Brella tarinoi

20.8.2009 // This is the story of love, let's make it last forever

Hymyillen katsoin riimunvarressa teutaroivaa islanninhevosta, joka tanssahteli ryhdikkäästi sieraimet laajentuneina. Se oli tiettävästi hermostunut, sillä se pääsisi nyt ensimmäistä kertaa kentälle Shelyesissä. Minä kokeilisin miten poni toimii, joten nostin kevyesti musta-harmaan ilmastoidun ratsastuskypäräni mustanruskeiden hiuksieni päälle. Kliksautin lukon kiinni koettaen samalla pitää laikukasta islantilaista kurissa.

»Kiitos.», henkäisin varustejuhdalleni Viiville, joka kiikutti minulle Brellan nahkaisen satulan.
»Ole hyvä», tyttö vastasi nopeasti ojentaessaan kapineen minulle. Samalla kädenliikkeellä hän nappasi riimunnarun kädestäni.
Nostin vaivattomasti satulan Brellan selkään, - tosin poni ei siitä paljoa pitänyt. Reppana kun steppaili takajaloillansa miltei 360 astetta ympäri. Oli kaunis päivä, joten varustimme sen ulkona. Jopa näillä korkeuksilla aurinko paistoi yhä kirkkaasti, vaikka aamulla oli ollut vajaa 5 astetta celsiusta. Ainakin tänään olisi vielä lämmin päivä, mikä oli hyvin poikkeavaa verrantona Lofoottien normaaleihin sääolosuhteisiin. Olihan nyt jo miltei syyskuu.
Avasin päitsien lukon ja kiepautin ne nopeasti Brellan kaulalle. Avasin nahkaisen suitsipaketin ja ujutin kuolaimet nopeasti ponin suuhun, ennen kuin se ehti huomatakaan. Breli vaikutti hyvin levottomalta tanssahdellessaan ympäriinsä, mikä oli toisaalta aika ymmärrettävää. Ketä tahansa nyt hermostuttaisi joutua töihin vieraassa paikassa.
»Okei, nyt mennään», lausahdin ja naksautin kerran. »Ja tule sitten toki nauramaan, kun Brella ei toimi», virnuilin Viiville.
»Tottakai», tyttö myhäili ja seurasi takanamme kentälle.

Hymyssä suin kapusin ponin selkään. Olo oli kuin ensikertalaisella; en ollut pitkään aikaan mennyt näin pienellä ponilla, vaikka olinkin yhä sopivan mittainen. Viimeksi kun ratsastin 180-senttisellä Kassulla.
Jalustimet olivat kuin olivatkin minulle oikean mittaiset, joten niitä minun ei tarvinnut alkaa säätämään. Nykäisin satulavyön kireälle juuri oikealla hetkellä, sillä Brella ei joko tahallisesti tai ehtimisen takia pullistellut lainkaan. Painoin alapohkeeni kiinni tamman kylkiin, ja tämä lähti eteenpäin tasaista, nykivää käyntiä.

Tuijotin ponin pörröistä harjaa. Sen tuuheuden takaa tuskin erotti sen ruskeita korvia, mutta silmäkulma ja sierainkulma näkyivät varsin hyvin asettaessani sitä sisäänpäin.
Brella asteli eteenpäin varsin rivakkaa tahtia. Tunsin, kuinka se nytkähteli säikähtäessään miltei jokaista varjoa, jotka heittäytyivät kenttää reunustavien pienien kuusien juurilta. Toivottavasti se pian tottuisi uuteen elinympäristöönsä. Nostin ravin jo ensimmäisistä pohkeista. Avut tuntuivat menevän läpi liiankin helposti.

Kevensin ulkojalan tahtiin reippaasti. Tamman kaviot polkivat kentän laidalle syvää uraa, joten vaihdoin kulkureittiämme hieman sisemmäksi. Taivutin ponia tekemällä ympyröitä ja erilaisia kääntymisharjoituksia. Tänä vuonna minun aikeinani oli kouluttaa Brellasta helppo A-tasoinen, sillä tamma oli vielä melko nuori. Lisäksi ei osaavuudesta olisi mitään haittaa tuntiponin uralla.
Papurikko ratsuni alkoi jo pikkuhiljaa kyllästyä uralla ravaamiseen, joten nostin vasemman, keinuvan laukan. Sen tuuhea, lähes valkea harja hulmusi sen askelten tahdissa, vaikka ilma seisoi eivätkä puiden lehdet liikkuneet senttimetriäkään. Istuin rennosti Brellan satulassa ja myötäsin sen liikkeitä. Ohjasin sen välillä ympyrälle ja taivutin sitä hieman. Vaihdoin suuntaa kokorata-leikkaalla ja koetin samalla vaihtaa laukkaakin. Kuten jo ennalta arvasinkin, se ei onnistunut. Eihän Brella nyt kaikkea voinut osatakaan. Hymähdin itsekseni. Hiljensin rauhalliseen tölttiin.

Brella tölttäsi pää korkealla ja korvat hörössä, vaikka jälkimmäisiä ei tuuhean harjan takaa paljoa erottanutkaan. Brellan askelissa oli varsin mukava istua, joten annoin jalkojeni levätä rentoina pitkin islanninhevosen pulleaa kylkeä.
Hidastin tamman käyntiin ja annoin sille vapaata ohjaa. Silti se nyki päätään alas vähän väliä tai oli lähteä raville. Tyypillistä Brellaa, ajattelin itsekseni.

Lopputunti sujui rauhallisissa tavanomaisissa merkeissä. Tosin sen ”rauhallisen” voi käsittää monella tavalla; - mitä nyt Brella hieman loikki ja pomppi sinne tänne lintuja säikkyessään ja milloin pinkoi pakoon omaa varjoaankin.
Laskeuduin pehmeästi alas puuskuttavan islanninhevosen selästä, ja löysensin saman tien satulavyötä kahdella reiällä. Taputin tammaa kaulalle ja otin ohjat käteeni.

»No, miten meni?», Viivi pommitti heti tallin ovella.
»Melko hyvin», vastasin nopeasti.
»Miten niin melko?»
»No, siten niin, mitä nyt välillä loikki ja pomppi ja sätki miten sattuu mutta…»
»Mutta?»
»Silti se meni mahtavasti. Brella on loistava poni», tuumailin.
»Näin on», Viivi myöntyi ja käännähti pois suunnatakseen ulos tallista.

»Tiedätkö, Brella…», puhelin itsekseni hopeanmustalle islanninponille. »Sä olet ihana.» Tamma henkäisi kuuluvasti.
»Jonain päivänä meistäkin tulee vielä jotakin», sanoin. »Jotakin suurta. Ja se kestää.»

Jassu + Breli 1HM

19.1o.2oo9 // Elämän hymy
Yhteishoito Kassulle ja Brellalle

Virnuilin omahyväisesti Catulle, Serille ja Maissille, jotka joutuivat (vasten tahtoaan, tai sitten ei) yhteisvoimin hinkuttamaan hoitoponinsa Vanin puhtaaksi tämän pyöriskeltyä lumen ja mudansekaisessa liejussa. Catu ja Seri mulkaisivat minua tympääntyneenä ja Maiss tyytyi vain näyttämään kieltänsä. Kävelin tottuneesti kodikkaaseen yksityistalliin, jonka kivikautinen radio pauhasi Metro Stationin hittibiisiä Shake it. Kassu hörähti minulle tuttavallisesti, mutta pörröinen islantilaiseni tyytyi kyhjöttämään karsinansa nurkassa mielenosoituksellisesti.
Ruskeankuviollinen vaaleaharja ei korvaansa lotkauttanut, vaikka avasin Kassun karsinan oven sen kirskuessa korviariipovasti. Saakeli, ovetkin pitäisi öljytä talveksi. Hommaa riittäisi, ja paljon. Valtava oldenburgilaisruuna oli minua hieman päälle viisitoista senttiä pidempi, mutta se ei minua haitannut. Lempeä jättiläinen antoi minun harjata sen kauttaaltaan ilman mukinoita – tosin, siinä ei paljoa harjattavaa ollut. Lyhyt ja kiiltävä karva nuoli sen lihaksikkaita muotoja, ja epäilinpä, ettei se talveksi paljoa edes kasvaisikaan. Saisipahan poika jälleen kyhjöttää viltti niskassa sen nelisen kuukautta.
Viivi astui ovesta sisään ja tervehti, sitten se meni hinkuttamaan sitä Iipariansa. Vuonohevonen tervehti tyttöä turpa pitkällä karsinanoven yli ja oli muutenkin varsin mielissään omistajansa tulosta. Toisin kuin oma issikkatammani. Millainenhan senkin jälkikasvusta oikein tulisi, kun itse on tuollainen yrmeä arkajalka? Ajatus sai minut naurahtamaan itsekseni.
Nostin Kassun painavan kavion käsieni varaan. Oikeammin, Kassuhan sen nosti. Minun ei tarvinnut kuin tukea hieman alta ja kaapia paskat pois sen kenkien välistä. Helppo homma. Ninnikin oli ihan vasta käynyt ruunaa puunaamassa, mikä helpotti työtäni huomattavasti. Onneksi Brellakin varsoisi ennen joulua, niin saisin sillekin väliaikaisen puunajan. Itselläni kun ei aina aika riittänyt moiseen.

Siirryin karsinalta seuraavaan, islantilaiseni luokse. Se kyhjäsi edelleen hilkulleen samassa asennossa, ja sain tehdä töitä saadakseni tamman karsinasta ulos. Nappasin suuren puisen varustearkun kannen päältä punavalkoisen juoksutusliinan ja köpöttelin maneesiin päin.
- Juoksutaksää ton Brellas?, Viivi huikkasi perääni.
- Joo, vastasin nopeasti tytölle.
- OK. Mä vien sitten Ilonan vähän myöhemmin treenailemaan.

- Sheik, sheik, sheik, she sheik iit, rallattelin matkalla maneesiin äsken kuuntelemaani kappaletta.
Pimentyvä ilta ja tummansininen taivas saivat tunnelman jotenkin kolkoksi. Öinen Norja. Lyhtypylväiden valosta kimaltava lumi hohti ympärillämme kävellessämme tutun pihan poikki viininpunaiseen puumaneesiin. Pitäkää ovenalus tyhjänä lumesta, muuten jäätyy kiinni pakkasella!, luki maneesin ovessa kummallisella käsialallani. Talutin pimeänpelkoisen ponini sisälle valoisaan maneesiin ja suljin oven vaivattomasti. Aplodeja, sentään yksi ovi oli kunnossa näillä tiluksilla.
Brella tanssahteli ees taas takaruumiillaan. Sitä ei näyttänyt huvittavan kipittää narun päässä, vaan se olisi mielummin töltännyt siksakkia uralla. Pakkohan se oli Brelluskallekin jotain keksiä, kun toinen oli vielä kantavanakin. Päästin pikkuhiljaa narua löysemmäksi, kunnes se oli täydessä mitassaan ja nappasin katsomon kaiteelta lyhyen raipan. Pitkää nyt en tarvinnut, olihan Brella kuitenkin sen verran virkku.
Islantilainen asteli rivakasti suurella ympyrällä eteenpäin. Tiineyskään ei vielä onneksi näkynyt. Sen lähes valkoinen häntä huitoi ylös ja alas ja raudoitettu kavio alkoi polkea maata töltin tahtiin. Annoin tamman töltätä hetken ja koetin hidastaa menoa raville. Tamma ravasi vastahakoisesti ja koetti koko ajan nostaa töltin. Viuhautin raipalla ilmaa ja sain näin Brellan nostamaan kauniin, pyörivän laukan. ”Soo” ”Hidasta vähäsen” ”Laukka nyt, hipi hipi.” Sain sanella alituiseensa käskyjä issikalle. Sen paksu harja heilui hassunkurisesti kiitolaukan tahtiin ja tamma innostui pukittelemaan omaksi riennokseen. Kiskaisin kevyesti juoksutusliinasta ja näin tamma hidasti menoaan liitävään passiin.

Kauniistihan tuo tamma kulki. Toivottavasti varsa perisi ainakin tuon ominaisuuden emältään. Luonteen saisi kyllä periä ihan vain isänsä puolelta, ajattelin. Katsoin ikkunoita, joiden alapinnat olivat peittyneet lumikerroksesta. Talvi oli tulossa.

7.11.2009 » Kuurupiilosta

»Nellaa»
»Ala tulla tänne»
Shetlanninlammaskoira ei ottanut kutsujani kuuleviin korviinsa. Viattomana se haukahteli ja möyhi puruja valtavan puruvuoren päällä. Maanittelin koiraa oritallin edustalla, ja näytin varmaan varsin epätoivoiselta touhutessani. Murahdin vihoissani ja käännyin selin koiraan. Pokkana sitten kävelin takaisin yksityistalliin, mutta korvieni välissä sauhusi silti ajatus haravoinnista. Ninjan ansiosta puolet puruläjästä lojui maanpehmikkeenä. Ja pah.

Läski-Brella kyhjäsi ihmeen esimerkillisesti karsinan etuosassa nuokuttaen päätänsä oven yli. Se ei potkinut ovea eikä kiljunut korviavihlovasti. Hienoa, hienoa.
»Jassujassujassu, arvaa mitä!», Viivi huohotti tallin ovella ja käveli rauhallisesti eteeni.
»Annas kun arvaan: Ninja on hajottanut purukasan, ja nyt se lojuu pitkin pihaa.»
»Mistä arvasit?», tyttö ihmetteli. Jätin suosiolla vastaamatta ja hymähtäen nykäisin suuni virneeseen vastaukseksi.

Kävelimme rinnakkain oritallin ennen-niin-puhtaalle edustalle. Nella oli paennut teille tietymättömille. Perhanan pentu, eihän se osannut edes tulla käskystä luokse; ties millainen merikotka senkin tuolta puskasta nappaisi.
»Katohan vaan», sanoin Viiville. »Kun se jää kiinni, se toljottaa meitä koiranpentuilmeellä ja vikisee. Ei sille voi olla vihainen.»
»Mm. Voi toista, antaa pikkusen leikkiä, vielä kun sillä on sen aika.»

Viivi hymyili hennosti ja viittoi minut oritallin seinustalle, jossa roikkui erilaisia lumilapioita, talikkoja, luutia ja haravoita pitkissä, ruostuneissa nauloissa. Nappasin reunimmaisen haravan, joka oli mielestäni sopivan tiheäpiikkinen tekemisiini. Viivi seurasi minun esimerkkiäni ja nappasi hänkin haravan kouriinsa.
Melankolisesti ja teatraalisen masentuneesti haravoimme puruja yhteen kasaan. Nellan haukku kuului jostain parinsadan metrin säteellä tarhoille päin. Ihan sama. Sielläkös vilistäköön. Brellakin pitäisi vielä kävelyttää tänään, joten vuhkoira saisi samalla lähteä reippailemaan. Huoahdin raskaasti.
»No niin», sanoin, kun olimme kutakuinkin valmiita. »Eiköhän tuo jo riitä.»
»Juu kai.», Viivi henkäisi hiljaa.

»NEEEEEEEELLAAAAAA?», kieuin tarhojen lieppeillä. Viivi naputteli ärsyttävästi päkiällään jäätynyttä maata.
»Jos mää vaikka laulaisin nii se tulis?», tämä kysyi silmät säihkyen. Mitähän sekin oli taas vetänyt. »Inn the jungle, the mighty jungle, the lion sleeps toniiiiiight…»
»Joo, ei kiitos», räkätin. »Sun laulus hivelee korvia. Raastinraudalla.»
»Hmh.», tyttö vastasi myrtsinä ja sitoi kätensä tiukasti puuskaan. Virnistin leveästi vastaukseksi.
»Jos nyt vaan etsittäis se Nella.»
»No siinä onkin ettimistä», naurahdin ja osoitin kummallisesti läähättävää karviaismarjapusikkoa.

28.11.2009 // Hän on täällä

»Jassujassujassu, äkkiä tänne!», Maiss vouhotti kuin aaveen nähneenä. »Brellalla ei ole kaikki hyvin!»
Viimeinen lause sai minut säpsähtämään. Tiesin, että tamman synnytys voisi käynnistyä minä hetkenä hyvänsä, ja näin ollen juoksimme kiireen vilkkaa yksityistalliin. Brella kiljui tuskissaan ja vauhkosi karsinassaan, sen lihakset värähtelivät ja tiesin, että sillä oli kipuja.
»Hei, sinut on saatava tuohon toiseen karsinaan!», huusin, puoliksi Brellalle ja puoliksi Maissille, ja onneksi Maiss tajusi mennä avaamaan varsomiskarsinan oven.
»Mitä ihmettä…», paikalle ilmestynyt Catu tuijotti kärsivää tammaa luukku auki.
»Brella synnyttää pian.», vastasin kireästi. »Okei, tamma, vain muutama askel, kyllä sä pystyt siihen…»

Avasin karsinan oven ja Brella säntäsi pää viidentenä jalkana läskimahansa kanssa suureen varsomiskarsinaan, jossa se pyöri ympyrää. Pian se lyyhistyi voimattomana maahan kyljelleen ja haukkoi henkeä.
»Ihan rauhassa, Breli, pian se on ohi ja sinulla on pieni ja pörröinen vauva…», Catu koetti rauhoitella tammaa, joka kyttäsi minua suurilla silmillään apuapyytävästi.
»Kyllä sä pärjäät, Brella.», sanoin jo hieman huolestuneemmin.
»Odotetaanko me tässä, vai?», Maiss kysyi.
»Joku meistä kyllä voi mennä karsinaankin», vastasin. »Mä luulen, että sitä ei kannata nyt jättää yksin.»

Kävelin kylmänrauhallisesti karsinaan, Brellan viereen ja silitin tamman lämmintä poskea. Sen tumma karva ja valkoinen harja oli yltäpäältä paksun purukerroksen peittämä ja sen sieraimet olivat laajentuneet. Tiesin hetken olevan lähellä. Ulkona kuului haukuntaa, ilmeisesti Nellaperkele aisti jotain olevan vinossa; - tai sitten se vain kuuli Brellan epätoivoisen kiljumisen. Katsahdin taakseni tyttöihin ja shetlanninlammaskoira hiliputti yksityistalliin aivan selkäni taakse. Maiss koppasi koiran tottuneesti syliinsä ja rauhoitteli sitäkin.
»Ssh, nyt sä joko olet hiljaa ja katsot tai olet hiljaa ja katsot.», Maiss supatti koiralle.
»Niin, tai kolmas vaihtoehto on että painut hevonhemmettiin täältä, täällä on tiätsä synnytys meneillään», Catu jatkoi pieni hymynkare poskillaan.

Brellan ruskeanpilkullinen karva alkoi muuttua hikiseksi ja se oli jo alkanut ponnistaa. Hyvä niin – toivoin vain, että eläinlääkäriä ei tarvittu. Huokaisin raskaasti ja pidin katseeni yhä tiukasti hikisessä tammassa. Tamman kupeet kohoilivat epäilyttävän kiivaasti ja sen jalat säpsähtelivät hallitsemattomina. Sen väsyneet silmät olivat suljetut, mutta aina, kun sanoin jotain, se avasi ne raskaasti ja katsoi suoraan minuun, kun istuin aivan sen pään vieressä. Sen silmistä loisti väsymys ja pelko, sen katse oli tyhjä ja voimat lopussa. Toivoin hartaasti, että varsa olisi pian täällä, ettei Brellan tarvisi kärsiä enää pitkään. Sitten kaikki olisi ohi, ja meillä olisi pieni issikkaperhe seuranamme. Brellan hengitys rahisi ja se pärski väsyneenä. Kaikki ympärillä aistivat kireyden ja väsymyksen. Katsoin nopeasti takanani oleviin tyttöihin, ja Maiss kävi nakkaamassa Nellan yksityistallin ulkopuolelle. Tytöt siirtyivät varovasti taakseni karsinan sisälle ja pidimme karsinanoven varmuuden vuoksi auki. Aina muutaman minuutin välein rankat supistukset vavisuttivat Brellan heikkoa ruumista sen yrittäessä ponnistaa. Synnytys oli jo pitkällä.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla. Paikalle sattunut Viivi oli värvätty työjuhdaksi hakemaan heinää hevosille, oikein tupla-annoksen varsaa varten. Tiesin, että siitä oli tulossa aika rimpula, kun ei päässyt heti laitumelle ruohoa mässyttämään. Perhanan talvi. Miksi ylipäätään piti olla talvia? Siksikö, että viattomat maailmaan syntyneet varsuliinit eivät saisi tuoretta ruokaa ensimmäisinä päivinään? Kuolis pois kaikki talvet, niin olisi paljon parempaa. Ajatuskupla poksahti pääni sisällä ja keskityin jälleen Brellaan.

»Jassu hei, varsa syntyy», Catu henkäisi hiljaa. Se hetki oli aivan käsillä, Brella ponnisti kaikella voimallaan ja varsa pullahti pian maailmaan. Brella makasi nyt helpottuneena ja velttona vieressäni ja koetti saada hengityksensä jälleen tasaantumaan. Se nuoli äidillisesti varsansa puhtaaksi ja me hymyilimme. Se oli tamma. Pieni rimpula tammavarsa. Se oli linnunluinen ja takkuturkkinen, aivan äitinsä näköinen pallero. Sen karva oli paksu, aivan kuin se olisi tiennyt syntyvänsä lumen keskelle kylmään maailmaan. Sen turkin väri peilasi Brellan karvaa ja lyhyt, pörröinen harja oli aavistuksen Brellan harjaa tummempi, eikä sen turkkia komistaneet vaaleasävyiset pilkut, kuin Brellalla. Sen juuri auenneet silmät olivat suuret ja kirkkaat, se katsoi meitä, ympärillään olevia ihmisiä uteliaasti maasta ja hapuili ylös.

»Voi pieni, et sinä vielä voi ylös nousta», Viivi sanoi kun heitti rehevät tuoreheinät tammojen eteen. Brella nousi väsyneenä ylös ja ravisutti hikistä turkkiaan. Se oli tehnyt hienon työn, kun oli saattanut maailmaan näin upean varsan. Brellan oman vauvan. Leveä hymy kihosi kasvoilleni ja nousin polvet niksahtaen ylös. Taputin Brellaa vuolaasti sen lämpimälle kaulalle ja se pärskähti.
»Hieno tamma», kehuin. »Nyt säkin olet äiti.»

Yksityistalliin alkoi virrata porukkaa. Fiona tuli ensimmäisenä ihailemaan issikkaoriinsa lasta ja tämän jälkeen paikalle sattuivat Seri ja Cicca. Varsa oli huojentunut ympärillään pyörivistä ihmisistä, mutta nautti silti täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Brella pökki äidillisesti samettisella turvallaan varsaa, eikä sen ilkikurisesta luonteesta näkynyt merkkiäkään. Varsa nousi äitinsä turvan alla vapisevin jaloin seisomaan ja koetti hyppelemällä ympäriinsä pitää tasapainon kohdallaan. Huokailimme joukolla ihastuneina varsan toilailuille ja puhelimme kaikkea. Brellan paksu vatsa oli poissa. Se seisoi nilkkojaan myöten ekstrapaksun purukerroksen keskellä ja silitteli varsaansa. Nyt olin näiden molempien onnellisten islanninhevosten omistaja.