi tän leveyspiirin pilkkihaalaripojat, mutta olihan tilanne käytävä tarkistamassa. Siltä varalta vaan, josko olisi saanut sinisilmäisten uusien tulokkaiden päät pyörälle.

Marssin päättäväisin askelin sateen jäljiltä loskaisen tallipihan poikki siinä toivossa, että kyseinen nimeltätietämätön kaksilahkeinen sattuisi olemaan paikalla. Tallin käytävä kuhisi ihmisistä entiseen verrattuna, mutta veikkasin tilanteen rauhoittuvan kun ihmisiä katoaisi maneesin suuntaan ensimmäisen tunnin alkaessa. Heitettyäni pikaiset tervehdykset Kikille rapsutteluiden merkeissä mä kapusin taukotupaan. Sohva oli tyhjillään Jemiinaa lukuun ottamatta, mutta pöydän äärellä oli useammatkin ennen näkemättömät kasvot. Lyhyiden tutustumisiemme pohjalta sain tietää, että vähän barbin näköinen neiti monivärisine hiuksineen on siis Lillian, tummatukkainen tyttö Elena ja punapää Vivian..vai olikohan hän sittenkin Lillian?

Kaaduin sohvalle Jemiinan viereen ja suljin silmäni. Olin vasta tullut tallille, ja nyt jo väsyttää. Minkäs teet, kun on niin kamala kiire pitää öisin sosiaalisia taitoja yllä. Pohdiskelin 'syntyjä syviä', kuten sanotaan, ja olin pohtia itseni uneen saakka. Kun mä ensimmäisen kerran havahduin unen rajamailta, oli asialle tehtävä jotain. Väsyneesti mulkaisin Jemiinan suuntaan, ja kysyin:
"No, etkö aio kertoo mulle mitään?"
"Ai niin kuin mitä?" blondi ihmetteli.
"Se uusi jätkä, jonka takia oon nyt näin väsyny. Affy ei eilen muusta tainnut puhuakaan", naurahdin ja nousin kunnolla istumaan.
"Ai sä mun serkkua tarkotat, Petter!" Jemiina hihkaisi.
"..Häh? Säkö sen tänne raahasit? Mitä varten, eikö Svenin älyttömät letkautukset riittäneet?" tuijotin kaveriani silmät dramaattisesti pyöreinä.
"Ihan omin jaloin se tänne käveli, ystävä rakas", Jemiina räpsytteli silmiään.
"Näätkö nyt? Toi on tarttuvaa", tönäisin tyttöä olkapäästä.

Siinä paha missä mainitaan, tai tässä tapauksessa 'mainittiin'. Portaista nousi ylös taukotupaan hyvinkin sutjakan näköinen poika -tai siis ei tietenkään ollenkaan mun mieleeni. Hänellä oli vaaleat geelintäyteiset hiukset ja pelottavat kasvot. Suhteellisen sirot, ja silmät olivat kuin jäässä. Mulla oli vaikeuksia saada katseeni irti pojasta, sillä hänessä oli jotain hyvinkin vangitsevaa. Samaan aikaan näky puistatti mua, enkä edes tiennyt miksi.

"No terve neidit", poika lausui sanat kuin suoraan Svenin suusta ja alkoi viskellä tavaroitaan kaappiinsa.
Poika käyttäytyi, kuin tuntisi jokaisen huoneessa olijan. Tai ei, hän käyttäytyi kuin omistaisi jokaisen, mikä lie maailman herra luuli olevansa. Petterillä oli yllään merkkivaatteita Jemiinan tyyliin, ja katsoi mua kulahtaneissa ratsastushousuissani ja vuosia sitten ostetussa takissani hieman alas päin. Tai sellainen olo mulla tuli heti ensikatsekontaktilla.

"Jemi lähde mun kans maastoon", Mr. Maailmanvalloittaja ruikutti serkulleen. "Jooko?"
"Voisin vaikka lähteekin, mut Thea tulee mukaan", tyttö tokaisi kaapaten mun harteiltani kiinni.
Mun silmäni olivat tippua päästä, mikä hemmetin järki oli väen vängällä saada mut mukaan? Odotin kuulevani Petterin suusta jotain kieltävää, mutta hän katsoikin mua ja hymyili. Kasvot näyttivät heti terveemmiltä, silmät ystävällisemmiltä ja sen pienen hetken mun katseeni jäi taas poikaan kiinni. 'Thea, olet sairas', mieleni hoki.

***

Tevi tikitti edellä Jemiinan alla, ja meno näytti aika hurjalta. Tytöllä taisi olla ponissa pidättelemistä, joten.. onnittelut vaan Fia uudesta hoitoponista. Kiki kulki rauhallisesti, joskin välillä Tevin tempauksista innostuen, ja otti kerrankin ilon irti rennosta maastoilusta toisten hummakavereidensa kanssa. Loka kulki osittain mun ja Kikin takana, osittain vieressä. Herrakaksikko näytti aika raasulta, molemmat kun ovat aika pienikokoisia ja kummallisia. Lokan menneisyyden mä tiesin, ja se selitti miksi poni käyttäytyi kuten käyttäytyi. Mutta siitä mulla ei ollut hajuakaan, mikä oli pojan omituisuuden takana. Eikä asia mulle toki kuulunutkaan.

Matka sisälsi aika reippaasti käyntiä vauhdikkaampia askellajeja, mutta aina välillä kun tilaisuuksia tuli, saatiin juteltuakin keskenämme jotain. Petter ei pahemmin puhunut itsestään, vaan olisi voinut kertoa ummet lammet moottorivehkeistä ja kaikesta, mille mä ja Jemiina voitiin vaan pyöritellä silmiämme. Poika ei kuitenkaan vaikuttanut enää yhtään Sveniltä, päinvastoin. Hän oli hauska, kohtelias ja osasi puhua asiaakin. Hänen verbaliikkansa saa kaikki nielemään kielensä, tahtonsa on laki ja kynänsä miekka.. Tai jotain.

Thea & Kiki 14 HM ~♥ (Tai ennemminki Thea ja Petter.. :'D)

[Thea]

Omatunto soimaa
14.4.2013

Mä olin energinen, kun kävelin kohti tallia. Olin jättänyt jopa bussikorttini kotiin, ja reippaillut tyytyväisenä pää pystyssä eteenpäin. Se oli tämä valo, kevät. Heti kun aurinko vähänkään kurkkasi pilvipeittonsa alta, mulle tuli hyvä fiilis. Sellainen, että mä saisin jotain aikaiseksi. Ja totta hitossa sainkin, nimittäin tän päivän mä omistin Kikille. Ja me tehtäisi sitä, mistä Kiki eniten nautti: hypätään!

Kieltämättä omatunto hieman soimasi, kun en ollut hetkeen Kikin karsinalla pyörinyt. Se oli kuitenkin aina se mun Shelyesin ykköstyttö. Mutta tänään mä korjaisin tilanteen, ajattelin astuessani talliin. Nappasin riimunnarun matkaani ja käännyin kannoillani. Ulkona oli aivan mahtava sää, ja mä hyppäisin enemmän kuin mielelläni kentällä, sikälimikäli se ei vaan olisi edelleen umpijäässä. Kevätaurinko oli kyllä sulattanut ohuen lumikerroksen sen päältä, mutta maa pysyi kovana vielä melko pitkään. Eikä kovalla pinnalla hyppiminen tekisi varmasti hyvää vanhalle neidille -olihan Kikillä ikää mittarissa jo reilut kymmenen vuotta. Siitä puheenollen, meillä olisi vielä viitisen vuotta yhteistä kilpailuaikaa. Sittemmin Kikistä tulee mummo ja se saa vietellä leppoisia eläkepäiviä.

Vislasin -heikolla menestyksellä- kiinnittääkseni tamman huomion. Se käyskenteli muiden ponien lomassa, eikä korvaansakaan lotkauttanut. Taisi vanhuus iskeä etuajassa, ajattelin. Homma hoidettiin siis perinteiseen tyyliin, eli mä seisoskelisin tarhan portilla ja odottelisin että arvon neiti suostuisi kävelemään itse narun päähän. Kikin perään oli aivan turha lähteä, sillä iästään huolimatta siinä asui se pieni ivallinen lapsi, joka halusi leikkiä. Siinä tapauksessa mä näkisin Kikistä vain vilauksen hännänpäästä. Mun odotellessani tarhan sisäpuolella, kertyi tarhalle muitakin hoitajia ponejaan hakemaan.

"Thea, mitä ihmettä sä teet?" Fia kysyi huvittuneena.
"Oottelen Kikiä", vastasin tyynesti ja hymyilin rykelmälle niin leveästi kuin vain poskeni taipuivat.
"Oot outo lapsi", hän hämmensi mun hiuksiani.
"Säkin brutukseni."

---

Laskin Kikin karsinaansa ja otin siltä jo riimun naruineen pois. Jätin ne roikkumaan karsinan oveen loimen viereen ja suljin oven visusti. Kaivoin taskustani mummini pilkkomia porkkanoita ja tarjosin tammalle pari, jotka näyttivät kelpaavan. Ponin jäädessä tyytyväisenä karsinaansa, mä poistuin maneesin suuntaan. Toivon mukaan siellä ei ollut vielä ketään. Avasin raskasta ovea, ja mun harmikseni sisältä kuului askelia. Katsahdin sisään, jossa Jassu ja Brella hyppäsivät rataa. Esteet arviolta 80-90 senttisiä.

"Hei! Mahtuuko vielä yks energinen parivaljakko tänne?" huikkasin niin kovaa, että nainen varmasti kuulisi.
"Nojoo, me taidetaan kohtapuoliin lopetella jo", Jassu siirsi Brellan käyntiin kuullakseen paremmin. "Jätänkö esteet aloilleen?"
"Joo kiitti", vastasin hymyillen.

Mä kipaisin takaisin talliin vaihtamaan kevyempää päälle ja laittamaan Kikin valmiiksi. Potkaisin kengät portaiden juureen ja juoksin ylös. Taukotupa oli aika tyhjillään: vain Inkeri, Petter ja Jemiina olivat paikalla.
"Hei Inkeri! Sua ei ookkaa näkyilly" huikkasin yllättyneenä hänen paikallaolostaan.
"Heh, nii no joo. No mut nyt oon täällä", hän hymyili.
Jemiinan ja Petterin suuntaan annoin hymyn tervehdykseksi, jonka jälkeen siirryin kaivamaan kaappiani. Kevyttoppatakki sai vaihtua fleeceksi ja ohuet lapaset talviratsastushanskoiksi -ei rukkasiksi.
"Mihin sulla noin kiire on?" Jemiina uteli mun säätäessäni fleecen vetoketjun kanssa.
"Laittamaan Kiki valmiiks, päästään pitkästä aikaa hyppäämään", vastasin myöntyvästi.
"Onko teillä taas jotkut kisat tiedossa?" hän jatkoi. "Petter kuule, Thea kävi viime kuussa Saksassakin kilpailemassa esteillä -ja tuli ensimmäiseks!"

Musta tuntui, että mä punastuin. Tiesin Petterin kilpailutaustan, eikä mun suoritukseni olleet häneen nähden mitään. Nappasin pikaisesti kypäräni penkiltä ja poistuin tilasta lyhyesti moikaten. Matkan varrelta Kikin karsinalle sännätessä nappasin tamman harjat syliini ja sullouduin ikään kuin piiloon karsinaan. Mistä lähtien musta oli tälläinen tullut? Jos en pian normalisoituisi, mulla menisi hermot itseeni. Ehkä mun ajatukseni selkeytyisivät ja mä rentoutuisin, kun pääsisimme hyppäämisen makuun.

---

Lyhensin jalustinhihnoja vielä selästä käsin, jotta pääsisin paremmin mukaan hyppyihin. Vaikkei esteet meidän tasoon ja Kikin kokoon nähden olleet kovinkaan suuria, oli hyppääminen silti aina mukavaa. Rentoa hyppäämistä tänään, ei kamalaa ylisuorittamista. Se kuulosti mielessäni hyvältä. Päästin Kikin reippaassa käynnissä uralle, ja muutaman kierroksen jälkeen mukaan otettiin muutamia voltteja, pääty-ympyröitä ja muita ratsastusradan teitä. Ihan vaan alkuverryttelyksi ja lihasten lämmittelemiseksi. Kiki käytti hyvin selkä- ja takaruumiinsa lihaksia heti alusta asti, joten tamma oli rento ja vetreä suhteellisen pian. Sain tamman hyvin kuolaimelle ja siirsin sen raviin. Kiki kuunteli tarkkaavaisesti ja askelsi tasaiseen tahtiin. Ei minkäänlaisia rytmin muutoksia hurjimmissa kuvitelmissakaan, hienoa.

Juuri kun mä olin päästämässä Kikiä ravissa matalimmalle ristikolle, maneesin ovi kävi. Sisään astui Petter. Voi hyvä luoja, mun ajatuksissani pyöri. Kaikkein vähiten mä halusin tuollaista konkaria arvostelemaan mun suorituksiani, rentoa hyppäämistä.. Se siitä sitten. Tottakai mä halusin tehdä vaikutuksen, vaikka nöyryys olikin se, mitä mä ihmisissä paljon arvostin. Poika käveli sanomatta mitään istumaan katsomon eturivin keskipenkkiin. Mä en välittäisi. Kiki ei välittäisi. Me tehtäisiin juuri niin kuin meillä oli suunnitelmissa, välittämättä mistään tuollaisista häiriötekijöistä, kuten hän. Jep, niin me tehtäisiin.

Ajoin Kikiä eteen ja ohjasin seuraavalta kierrokselta ensimmäisen ristikon yli. Siirsin tamman laukkaan esteiden pitkällä välillä ja annoin sen hypätä seuraavat sarjat.
"Höllää", kuului katsomosta.
"Anteeks?" siirsin Kikin raviin.
"Jos sä ratsastat ratoja, sä et voi kokoajan miettiä ponin muotoo, laukkaa jne. Unohda ne, höllää", poika katsoi mua suoraan silmiin.

Ja millähän oikeudella hän tuli mua arvostelemaan? Nöyryys, nöyryys.. Mun päässäni kaikui. Selvä, mä tein niinkuin tuo vanha esteratsastaja mua komenteli. Ratsastin rennommin, annoin Kikille enemmän ohjaa, jätin vaihtelematta sen rytmiä tai tempoa. Kiki meni, ja mä olin mukana. Ihme kyllä, se toimi. Kiki hyppäsi rennosti ja puhtaasti, mä myötäsin mukana. Vau.

"Mähän sanoin", Petter hymyili. "Oikein treenatulle hevoselle oikein kulkeminen on luonnollinen asia."
Hymyilin takaisin, ehkä vähän pidättyneesti, mutta hymyilin.
"Valitse tempo", poika komensi jälleen kun olin pysähtynyt liiaksi miettimään.
"Mitä?" kysyin ihmeissäni.
"Valitse tempo. Ennen ensimmäistä estettä, sama rytmi ja sama tempo koko radan ajan. Kokeilisit nyt", Petter pyysi.

Siirsin Kikin rauhalliseen laukkaan ja pidätin ennen ensimmäistä estettä estääkseni Kikin kuumenemisen. Tempo säilyi esteeltä esteelle, ja Kiki kulki siinä rytmissä, minkä askelpituus sopi joka esteelle. Ei temmon vaihteluita, ei rytmin vaihteluita.

"Mikä ihmeiden tekijä sä oot?" mä nauroin blondille.
"Aikoja sitten se on tajuttu, että mitä tasaisempi rytmi, sitä helpompi suoritus. Kaikki rytmin muutokset hankaloittaa", poika tokaisi harteitaan kohauttaen. "Sä voit ajatella, et kaikki voimakkaat eteenratsastukset ja pidätteet on kuin korkeushyppääjää tönittäis ennen ponnistusta."

Mä nauroin vertauskuvalle, mut asiaahan hän puhui. Mä en ymmärtänyt, miksi hän vaikutti muhun sillä tavalla kuin vaikutti. Ehkä syynä oli juuri se, että hän oli ollut sitä, mitä haluaisin olla. Sitä, mihin mä tähtäsin.

Thea & Kiki 15HM ~♥

[Thea]

Keskipäivän auringonsäteitä
21.5.2013

"Mun on niin kuuma", valitin vieressäni aurinkorasvaa itseensä hierovalle Meeballe.
"Ei saa valittaa ku kerrankin on lämmin", hän mulkaisi mua tuimana takaisin. "Sitäpaitsi haluan nätin rusketuksen pintaan."

En korvaani lotkauttanutkaan enää tytön suuntaan, sen kun keskittyisi kärventymiseen. Mä sen sijaan vedin läpikuultavan t-paidan kätteni suojaksi, vaikka tuskinpa sillä palamisen kanssa mitään yhteyttä oli. Ruoho vihersi jo hyvää vauhtia, linnut eivät osanneet enää tukkia nälkäistä kitaansa ja öttimölliäisetkin olivat kaivaneet itsensä maan suojista pinnalle. Kevät oli aika hyvällä mallillaan, vaikka olikin hieman myöhässä tullut. Tai kesä, en mä tiedä. Mistä sen voi tietää, onko nyt kesä vai kevät? Who cares, lämmintä on kuitenkin.

"Huhuu", varjo lankesi ylleni. "Oleksä hereillä?"
"Täh..?" raotin silmiäni varoen. "Ai, juu. Taisin nukahtaa."

Jassu haroi pääni vieressä seisten kypäräkampaukseen painuneita tummia kutrejaan toisessa kädessä hyvää vauhtia tyhjentyvä vesipullo, toisessa täysissä varusteissa kärvistelevä hikinen Kiki.

"Mihin matka?" utelin.
"Kentältä tulossa. Siinä joutessas voisit vissiin viilentää tätä vauhtihirmua", nainen rapsutti elukkaansa kaulalta. "Kelissä kun kelissä hommat tehdään täysillä."
"Sen on näkönenkin", totesin. "Mä haen sille vettä."

Nousin Meeban havahtumatta paikaltani ja kipaisin talliin. Tässä vaiheessa vuotta voi jo sanoa, että sisällä oli selkeästi viileämpi kuin ulkona. Nappasin tallista mukaani puhtaan sangon, jonka täytin tallin ulkoseinällä olevasta vesihanasta; siitä hanasta kun sai tallin kylmimmät vedet. Kuskattuani vesisangon neidin turvan eteen, tamma näytti huojentuvan. Näytti juotava kelpaavan paremmin kuin hyvin.

"Mitäs jos mä ja Kiki käytäis viel ihan pieni loppuverkkalenkki maastossa?" kysyin ripset räpsyen. "Ihan vaan tossa rannalla jalkoja vilvoittelemassa."
"No miksei", nainen vastasi lyöden tamman ohjakset sekä kypäränsä mun käsiini. "Kunhan et kiduta mun poniani lämpöhalvaukseen asti."
"En tietenkää", mä vakuutin.

Eihän mun asuni ihan täydellisesti ratsastukseen soveltunut, mutta pahempaakin on nähty ja koettu. Kangasshortsit, tennarit ja tuulessa lepattava toppi saisivat kelvata nyt. Ja käyntiähän me vaan mentäisi, ei siinä yhdet shortsit tamman selkää rikki hiertäisi. Kun Jassu oli napannut tammalta hiestä kostuneen satulan selästä ja kadonnut tallin uumeniin, mä talutin ponin korokkeen vierelle. Laitoin kypärän päähäni -ihan hyvän kokoinen muuten, vaikka Jassun olikin- ja kiipesin korokkeen päälle.

Kikin selkä hehkui kuin hohkava hiili, ja mun reiteni tarrautuivat kiinni sen kihartuneeseen karvaan. Oli neiti selvästi paiskinut töitä, vaikka lämpömittari näyttikin reilua kahtakymmentä astetta. Kaivoin puhelimeni shortsien taskusta ja näpersin soittimen auki. Normaalisti Kiki olisi jo juossut alta ilman pidättelyitä, mutta nyt se keskittyi vain oikean takasensa lepuuttamiseen. Väsy kaveri, mietin.

Kun valitsemani biisin alkulallattelut kajahtivat pihalle, komensin Kikin vauhtiin. Tästä laulusta mä olin aina pitänyt, uskomaton. Sinänsä surullinen, mutta teki mut silti aina iloiseksi.
"Now that I've lost everything to you, you say you wanna start something new", hyräilin hiljaa vanhan biisin alun mukana.

Mulla oli jo ihan kesäfiilis, vielä pari viikkoa koulua jäljellä eikä enää mikään rajottaisi mua. Jassun olisi muuten hommattava tallille riippumatto, mietin. Siitä täytyisikin muistaa mainita hänelle. Kylmä juoma, lämmin ilma, riippumatto, paljaat varpaat ruohikossa.. Mitä muuta kesältä enää voisi vaatiakaan. Tänään mä olin tehnyt koko yläkoulun viimeisen kokeeni, eikä mun tarvinnut miettiä enää mitään pariin kuukauteen. Helpotus.

Talli jäi jo taakse, mut ratsuineni ympäröi vihreä lehtimetsä eikä mikään pidätellyt mun haluani laulaa. Kovaa. Ja korkealta.
"Oh, baby, baby it's a wild world!" mä kajautin kappaleen Wild world tahtiin. Varmaan tippuivat linnutkin pesistään mut kuultuaan, mutten jaksanut välittää. Oli vaan mä, lämmin keli ja alla lauhkeasti kuin lammas kulkeva aikamoisen rakas kopukka.

Laulu ehti soida läpi parikin kertaa, ennen kuin me oltiin rannalla. Ja kuten arvata saattaa, ei Kikiä tarvinnut moneen kertaan rantaveteen komentaa. Pää viidentenä jalkana se rynni ruoppaamaan hiekkaista pohjaa veden alla. Ja osanihan mäkin loppukevään viileydestä sain, vesi kun ei ollut lämmennyt vielä ihan niihin lukemiin, jotka mua miellyttivät. Keskemmällä kesää mä saatan päästää vauhtitamman kahlaamaan syvemmälle veteen ja kenties laskeutua itsekin uimaan. Sillä reissulla olisi kyllä taatusti muutakin porukkaa mukana. Mikä kesä se sellainen on, jos ei pääse hyvällä poppoolla uimaan kera rakkaiden ponien? No ei kesä ollenkaan, sanon mä.

Thea & Kiki 16HM ~♥

[Thea]

Hellettä hellettä..
6.6.2013

Se kiusasi jokaista elollista oliota, vainosi ja jahtasi jokaista liikkuvaa eikä siltä päässyt millään kepulikonstilla piiloon. Ehkä lukittautumalla pariksi kuukaudeksi arkkupakastimeen, mikä kuulosti itseasiassa melkoisen houkuttelevalta. Kuumuus teki mut hemmetin tuskaiseksi ja mä olin aika varma, että sulaisin minuutin sisään ellei joku pelastava enkeli ollut laittanut vettä taukotuvan pieneen jääkaappiin. Kipusin portaita ylös ja tapani mukaan mä heittäydyin yliteatraaliseksi. Ah tämä mun aina niin ihastuttavan vihastuttava tapani, joku tykkää -joku ei.

Lösähdin lattialle kuin lämpöhalvauksen saamana ja rukoilin vettä pelastuksekseni. Möyrin rakkaan ystäväiseni Beatan, ainoan huoneessa olijan, jalkojen juureen ja nyyhkytin vasten tämän paljaita nilkkoja.
"Oh, my darling", sanoin kuten joissain romanttisissa komedioissa rakastettu toiselleen. "Auta mut ylös."
"No en", tyttö nauraa tuhahti ja potkaisi mut jaloistaan.

Jääkaapin kautta janoni sammutettua lösähdin samaiselle sohvalle Beatan kanssa ja heitin jalkani tytön syliin. Vastareaktioksi sain tuhahduksen lähes menetetystä pelistä, joten pyysin nöyränä anteeksi. Tätä tytsyä ei paranisi pelien suhteen suututtaakkaan, muuten olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Beata jatkoi pelaamistaan välittämättä mun tuskaisista väsymysvalituksista ja huokauksista. Kuumuus ei ihan tosi sopinut mun luonnolle, yhtä tuskaa tällainen.

Kun neiti sai katseensa irti pelistään, hän kyseli mua nostelemaan puomeja. No en hemmetissä lähde, mietin. Seisoskella nyt kentällä täydessä auringonpaisteessa ja kärventyä kuin lihavarras grillissä. Ei muuten tule tapahtumaan, jos multa kysytään. Ja multahan kysyttiin. Jotain mun olisi tänään kuitenkin saatava aikaiseksi, joten lupauduin lähtemään Kikillä mukaan, jos vaan saisimme jonkun sinisilmäisen orjan messiin.

Äkkiäkös tuo the orja käveli ovesta sisään kuin tilauksesta, Hildahan se siinä! Olin jo suu puoliksi hämmennyksestä auki kiljaisemassa, kuinka häntä niin kaivattiin ja tarvittiin jajaja.. Beata ehti kuitenkin ensin kylmän viileästi ilmoittamaan tämän tulokkaan nostelevan meille puomeja. Tytöltä itseltään ei paljon kyselty, muttei hän näyttänyt olevan moksiskaan. Hieman naurahtaen mumisi jotain myöntyvää ja kömpi kolmanneksi sohvalle makoilemaan. Beata katsoi meitä väsyneitä raskaan työn raatajia epäuskoisesti hetken ja uhkasi sitten tönäistä meidät lattialle, mikäli innostusta esteiden rakentamiseen ei löytyisi.

Kentälle saatiin pientä viiden esteen rataa aikaiseksi, mutta tällä helteellä mikään tajuton pomppiminen ei tulisi kuuloonkaan. Olisi nimittäin kirjaimellisesti tajutonta menoa, jos ei ponien osalta niin ratsastajien sitten. Pyyhkäisin hionnutta otsaani ja ihastelin luomustamme, joka näytti mukavan sopusuhtaiselta. Tyytyväisenä mä ja Beata poistuttiin kentältä Hildan jäädessä palvomaan aurinkoa kentän aidalle.

Kikin ohut karvapeite oli yhtä hiostava kuin omakin ihoni, joten mun mielessäni kävi hyppiä ilman satulaa. Mä otin tän kerran kuitenkin treeninä tallin omia harjoituskisoja varten, joten tamma sai täydet varusteet niskaansa. Okei, ehkä mä ihan pikkiriikkisen myös pelkäsin lentäväni selästä nätissä kaaressa ja murtavani vaikka niskani, kuka ties. Mä en todellakaan halunnut särkeä itseäni varsinkaan nyt, sillä kesällä tällä kaksikolla olisi varmasti monet kisat edessä. Ei olisi aikaa sairastaa, enkä mä kestäisi kesää ilman poneja.

Kentälle asti selvitessä Heta talsi jo uralla Beata selässään, samanaikaisesti Hildan nauttiessa auringon säteistä silmät kiinni. Talutin Kikin kentän keskelle, kiristin remmejä ja nousin satulaan. Tamma lähti liikkeelle hyvin tahmeasti ja maleksien, mikä oli ihan ymmärrettävää tässä säässä. Mulla ei kuitenkaan ollut tapana myöntyä laiskotteluun ratsastuksen suhteen, joten käytin reippaasti pohkeita temmon lisäämiseksi. Kun mä vihdoin sain poniin vauhtia ja liikettä, tuntui kuin hormonit olisivat saaneet tammasta otteen. Se yritti poukkoilla aivan kuten mieli vain sattui tekemään ja oli aivan liian ylienerginen. Varsinkin kentän tarhojen puoleisessa päädyssä mulla oli todella pidättelemistä, Kiki olisi hirmu mielellään juossut orhien tarhaan kosiskeltavaksi. Vaikka kuinka tekisi mieli hummaherrojen seuraa työt tehdään kunnolla, hitto vie.

Mä sain kutakuinkin taottua järkeä tamman paksuun kalloon ja sain sen toimimaan esteillä lähes moitteetta. Ilmavaraa oli melko reippaasti ja lähestymiset sujuivat nätisti. Ainoana miinuksena oli esteiden väliset matkat, jolloin Kiki olisi oman tahtonsa mukaan juossut takaisin tarhan puoleiseen päätyyn kajauttamaan sulosointuiset hirnahdukset. Luojalle kiitos ihmiset eivät käyttäytyneet ihan tuolla viisii - tai miten sen nyt ottaa. Kieltämättä mäkin olin ollut aika ihmeissäni mun synttärijuhlistani asti. Petter oli mulle edelleen mukava ja kahden kesken läheinenkin, mutta jos vaan sattui joku olemaan näköetäisyydellä, hän oli kuin ei huomaisikaan. Mistäs mä sitä tiesin, vaikka hän pyörittäisi tallin jokaista tyttöä samalla tavalla. Ehkä mun pitäisi olla välittämättä, antaa hänen tehdä seuraava siirtonsa. Just juu, alan kuulostaa jo Sveniltä. Ihan kun ihmissuhteet olisivat jotain peliä. Hah.

Hyvän treenin jälkeen Beata oli enemmän kuin tyytyväisen näköinen ja rapsutti tammaansa kaulalta kuten ylpeät äidit silittelevät lastensa hiuksia. Mäkin kiitin Kikiä suht onnistuneesta suorituksesta ja vein sen Beatan ja Hildan perässä päätalliin. Heta suihkutettiin ensin, jonka jälkeen se poistui omistajineen pihattotallin suuntaan. Hilda jäi mun seurakseni, kun viilensin Kikin oloa pesupaikalla. Tamma näytti nauttivan kaikin siemauksin helpotetusta olostaan ja päästi vaimeita hörähdyksiä. Vein Jassun kullannupun karsinaansa ja suljin oven visusti perässäni. Loppuilta menisi varmaan taukotuvassa kuten yleensä. Kesäloman alettua tupa oli alkanut täyttyä ihmisistä enemmän kuin aiemmin, mikä oli vaan mukavaa. Kesä sai ilmeisesti ihmisiä liikkeelle -ja mut vajoamaan ilmastoidun taukotuvan sohvan nurkkaan.

Thea & Kiki 17HM~♥

[Jassu]

Thea kävi viilentelemässä voikkoa hoidokkiaan Mellavatnetilla rankkojen estetreenien jälkeen.

[Thea]

Kummallisuuksia naapurin tontilla
13.7.2013

Maa oli pysynyt vielä kuivana, vaikka aamun säätiedotus lupasikin kuuroluontoisesti reipasta määrää vettä. Luonnonvoimia uhmaten mä ja Petter päätettiin lähteä rennolle maastolenkille kera Kikin ja Lokan, jotka seisoivat jo pihassa täysissä varustuksissa. Poika nakkeli mielenosoituksellisesti niskojaan sadetakille, jonka olin hänen syliinsä sysännyt hetkeä aikaisemmin tallin taukotuvassa.

"Mun olo on kuin linnunpelättimellä", hän urisi.
"Ainakin meillä säästyy eväät, kun ei linnut käy käsiksi", hymyilin yhtä ilkikurisesti kuin aina.

Vedin reppuni vetoketjun kiinni ja heitin sen selkään. Tarkistin satulavyön ja jalustimet, katsahdin pikaisesti poikaan ja nousin selkään. Kun molemmat olimme tukevasti satulassa, otin komennon eteenpäin. Talsimme rauhallista käyntiä vierekkäin maisemia katsellen ja jutellen. Ponit käyttäytyivät hyvin ja taisivat itsekin nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Toivon mukaan sadekaan ei alkaisi vielä aikoihin, mutta eipä sitä kyllä edes näyttänyt. Sää oli kirkas ja aurinko valaisi reittiämme puiden oksien lomista. Muutaman kilometrin Stor Kongsvatnetin rantaa mukailevaa tietä pitkin laahustettuamme mä kaipasin vähän extremeä. Åke ei tosin ollut kanssani lainkaan samaa mieltä, ja ilmoitti heti alkuunsa vauhdin pysyvän ennallaan. Koko maastolenkil idea oli viettää hieman kahdenkeskistä aikaa, joten en mä yksinäni halunnut kaahailla, vaikka edessä häämöttävä suora houkuttelikin. Oli tyydyttävä tähän tai..

"Kuule Åke", mä aloitin tuumivasti pojan ilmeen muuttuessa epäileväksi. "Mentäiskö tonne luontopolulle? Jassu on sanonu et se maasto sopii kyllä poneillekkin kuljettavaks."
"Eh.. Enpä tiiä", poika hieroi niskaansa.
"Siellä voi mennä vaan käyntiä", mä yritin houkutella poikaa mukaani uusiin maisemiin.
"Okeiokei", blondi myöntyi. "Tän kerran."
"Ei tuu toistumaan", iskin tyytyväisenä silmää pojalle, joka pyöräytti ylikorostetusti silmiään.

Seuraavasta risteyksestä käännyimme pienelle polulle Kiki edeltä, Loka perästä. Polku oli tosiaan tasainen ja tarpeeksi leveä parin ponin kuljettavaksi, aivan kuten Jassu oli joskus maininnut. Reittikin oli selvä, kun polku ei haarautunut kertaakaan, vaan johti meitä suoraan eteenpäin. Polun varrella kasvoi pitkää heinää, josta ponit nauttivan täysin sydämin. Tai no, täysin vatsoin. Tunnelma metsän siimeksessä oli jotain, mikä pysäytti ajan. Aurinko oli väistynyt hieman pilvien taakse, mutta metsän tunnelma väreili silti kuin kirkkaimmat säteet. Tuuli sai heinänkorret tanssahtelemaan, oksat huojumaan kuin laineilla ja pientä kahinaa lukuunottamatta oli täysin hiljaista. Mä en sanonut sanaakaan, vaan kuuntelin tarkemmin. Kavioiden vaimentunutta töminää vasten pehmeää multaista maata, ötököiden surinaa niiden viheliäisten kiusatessa poneja ja pientä tuulen ujellusta. Tällaista mä en kokenut Oslossa, en kai kertaakaan. Hymähdin tyytyväisyyttäni.

"Kohta varmaan sataa", poika ennusti.
"Ei kai nyt vielä", mä epäröin tutkaillen lisääntynyttä pilvimäärää ja voimistunutta tuulta.
"Kuinka pitkä tää polku on?" Petter uteli.
"Ei kai kovin pitkä enää", katsoin horisonttiin, jossa puut näyttivät loppuvan. "Kuten näkyy."

Maastoseurani näytti huojentuneelta ja rentoutui jälleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen voisin vaikka vannoa, että myös Åke hymähti. Tyytyväisyyttään tai mitä lie, mutta silti. Polkua kesti vain muutamankymmentä metriä, jonka jälkeen eteemme avautui suuri aukio. Varmaankin vanhaa peltoa, muttei heinää kasvanut enää nimeksikään. Keskellä oli vanha rakennus, mitä ilmeisimmin vaja tai lato. Kun pääsimme kunnolla pellon reunaan pois metsäpolulta, tunsimme, kuinka tuuli oli tosiaan voimistunut. Aurinko ei paistanut enää juurikaan, mutta valoa riitti.

"Miten ois evästauko tässä?" Petter ehdotti. "Sit lähdetään takasin tallille. Kohta sataa."
"Joo", myönnyin. "Mut mennään tonne rakennukselle."

Lähemmäs siirryttäessä tuo pieni rakennus alkoi saada muotonsa. Sen ulkoseinään oli kiinnitetty palkki, johon saimme ponimme kiinni. Ovi oli leveä ja koinsyömä -lähes laho. Lautamökin toisella puolen oli leveät portaat, joille istahdimme.
"Voisin lyödä vaikka vetoo, että tää rakennus on toiminut pihattona", mä tuumin.
"Ehkäpä, muttei enää muistuta mitään", poika totesi. "Tää kaatuu ensimmäisen syysmyrskyn sattuessa. Usko pois."
Sama se. Eipä se täällä ketään vaarantaisi, sillä näissä oloissa ei varmasti enää yhtäkään elävää otusta pidetä. Mökki kaatuisi ja laudat kerättäisiin aikanaan pois, sikäli mikäli kukaan edes huomaisi sortumista. Kaivoin repustani mukaan varaamamme leivät ja termospullot: toisessa kahvia, toisessa maitoa.

"Kuulitko sä?" Åke viittoi käsillään mua olemaan hiljaa.
"Ai sanoiksä jotain?" ihmettelin.
"Shh!" hän sai mut pysähtymään kuulolle.
"Ei mitään", mä jatkoin eväideni avaamista. "Sä oot vainoharhanen."
"Oliko toi ovi auki?" poika kysyi niin päättäväisesti, että tiesin hänen menevän vaikka ovesta läpi, jos niikseen sattuisi.
"En mä tiedä", vastasin, kun poika viiletti jo rakennuksen toiselle puolen.
Mä seurasin perässä edelleen eväsleivät käsissäni.
"Jos mä nykäsen tästä ovesta, tää irtoo kokonaan", poika totesi.
En edes ymmärtänyt, miksi hänen oli päästävä sisään.
"Tää hemmetin ovi on saatava auki!" Petter vaikutti jo tuskastuneelta.
Oven yläpuolella oli noin puolisen metriä tyhjää, vain pressu oli levitetty sadeveden estoksi.
"Sun täytyy nostaa mua", mä osoitin ovelle. "Ei me voida särkee tota ovee, kun ei edes tiedetä kenen omaisuutta tää on."

Ennen kuin kerkesin todeta, ettei rakennukseen murtautuminen muutenkaan ollut sallittua, oli poika jo kaapannut mut syliin. Tarrasin tärisevin sormin kiinni oven yläreunaan vetääkseni itseni kurkistamaan sisään. Raotin pressua ja totuus iski päin naamaa.
"No hyi hel***ti!" mä pitelin nenääni lähes rysähtäen maahan Åken päälle.
"Mitä siel on?" poika uteli. "Mitä sä näät?"
"Olin oikeessa, tää on vanha pihatto tai muu suoja", aloitin. "Vanhoja likasia pahnoja ja jotain tynnyreitä. Haju on ihan hirvee."
"Pääsetkö sä sisälle?" hän kysyi oitis.
"Ehkä", annoin toivon elää. "Mut tipun varmaan niskoilleni."
"Äh", poika laski mut alas pettyneenä. "Meidän on vaan pakko päästä tonne."
"Nii on, meidän leivät on nyt siellä kun mua heittelit", tuhahdin. "Vaikkaki ne on nyt ihan likasia."
Poika katsoi muhun anteeksipyytävän näköisenä, mutta hänen katseestaan näki, että joku todellakin veti häntä rakennuksen sisälle. Oli löydettävä toinen keino, mutta sisälle me menisimme -tavalla tai toisella.

Lähdimme kiertämään rakennusta toisen sisäänkäynnin toivossa, joka kaikeksi yllätykseksi löytyikin. Yhden nurkan laudat olivat lahoneet siihen pisteeseen asti, että reikä seinässä oli vuorattu pressulla ja jätetty sikseen. Petter repi pressua pois edestä ja eteemme aukeni ihmisen mentävä kolo. Hyvin kyykyssä ja vaatteet sotkien tosin, mutta mahtuisimme sisään. Poika meni edeltä ja tarjosi sitten kättään mun suuntaani. Tartuin siihen kiinni ja kömmin perässä.

"Hyi, kato nyt mua", valitin hiljaa yrittäen puhdistaa vaatteeni mudasta ja ties mistä liejusta.
"Sä oot nätti", poika sano. "Mut oos hetki hiljaa."
Hiljennyin ja katselin samaan suuntaan kuin Åke. Nyt mäkin kuulin sen, ihan kuin pientä nyyhkytystä tai linnunpoikasten piipitystä. Siltikin ääni oli tuttu.
"Se on joku eläin", blondi sanoi vakavoituneena.
"Niit on monta", mä tuumasin ääntä kuunnellen. "Pentuja. Åke, ne on kissoja!"

Poika alkoi kaivaa tynnyreitä tieltään varovasti ja etsi äänen lähdettä. Aivan seinän vieressä lautojen alla oli sateen muovaama kuoppa, jossa makasi kasa kissoja. Ehkä nelisen pentua ja emä, likaisia kaikki.
"Ne on varmaan sairaita", mä tarrasin pojan hihasta kiinni, sillä näky teki pahaa. Hän oli kurkottamassa kättään kohti emää, joka päästi ilmoille sähinän, jota molemmat varmasti säikähdimme. Åke veti kätensä äkkiä pois, eikä katsonut kohti kissaa. "Se pelkää meitä."
"Mä soitan Jassulle, sen on autettava. Ei me voida jättää näitä tänne", mä voin pahoin.
Palasin ulos yhtä inhottavaa reittiä, mistä olin sisäänkin tullut ja sotkin vaatteeni jälleen. Kaivoin repusta puhelimeni ja soitin.
"Jassu, ootko tallilla?" mä puhuin tavallista nopeammin.
"Täällähän mä, onko sulla kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneeseen sävyyn.
Mä selitin reitin, jota oltiin Åken kanssa vanhalle pihatolle tultu sekä kissoista, jotka olimme vasta löytäneet.
"Ne on tosi huonossa jamassa, ja niiden emä on ihan hermona", mä valitin.
Jassu lupasi tulla autolla katsastamaan tilanteen ja soittaisi eläinlääkärille heti paikan päältä.
"Thea!" Petter huhuili sisältä. "Tuotko sen maitotermarin."
Mä otin pullon mukaani ja kömmin mutalammikosta sisään.
"Siinä."

Poika istui maassa ratsastushousut likaisempana kuin koskaan, ja syötti emäkissalle leipiemme päällä olleita makkarasiivuja. Näyttivät maistuvan hyvin, mutta poikaset ulvoivat edelleen. Mä ajattelin emän olevan niin sairas, ettei se kyennyt ruokkimaan poikasiaan, jotka olivat kokonaan ilman ruokaa.
"Saako tätä maitoo antaa noille pienille?" mä katsahdin epävarmana poikaan.
"En usko, et se ainakaan pahentaa tilannetta", poika mietti.
Tarjosin kämmeneltäni siihen kaadettua maitoa, muttei tarjoilu kelvannut.
"Ne kai pelkää jo mun hajua, eikä ne oo tottunu tälläseen", mä sanoin. "Ne ei kai oo edes koskaan nähnyt ihmistä."
Laskin termarin maahan ja istuin Åken viereen, joka ruokki edelleen emäkissaa.
"Meidän pitää saada nää ulos", mä päätin. "Jassu tulee katsomaan niitä, soittaa eläinlääkärin, jos on tarvis."

Jassu saapui lähes heti kissansiirto-operaation jälkeen ja lastasi jokaisen likaisen karvapallon autoonsa. Suunnitelma oli viedä pennut eläinlääkäriin, jonka jälkeen alkaisi kuumeinen omistajanetsintä.
"Joku lähitaloista varmaan", Jassu arveli omistajaa. "Te muuten näytätte ihan kamalilta."
Katsoimme Åken kanssa ensin itseämme, sitten toisiamme ja leveät hymyt nousivat kasvoille.
"No joo, mä vien nyt nämä", nainen sanoi. "Te ratsastatte tallille ja pesette niin ittenne kuin satulatki. Se on sitten käsky."

Thea & Kiki 18HM ~♥

[Thea]

Sinä. Masentava muistutus siitä ettei kaikkea voi saada
18.7.2013

Mä olin parannellut haavojani koko viime yön. Kyse ei siis ole mistään fyysisistä haavoista, vaan Fian aiheuttamista tunnustettuaan eilen illalla pitävänsä Åkesta hieman myös sillä silmällä. En mä ajatellut poikia koskaan sen kummemmin, enkä käsitä miksi mun pitäisi tähän yhteen yksilöönkään tarttua. Musta vaan oli alkanut tuntua, ettei kyse ollut enää mun päätäntävallastani. En vaan voinut mitään, olin yhtä avuton kuin kala kuivalla maalla. Räpistelisin hetken ja kuolisin tuskiini, tai joku ystävällinen auttaisi mut eroon koko sopasta. Halusinko mä sitä?

Aamuvirkun tavoin olin lähtenyt liikkeelle jo aamutuimaan. Päälleni mä olin kiskaissut fleecetakin sekä juoksuhousut ja päätin hölkätä tallille. Se avaisi hengitysteiden ja lukkiutuneiden lihasten lisäksi myös mun mieleni, joka todella kaipasi pientä erätaukoa. Ilma oli kaikkea muuta kuin kesäinen, lämmintä ei ollut juuri kymmentä astetta enempää eikä aurinkokaan sen kummemmin kurkistanut pilvien välistä. Huhu uudesta tuntiponista, Kikin kaksoisolennosta, oli levinnyt nopeasti enkä mä jaksanut odottaa näkeväni sen.

"Raffe vasta kotiutuu talliin", Jassu pauhasi muutamalle vaahtosammuttimelle pihassa. "Näätte sen sitten, kun Catu siirtää sen tarhaan. Ok?"

Pienet päät nyökkäilivät innoissaan verkkokalvot kiiluen kuin petolinnun silmät, ja samaan kastiin mäkin kuuluin. Jos näin ohjeistettiin pienemmillekin kävijöille, en mäkään ryntäisi suorinta tietä uuden tulokkaan karsinalle. Kalastelin katseellani trailereita tallipihasta, sillä kaksi muutakin uutta ponia oli saanut karsinapaikat Shelystä, muttei silmääni osunut yhtäkään. Tulevat kai myöhemmin, eivät ehkä edes tänään.

"Onko sulla jo suunnitelmia Kikin kanssa täks päiväks?" mä utelin ponin oikealta omistajalta, jonka viereen olin pysähtynyt.
"Oho, näytätpä sä urheilulliselta", nainen mittaili mua katseellaan. "Mut joo ajattelin mä pitkästä aikaa ratsastaa sen kunnolla esteillä."
"Hihkase, jos voin auttaa jotenki", mä tokaisin.
"No voisit laittaa sen valmiiks sillä aikaa ku mä rakennan rataa ja hoitaa loppuverkat vaikka maastossa", Jassu mietti mulle tehtävää. "Miltä kuulostaa?"
"Tehään nii", mä vastasin. "Monenko aikaa Kikin pitää sit olla valmis?"
"Joskus tunnin päästä."

Pienten tervehdysten jälkeen nainen paineli oritallin suuntaan ja mä lähdin päätalliin. Kiki ei ollut karsinassaan, joten mun tieni kävi taas suoraan taukotupaan. Tupa oli mun onnekseni tyhjillään yhtä tyttöä lukuunottamatta, joka oli nukahtanut sohvan tyynyjen väliin painautuneena. Mä kävelin seinällä roikkuvan kokovartalopeilin eteen ja arvioin itseäni kriittisenä. Vastoin mun kaikkia tapojani mä olin alkanut miettiä, pitäisikö mun olla toisenlainen. Millaisistahan tytöistä Petter piti? Olinko mä liian lyhyt? Olinko mä liian tyttömäinen? Missä mun naisellisuuteni viipyi? Pyörin ympäri peilin edessä ja tarkastelin itseäni joka puolelta. Mitä enemmän mä itseäni tuijotin ja väkisin mietin, sitä huonompi olo mulle tuli.

"Mitä hittoo sä oikein teet siellä?" takaani kuului väsynyt ääni, joka kuului selvästi Catulle.
"En mä mitää, vaatteita vaa tulin vaihtamaa", mä vastasin hätäisesti selityksen.
"Harvoin sua noin näkee peilailevan", tyttö ihmetteli. "Ja mitkä noi sun vaatteetkin on. Juoksitko sä tänne?"
"Juoksin", mä irvistin kaverilleni. "Mä oon vähän miettiny, pitäiskö mun olla vähän erilainen. Muuttua jotenkin, etten ois vaan tällänen vanha ja tylsä."
"Noni, rauhotu", Catu stoppasi mun aikeeni heti alkuun. "Tuuhan tänne."
Mä tottelin epäröiden, mutta istuin lopulta saman sohvan reunalle, josta tallityöntekijämme ei ollut vieläkään saanut itseään ylös.
"Missä se sun itsevarmuutes on, joka iskee täällä kaikkiin?" hän ihmetteli ja tarjosi mulle keksiä. "Sun ei tosiaan tarvii muuttua yhtään. Onko selvä?"

Kiitin tyttöä ja nappasin keksin käteeni ja mutustin sen suihini. Mun olisi nyt kuitenkin alettava oikeasti vaihtamaan vaatteita, jos mä halusin saada Kikin ajoissa valmiiksi omistajaansa varten. Ei mun oikeastaan tarvinnut vaihtaa kuin housut, sillä fleeceä kevyempään takkiin mä en vaihtaisi. Pihalla tuntui niin tajuttoman kylmältä.

Tarhoilla jompaa kumpaa hoidettavaansa oli hakemassa mun hyvä ystäväni Fia, jonka seurassa mä en hetkeen ollutkaan ollut kaksin. Kaikesta mustasukkaisuudesta huolimatta hän oli mulle hyvä ystävä, vaikkakaan ei se, joka auttaisi mut eroon tästä sopasta. Ennemmimkin vaan veti syvemmälle kuvioihin.

"Moi", mä tervehdin häntä ystävällisesti hymyillen.
"Ai moikka", Fia vastasi riimunnarua heilutellen.
"Lähössä ratsastamaa?" mä yritin pitää jonkinlaista keskustelua yllä.
"Juu maastoon", hän vastasi ja väläytti kasvoilleen sekunniksi hymyn.
En kerennyt edes nyökkäämään, kun Petter jo ryntäsi paikalle myös riimunnaru käsissään.
"Täälläkö sä jo oot", tuo naurahti Fialle hengästyneenä. "Ai..moi Thea."

Heilautin kättäni pojan suuntaan ja astuin tarhaan ottaakseni Kikin kiinni, jonka muuten olisi paras alistua nyt mun tahtooni ja nopeasti. Mä en halunnut jäädä samaan seuraan millisekunniksikaan, etten sanoisi jotain tyhmää. Löin narun kiinni tamman riimuun ja poistuin arvokkaasti paikalta. Mikä hitto mua vaivaa, mä mietin koko matkan talliin.

Päästin Kikin karsinaansa ja rapsutin sitä pikaisesti kaulalta. Suljin oven perässäni lähtiessäni hakemaan tamman harjat ja varusteet. Käytävällä mua vastaan käveli Heraa taluttava Fia, jota mä tervehdin taas pienellä hymyllä. Ja mä voin vannoa, että tytön ilmeestä paistoi läpi sääliä. Sitä mä kaikkein vähiten halusin yhtään keneltäkään, sillä se teki mut heikoksi. Sääli oli se, mikä tuhosi mun itsetuntoani. Nappasin harjat pikaisesti seinältä ja painelin kannat kopisten varustehuoneen kautta takaisin karsinaan.

Käytin mun patoutuneen energiani hyödyksi ja harjasin tamman niin perusteellisesti, etten ole varmaan koskaan ennen harjannutkaan. Varusteet mä sain ponille päälle juuri sopivasti, sillä viimeistä remmiä kiristäessä Jassun naama ilmestyi karsinan ovelle.

"Onko valmista?" hän kysyi hymyillen.
"Jep", vastasin yhtä ystävällisesti ja ojensin ohjat naisen suuntaan.

Mä jäin katselemaan parivaljakon poistumista ja yritin sitten keksiä itselleni lisää hommaa. Mitä enemmän tekemistä, sen vähemmän mä vaivaisin päätäni turhilla ajatuksilla. Katsahdin karsinan likaisiin pahnoihin ja löysinkin itselleni heti tehtävää. Nostelin pahnoja ranteet kipeinä ja ihmettelin, kuinka ihmeessä Sven ja Catu tämän tekevät päivästä toiseen -ja vieläpä parikymmenkertaisella määrällä karsinoita. Kai mä suoriuduin silti ihan hyvin, tai ainakin karsina näytti puhtaalta. Jos ei nelijalkaiselle neidille kelpaisi ni jo olisi kumma. Tosin sehän hevosissa parasta onkin, kun eivät osaa valittaa. Heh.

Jassun tuntien estetreenit kestäisivät kokonaisen tunnin, loppuverkat lukaanmukien jopa yli. Mulla oli siis vielä reippaasti luppoaikaa (=liikaa aikaa miettiä Fiaa ja Åkea maastoilemassa). Kun mä olin tutustunut poikaan, mä ajattelin, että hänessä oli herkkyyttä ja jotain, mitä Sveniltä puuttuu. Nyt musta alkoi tuntua, että Petter oli pahempi kuin tuo pidempiaikaisempi tuttuni. Siltikään mä en voinut mun ihastumiselleni mitään ja se ärsytti mua suunnattomasti. Jos on olemassa jonkinlainen on/off nappula tällaisia tilanteita varten, kaikki vihjeet otetaan vastaan. Kiitos.

Mä olin jo kerennyt taas miettiä liikaa, aivan kuin en enää muuta osaisikaan ajatella. Pläräsin mielessäni läpi hoitajien tehtäviä ja valitsin hommakseni varusteiden puhdistuksen. Kikin suojat kaipasivat perusteellista puhdistusta -vaikka niistä osa olikin juuri käytössä- ja varustehuoneessa olevat varusteetkin olisi rasvattava. Ne romppeet, mitkä Kikillä nyt oli päällä, mä rasvaisin joku toinen päivä. Aikaa mulla meni varustehuoneen puolella lähes puolisen tuntia, jonka jälkeen mä lähdin kentän laidalle norkoilemaan muuta tehtävää keksimättä.

Jassu ratsasti tammaansa tarkasti ja tuo kuunteli tarkkaavaisesti korvat omistajaansa päin kääntyneenä. Saumaton yhteistyö sai mut taas muistamaan sen kerran, kun näin kaksikon kisaamassa Oslossa. Jassu oli asettanut estekorkeuden ponille korkeaksi, mutta Kiki selvisi moitteetta. Nainen sai ratsastamisen näyttämään niin helpolta, että kateeksi kävi. Voikko poni pärski hionneena ja sen karva kiilsi auringon säteissä, kun se ylitti seuraavaa estettä.


Kuvaa Jassun rakentamasta radasta

Kun Jassu oli tyytyväinen koko radan suoritukseen, hän kitti poniaan ja laskeutui alas selästä. Laitoin taukotuvasta nappaamani kypärän päähäni ja otin vastaan naisen tarjoamat ohjakset. Hän nappasi Kikiltä satulan selästä, asetti sen kentän aidalle ja punttasi mut selkään. Ohjatessani tamman kentän portista ulos mä toivoin, ettei Fia ja Åke tulisi maastossa meitä vastaan. Jonkun aikaa me saimmekin käyskennellä rauhassa, kunnes tuttua puheensorinaa alkoi kuulua.

"Mähän sanoin et mä todistan sulle", Petterin ääni oli mairitteleva.
"No aika heikko suoritus", Fian puuskahti naurahtaen kevyesti perään.
Åke todisti mitä? Epätietoisuus kalvoi mun mieltäni.
"Mut Thean ei tarvii viel tietää. Ok?" poika jatkoi epävarmaan sävyyn.

Tarvitse tietää mitä? Mä sekoaisin ihan pian, enkä haluaisi kuulla yhtään enempää. Käänsin ponin keulan oitis kohti tallia ja odotin vain, että pääsisin täältä hetkeksi pois. Mä olin kyllä valmis kohtaamaan Fian, tottakai. Mutta Petteriä mä en sietänyt nähdä. Mä halusin nuolla jälleen haavojani kotona, yksin. Ensin mun olisi kuitenkin käytävä pesemässä allani löntystelevä hikisenä puuskuttava poni. Ainiin ja se uusi koni, jonka näkemistä mä aamulla odotin into piukassa, sai nyt odottaa seuraavaan kertaan.

Thea & Kiki 19 HM~♥